Mulla ei varmaan ole terve suhtautuminen ruokaan ja omaan kroppaani. Kaikki alkoi 2,5 vuotta sitten, tyttöni syntymän jälkeen. Yritin laihduttaa lopettamalla syömisen, minkä jälkeen en ole enää syönyt normaalisti... Laihduin liikunnan ja huonon syömisen avulla suht nopeasti 15 kiloa. Olen nyt 168 cm ja 50 kg, enkä ole ollenkaan tyytyväinen itseeni. En syö lämpimiä ruokia ja muutenkin syön tosi vähän, enimmäkseen kahvia ja karkkia. Vihaan läskiä ja inhoan läskejä!! Kun näen lihavan ihmisen, ajattelen: "miksi tuo ei tee itselleen mitään! Miten tuo voi elää itsensä kanssa?" Katson kaikkia ihmisiä kriittisesti (ennen kaikkea itseäni) ja vertaan itseäni muihin. Tappaisin itseni, jos olisin läski.. Surullista mutta totta.
Onko kenelläkään muulla samanlaisia ajatuksia vai olenko ainut hirviö.
Onko kenelläkään muulla samanlaisia ajatuksia vai olenko ainut hirviö.
Vastaukset 13
Vanhimmat
ok... mulla se on toistepäin lähes... mua inhottaa taas laihat ihmiset... miks ne ei syö? voiko omaa kehoa inhoa niin paljon et lakkaa syömästä.. mä en ainakaa vois lopetttaa sitä.
olen hiukan ylipainoine, mutta tykkään itsestäni, kehosta... ja enkä tahdo tästä luopua. Olen onnellinen.
Minä olin ennen samanlainen kuin sinä... mutta nyt olen lähes perfektionisti eli tavoittelen täydellisyyttä. Olen todella tarkka ulkonäöstäni ja töissä ja koulussa kaiken tulee onnistua täydellisesti. Olen myös "siivoushullu" mitä en aiemmin ollut... Ennen en välittänyt miltä muut näyttää enkä myöskään näin paljoa miltä itse näytän. Söin normaalisti enkä ajatellut: mikä lihottaa, paljon tässä on kaloreita, yms. Olen kyllä tyytyväinen elämääni, koska ennen olin lähes välinpitämätön kaikkeen, mutta on ollut pelottavaa huomata kuinka kielteisesti suhtaudun lihavuuteen. En halua edes lisää lapsia koska siinä väkisinkin lihoo...
Mulla on samantapasia ajatuksia, en pidä lihavista ihmisistä (hirveää yleistystä, tiedän) enkä yritä tutustua heihin.. Ellen sitten "vahingossa" tutustu esim. kaverin kautta. Minua hävettää liikkua lihavan ihmisen seurassa koska ajattelen että muut ihmiset tekevät MINUSTA johtopäätöksiä siksi että minulla on lihava ystävä. Sairasta, tiedän. Mutta lihavat ihmiset kyllä kohottavat omaa itsetuntoa, voin kunnolla suoristaa selkäni kun kävelen heidän ohitseen esim. kaupassa. Tunnen siis muutamia todella lihavia ihmisiä eivätkä he ole sen kummempia kuin me "normaalitkaan" mutta jotenkin ajattelen heidän olevan "poikkeustapauksia". Että näin.
Viime huhtikuun vietin sairaalassa, painoin vain 40 kiloa ja pituutta on 165cm. Join päivässä ehkä enintään puoli litraa ja söin salaatin lehden. Sydän löi 43 kertaa minuutissa vaikka olin rasittanut itseäni juuri ennen, lääkärit pelkäsivät, että sydämeni ei jaksa lyödä kun nukun. Olin hengenvaarassa. Nyt painan 56 kiloa ja pidän siitä. Pelkään edelleen, että lihoan enkä syö "normaalisti" ja paino heiluu edelleen miten sattuu. Mutta en halua enää olla liian laiha, haluan kroppani toimivan, haluan saada lapsia. Juuri lapsien saaminen oli syy miksi tietoisesti aloin kurottaa kohti parantumista. Olen ravannut terapioissa, monta kertaa sairaalassa ja tiputeksessa ja punnitukset ovat säännöllisesti. Mulla on tulevaisuus jonka todella haluan ja siksi yritän kovin nujertaa tämän sairauden. Pahempaa kuin olla lihava on olla sairas.
