Tässä mennyt noin kaksi vuotta että juurikaan en ole yli kolmea tuntia per yö nukkunut. Ja nekin unet menneet katkonaisesti.Tämän koko yön valvonut, eikä juuri väsytä. Viimeinen kk mennyt noin tunnin pinta unilla. Ei vaan uni tuu, tai jos tulee niin se on katkonaista harhaa edeltävästä elämästä. Viime aikoina saanut unta entistä vähemmän. Torkahdan ja se on siinä. Paisuu kaikki liian suureksi minun typerässä päässä. Vasta kaksikymmentä vuotta ehdin olla työelämässä(siitä kymmenen vuotta yrittäjänä) ja ajoin jo itseni puhki. Kuvittelin että aika parantaisi niitä raastavia haavoja päässäni, koska yrityksistäni huolimatta en pysty puhumaan kenellekkään vieraille ongelmistani, ja olen myös arka ja tunteettomille psykologeille liian vaikea haaste. Menetin perheeni, kotini ja taloni muutama vuosi sitten. Syytän siitä vain itseäni. Kaipaan entistä perhettäni, ainoa asia joka pitää minut hengissä on että saan nähdä lapsiani edes pari kertaa kuussa ;) Olen toistaiseksi kuntoutustuella. En tässä tilanteessa jaksa nähdä mitään hyvää tulevaisuudelta, sain mitä ansaitsin. Silti olen katkera. Nyt pidän turpani kiinni. Ja valvon.
Onko ketään muuta joita ei nukuta?
mies-vajaa-40
361
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Miksi kirjoitit että sain mitä ansaitsin,teitkö jotakin rikollista,vai oliko vain huonoa tuuria elämänvalinnoissa.Unettomuutesi on ilmeisesti seurausta elämäsi tapahtumista,kuten perheesi menetyksestä,ja terveytesi tilanteesta. Hyvä asia tuntuu olevan se että haluat tavata lapsiasi,ovat sinun valopilkkusi. Yritä jaksaa heidän vuokseen ja itsesi.Olet vielä sen ikäinen ,että jos jaksat kuntoutua työkykyiseksi,voisit vielä työllistyä..Sen myötä voisi unitilanteesikin parantua..Toivon sinulle todellakin jaksamista,valoakin saattaisi olla näkyvissä jos jaksaisit sinnitellä.
En ole tehnyt mitään rikollista, ainoastaan purkanut pahaa oloani väärin, eli rakkaimpaan ihmiseen(pahoin sanoin eli henkistä väkivaltaa käytin). Viimein tuli mitta täyteen puolisollani ja muuttivat lapsineen muualle. Jäin yksin ja n. kk:n päästä psykiatriselle osastolle jouduin. Lomittajat hoitivat tilaa ja minä suljetulla osastolla parhaani mukaan yritin psykologeille ja lääkäreille purkaa mieltäni. Se vaan ei auttanut minun kohdalla.. En saanut sieltä mitään apua mihinkään. Nyt uudessa kotona ainoa asia mikä minut pitää hengissä on se että lapset tulee käymään. Ilman sitä roikkuis jo jossain.. :(
Ja kiitos edelliselle kommentoijalle viisaista sanoista.