Rakkaudesta kertoja, sekä ihmiseen että luontoon. Tämän päivän Aamulehessä hänestä kirjoitus, elämänikuinen kaipuu Karjalaan, Hiitolaan. Yksi suomalaisista kirjailijoista, joista olen aina pitänyt. Nyt koneeni oikkuilee, joten ite yritän päivemmällä uudelleen. Yhtään runoa tai ajatelmaa en ulkoa muista, olen jakanut lastenlapsilleni laajat kokoelmat jo perintönä etukäteen. Maallista mammonaahan minulla ei ole jätettäväksi.
Otetaanko aiheeks Eeva Kilpi, runoilija ym.
sus.morsian
5208
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Eeva Kilven teoksissa myös eroottinen rakkaus kuuluu kaikenikäisille ja ihminen on osa luontoa. Kauniisti se näkyy runossa Kun mummot kuolevat. Sitä siteerataan paljon kuolinilmoituksissa, mummot jatkavat kukkaniittyinä ja puina jälkeläistensä suojelemista. Tämä runo on kuitenkin vavahduttavan realistinen ja väkevä .
Eeva Kilpi "Laulu rakkaudesta" vuodelta 1972.
Ja eräänä päivänä
me koukistumme toistemme ympärille
ja naksahdamme lukkoon emmekä irtoa enää,
sinun kulumavikasi minun kihtiini kietoutuneena,
minun mahahaavani sinun sydänvikasi vieressä
ja reumatismini sinun noidannuoltasi vasten,
emmekä erkane konsana ei.
Ja rakas, sinä unohdat ryrmihäiriösi, hengenahdistuksesi
ja kuolion
joka sydämessäsi jo on
ja minä unohdan katarrini, levottomat jalkani
ja alituisen kalvamisen vasemmalla puolella
ja tulkohon hallat ja harmit ja muut.
Minun rintani tyhjät ja litteät
ota käsiisi rakas
sillä eräänä päivänä kun katsot ne riippuvat pitkinä.
rakastatko minua silloin
tula tuulan tuli tuli tei?
Herra, opeta meitä hyväksymään vanhojen rakkaus,
nuorten rakkaus, keski-ikäisten rakkaus,
rumien rakkaus, lihavien rakkaus, köyhien rakkaus,
huonosti puettujen rakkaus.
Opeta meitä hyväksymään rakkaus,
me niin pelkäämme sitä.
ja sinä otat käsiisi minun rintani,
minun venyneet litteät rintani
ja kosketat huulillasi kurttuisia nipukoita
ja kaihi silmissäsi sinä sairaspaikkaa odotellessasi
hapuilet sokeana luokseni,
tunnustelet minua käsimielin.
Tunnustele vaan:
kaikkien näitteen ryppyjeni alla se olen minä,
tähän valepukuun elämä meidät viimein pakotti,
mesimarjani, pulmuni, pääskyni mun.
Ja minun kyhmyni painuvat sinun kuoppiisi,
sinun ryppysi minun uurteisiini
ja kärsimystesi äärellä minä rukoilen hiljaa kuolemaasi.
On kirkkaana päivä ja ilta.
Laitan linkin mainitsemaasi Aamulehden kirjoitukseen , en tosin vielä ehtinyt itse lukea. Varmasti siinä on paljon ajattelun aihetta ja jutunjuurta tähän päivään.
http://www.aamulehti.fi/kulttuuri/hittinaytelma-lahdessa-evakkotytoilla-on-sanottavaa-pakolaisille/
Harmi, että kun ruonoja kopioi, ne tulevat ilman säejakoa yhteen pötköön, ainakin minun koneestani.
Aamu, Edith Södergran, tuo luonnon ja elämän väkevä runoilija myös.
Aamun kirkkaus kuin laulu
*
itse taivas lepää järvessä.
*
Liikkumatta, autuaina pilvet
*
uneksivat tlman äärillä.
*
*
Kaislat välkkyy kastepisaroista,
*
metsä hymyy läpi kyynelten.
*
Kaukaa,..helisten ja värähdellen
*
rastaan laulu jumalallinen.
PS.Miten monesti olenkaan kokenut tuon tunteen, istuessani varhain saariston kalliolla kesäaamuna, Rastaan huilu on kyllä vaihtunut lokkien kirkkaiksi huudoiksi.
Nyt muistin yhden runon:
Sano heti, jos minä häiritsen,
hän sanoi astuessaan ovesta sisään,
niin minä lähden saman tien pois.
Sinä et ainoastaan häiritse,
minä vastasin,
sinä järkytät koko minun olemustani,
tervetuloa.
taisin olla vaihdevuosissa noin viiskymppisenä, kun luin monta kertaa Eeva Kilven kirjaa, siinä oli kerrottu kuin omasta elämästäni, ne tunteet...