Veljen vihaaminen

Mulla on isoveli. Sillä on aspergeria ja jtn muutakin mut en nyt ala luetteleen. Mä vihaan sitä.Koko sydämeni mustimpia syövereitä myöten. Maailma ei edes tiedä mitä oikea, puhdas pahuus tai inho on, ennenkuin katsoo mun tunteita sitä kohtaan.

Pienempinä me oltiin kuulemma erottamattomat. Ennemminkin se roikkui koko ajan mun perässä ja ihaili mua. Ja vihasin aina kun se alkoi imartelemaan mua tai itkemään anteeksipyyntöjä kun se repi vihoissaan mun nuken.

Siihen se on tottunutkin. Mitä vaan saa anteeksi jos alkaa itkemään anteeksipyyntöjä. Oli sitten 9 tai 19 vuotias... ja ne menee aina läpi. Se ei ikinä edes yritä parantaa tapojaan. Ja äiti nielee kaiken. Äidin mielestä se on erityislapsi. Kyllähän se onkin, mutta mun äidille se tarkoittaa, ettei sitä voi pakottaa tekemään kotitöitä tai läksyjä, se on liian herkkä, se väsyy. Ja se saa aina kaiken tahtomansa läpi. Ei suoraan, vaan se aina salakavalasti hemmottelee äitiä, laittaa sille ruokaa ja latelee ällöttävän läpinäkyviä imarteluja. Hrr... ja äiti ostaa sille vaikka mitä. Ja pahinta on, ettei me olla äidin silmissä tasa-arvoisia. Mä oon se huono lapsi. Mitä sitten vaikka todistuksen ka olisi 9.8, mä oon normaali lapsi niin sietää ollakin. Mutta kun mun veli saa sanakokeesta 7 (yleensä saa tyyliin 6) niin leivotaan suklaakakku ja onnitellaan hymyillen. Kun mä yritän puhua mun äidille niin mun veli ilmestyy kuin tyhjästä, alkaa kirjaimellisesti kiehnätä äidin kylkeä vasten, ilmoittaa haluavansa huomiota ja mut unohdetaan. Kun mä täytin 10 ja mulla oli kaverisynttärit niin koko aika meni siihen, kun mun vieraat katseli kun mun veli teki taikatemppuja olkkarissa, äiti hymyili tyytyväisesti vieressä ja otti valokuvia. Kun mulla on paha olla ja itkettää, niin eipä tehdä mitään erikoista, kotityöt pitää tehdä silti, suru parantaa jne. Ja niin sen pitääkin olla. Mutta auta armias kun mun veli alkaa parkua niin perutaan kaikki kahvittelut isovanhempien kanssa ja mun pitää tehdä sen kotityöt koska se ei "jaksa".

Ja mun käytöksestä varmasti näkee että vihaan sitä. Oon kylmä, kierrän sen kaukaa ja pomputan sitä aina kun mahdollista. Plus vien aina sen aikaa isän kanssa. Isä sentään kohtelee meitä tasavertaisesti. Enemmän se mun kanssa silti touhuaa. Isin tyttö siis olen. Se vei multa äidin, mävein siltä isän. Silmä silmästä, eikö? Ja kun kohtelen sitä aina huonosti, alennan sitä ja oon helvetillisin pikkusisko mitä kuvitella vois, arvatkaa mitä se tekee. Yrittää imartelemalla lepyyttää mua. Ha. Hahaha! Just joo. Nauran sille kun se yrittää. Ai että mä nautin kun saan sen väittelemällä ja puhumalla solmuun, se ei ikinä voita mua älyllisesti.

Ja äiti on vihainen. Kun se kysyy miksi kohtelen mun veljeä näin niin välttelevästi kiellän kaiken. Kyllä teini angstilla pääsee pakoon. Äiti ja sen käytös, se miten se on mun koko elämän laiminlyöny mua, kaikki on johtanu tähän. Jos se ei itse tätä tilannetta tajua, niin en mä aio sitä kertoa. Vuosien kuluessa oonluovuttanu, en ees yritä saada äidin huomiota. Äiti on surullinen ja vihainen lähinnä kai itselleen, kun ei saa olla osa mun elämää.

Ja mä nautin joka hetkestä, kun ne saa maistaa sitä kärsimystä jonka ne mulle yhdessä teki. En muuttaisi mitään. En halua selvittää asiaa. Mä oon onnellinen ja mulla on hieno elämä. Hyvä tulevaisuus. On hyvä kun ne saa kärsiäpitkään ja hitaasti. Ja sitten kun muutan pois ja saan töitä, katkaisen välit niihin totaalisesti. Elän mun elämää onnellisena ja vapaana niiden kahleista.

pitäkää mua sairaana, pahana ja huonona ihmisenä. Niin mä oonkin. En vaan välitä. Ihan sama kunhan niihin sattuu. Lujaa. Kauan. Haters gonna hate. And i'm a hater. I hate u bro and mom.Abd i enjoy every moment.

Kellekkään tuttua tällainen "perherakkaus"?