Hea apua! Lapsesikin tarvitsee sinua. Kohta sinulla on voimia vain hengittää ja lopulta ei enää siihenkään. Olen onnekas, kun kihlattuni jaksoi rinnallani, kuunteli huutoni ja lohdutti kun syöttäessä itkin lihoamistani. Moni ei olisi jaksanut. Oikeasti, et halua tuon taudin hallitsevan sinua, se voi tuntua hienolta, mutta ei ole sitä. Minä tiedän, läheiseni tietävät ja monet anoreksiaa sairastavat tietävät sen.
sori että poikkean vähän aiheesta mutta on pakko kysyä....
mulla on anoreksia ja leposyke on laskenu 55:stä 40:een. onko siitä oikeesti terveydellistä haittaa? oon tutkimuksiin menossa vasta kuukauden päästä...
on siitä. kohta sydän lyö niin hitaasti, että jättää lyöntejä välistä ja se taas tietää hengen lähtöä. näin mulle selitettiin. rytmihäiriöitä siitä mulle tuli ja ne on ikäviä.
Mulla on rytmihäiriöitä... Sykkeeni on kuitenkin normaali, jopa korkea. Johtuukohan siitä, että harrastan paljon, aerobickiä, spinninkiä, circuittia ja kuntosalia. En mahda ajatuksilleni mitään, vaikka pelkään sairastuvani. En voi syödä väkisin. Kuuluuko anoreksiaan myös aiemmassa viestissä kuvaamani oireet täydellisyyden tavoittelusta?? En koe olevani liian laiha tai sairas... pelkään vain lihomista. Tunnen kyllä usein itseni lihavaksi.. Ajatukseni ovat ristiriitaiset kuten huomaat. Mitähän tekis....
Täydellisyyden tavoittelu kuuluu useimpien anorektikoiden oireisiin. Minä siivosin keittiön ennen joka päivä ja kaksikerroksisen talon kaksi tai kolmekin kertaa viikossa vaikka hyvä jos jaksoin rappuset nousta. Koulun suhteen en ole koskaan tavoitellut suuria, mutta sitten kun menin töihin vaadin itseltäni liikoja ja otin vastuuta asioista jotka eivät olleet vastuullani ja joille en voinut tehdä mitään.
Anoreksiaan kuuluu ettei näe omaa tilaansa, ei näe olevansa liian laiha tai sairas, en nähnyt minäkään. Syömisestä pitää tehdä pakollista, siihen pitää itsensä pakottaa jos ei muuten pysty. Kun lopulta jouduin sairaalaan en saanut alas kuin sosekeittoja, koska en saanut nieltyä mitään, olin kuivunut eikä suu ollut tottunut sulattamaan ja pureskelemaan tai nielemään mitään. Kihlattuni syötti minua ja syöttää edelleenkin jos en pysty syömään. Se on nyöryyttävää, mutta pakollista.
Ja sinä et ole lihava. Itse pelästyin kerran kunnolla, kun olin sovittamassa vaatteita ja kaupan pienin koko tippui päältäni, mutta edes silloin en vielä tajunnut kuinka laiha olin. Hävettää oikein kuinka tyhmä olen ollut, mutta samalla olen kiitollinen, että olen vielä elossa.
Lääkärit osaavat kertoa paremmin asioista, minä tiedän vain omien ja tuttujeni kokemusten kautta asioista.
