Miten..

Joo, mulla ainakin on ollut kaikki sun ajatukset. Heti unesta herätessä masentaa tähän maailmaan palaaminen, ja sehän ei oo mikään kovin hyvä alku päivälle, eli riski pilata se itse kasvaa.

Ja mun oli tosi vaikea hakea apua, koska ahmiminen on musta niin häpeällinen ongelma...=) vaikka kyllähän meitä riittää. Tai eiköhän kaikki ahmi joskus, syömishäiriössä sitä ei vaan kestää ja se riistäytyy käsistä ja muuttuu ongelmaksi. No, kun mä sitten mielsin itteni syömisongelmaiseks, tuli avun saamisesta ongelma. Koulun terkkaria mulle suositteli yks auttava puhelin, mutta se on tuurista kiinni osaako terkka suhtautua suhun oikein. Suosittelen ettet ainakaan vähättele ongelmaa vaikka haluaisitkin haihtua savuna ilmaan. Mä olin normaalipainoinen ja mulle todettiin vaan, että yritä hei tarkkailla sun syömistä ja liikkua, punnitaan sut sitten uudestaan ensi vuonna. Jepjep=)

Mä luovutin sitten aika helpolla lopulta avun hakemisen. Mulla oli kuitenkin onnea koska jätkäkaverin löytäminen teki mut onnellisemmaks, ja tavallaan autto mua löytämään terveemmän suhteen ruokaan. Mä en silti suosittelis että kukaan yrittää parantua ihmissuhteen avulla, ikävä vaan etten tiedä enempää näistä tukiryhmistä sun muista... Monissa kaupungeissa kyllä on sellanenkin.

Samaa ajattelen aina,että tapaukseni on niin lievä,etten kehtaa sanoa siitä kellekään.Ajattelen,että suurentelen asiaa,niinkun varmaan suurentelenkin.

miten jolla kulla voikin olla NOIN samanlaiset ajatukset kuin mulla?! olen miettinyt hakevani apua, mutta kosken ole edes mitenkään huomattavasti laihtunut ja olen normaalipainon alarajalla, en usko että mua otettais vakavasti...