Minä en ole mitenkään luuranko, vaikka olen laiha koska minulla on jonkun verran lihasta (johtuen harrastamisen määrästä) ja ehkä se lihas saa minut näyttämään lihavalta. Ainakin omasta mielestäni... Kaupan pienimmät vaatteet istuvat päälle ihan hyvin :) Painoni olisi varmasti pienempi ilman lihasmassaa koska lihas painaa. Monien mielestä olen anorektisen laiha.. mutta eihän 168/50 ole vielä edes hirmu pahat lukemat, vai? Mielestäni tilanne ei ole paha ainakaan vielä.. Pelkään vain kuollakseni lihomista!! Jos lihon kilon, laihdutan heti 2 kiloa. Painoni on pysynyt suht samana jo vuoden. Toivottavasti tämä ei karkaa käsistä joskus... Vai kuullostaako sinusta, että on jo karannut? Ulkopuolisen mielipide ois kiva tietää. Onko omasta sairastumisestasi kauan aikaa? Minkä ikäinen olet, jos saa kysyä? Vastata ei ole pakko, koska se ei ole oleellinen tieto. Itse olen 25 vuotias...
olen yhdeksäntoista. Olet alipainoinen. Tosin monet ovat tuossa painossa normaalisti, mutta se ei ole hyvä jos sitä pitää pakolla pitää siinä. Niin kauan kun ruoka ja paino vievät päivän ajatuksista liikaa ja lihomisen pelko hallitsee elämää ja tekemisiä ei painon tarkkailu ole normaalia. Lihomisessa ei ole mitään pahaa, siihen ei oikeasti kuole. Minäkin olen sen huomannut. Kesällä taas yhden sairaala keikan jälkeen päätin ottaa elämän omiin käsiini. Olin selvinnyt osasta ylioppilaskirjoituksia hyvin, mutta pahin oli vielä edessä ja sen halusin suorittaa kunnolla. Ja nyt sitten sain lakin kuukausi sitten. Se ei olisi onnistunut jos olisin vieläkin antanut sairauden hallita itseäni. En tiedä tarkkaan milloin sairastuin. Yläasteella minulla oli bulimiaa ja lukion aikana normaali laihduttaminen karkasi käsistä ja minusta tuli todella sairas. Ei se oikeasti ollut hienoa painaa 40kiloa.
Kumpa voisin auttaa, ei vain sinua vaan kaikkia jotka ovat sairastuneet tai ovat sairastumassa. Mutta en pysty, en edes itse ole vielä terve.
Olisin voinut vaikka lyödä vetoa, että olet vanhempi minua :) Olet todella "kypsän" oloinen ikäiseksesi. Ehkä sairautesi/toipumisesi on muokannut elämääsi ja laitannut siihen uuden tärkeysjärjestyksen, jonka myötä katsot elämää aikuisen silmin. En väitä ettetkö olisi aikuinen, mutta moni ikäisesi ei ole muuten kuin iän puolesta.
Tilanteeni on ehkä vielä korjattavissa. Jos olisin jo pahasti sairastunut, en varmaan itse sisäistäisi sitä näin hyvin.
Toivon, että paranet täysin ja hallitset itse elämääsi, eikä anoreksia. Enää ikinä... Enkeleitä elämääsi.
Siinä vaiheessa, kun muut ikäiseni miettivät mitä tehdä lukion jälkeen minä joutusin kohtaamaan suuria kysymyksiä. Halusinko kuolla, elää sairaana ja näin elää kuolleena vai toteuttaa unelmiani ja elää täysillä. Siinä vaiheessa tuntui turhalta miettiä pukua lakkiaisiin tai tarjoilua juhliin. Ehkä nämä asiat todella kasvattivat minua suuresti. Myös suhteeni poikaystävään kasvoi ja syveni suuresti sen kuukauden aikana jonka vietin sairaalassa.
Anoreksia ei todellakaan ole ainut ongelmani. Minulla on diagnooseja jakaa muillekin. Ehkä tämä sairaus onkin vain oire suuremmasta ongelmasta joka on hautautuneena sisälleni.
Keskustelisin mielelläni kanssasi lisää, mutta asiat alkavat käydä niin yksityisiksi, että meiluiten tekisin sen muuta kautta. Ymmärrän jos et halua. Mutta haluan sinun tietävän, että haluan sinun saavan elämäsi itsellesi.
Tässä on sähköpostiosoitteeni, johon voit meilata milloin vaan: [email protected]
Jatkan mielelläni keskusteluja sitä kautta.. Helpompaa, eikä kaikki näe.