Oon surukseni huomannut, että tää palsta on viime aikoina muuttunut pääasiassa seuranhakupaikaksi (en tiedä ollenkaan kuinka moni täältä oikeesti seuraa löytää, mutta jos jotakuta onnistaa ni se on kai vaan hyvä juttu) ja varsinainen keskustelu on aika vähäistä. Nyt 18-vuotiaana haikeudella muistelen mun yläasteaikoja, kun pläräsin päivittäin innoissani uusia keskusteluja läpi. Aika kultaa muistot ja sitä rataa, mutta ainakin yks ketju on jäänyt mun mieleen. Siinä (mun muistikuvan mukaan) lukioikäinen tyyppi kirjotti ihastuksestaan koulukaveriinsa ja kertoi asian etenemisen viimeisimmistä käänteistä ja tää ketju oli siis ihan tajuttoman pitkä. Tarkistin valehtelematta joka päivä olisko sinne tullut uusia viestejä, koska tää ketju oli silloin oikeestaan mun ainoo kosketus "homomaailmaan" ja kaiken koulussa kuultavan homottelun (en onneks itse ollut tän kohteena kovinkaan usein, jipii yläasteajat ja massaan sulautuminen) tilalle todella kaivattua vaihtelua.
Mua harmittaakin tän palstan nykyinen tila just sen takia, että ainakin mulle ton kaltainen keskustelu oli tosi tärkeää, koska en sitä silloin muualta löytänyt (tai ehkä sit vaan osannut etsiä). Vihdoin itse asiaan: mietin tätä tosi pitkään ja päätin nyt jakaa oman kokemukseni ihastumisesta, jos siitä olis kellekään mitään iloa ja toivon tosissani, että muutkin uskaltaa osallistua ja kertoa omia kokemuksiaan (hyviä tai huonoja, mun oma ei kai varsinaisesti oo kumpaakaan) tai muuten vaan osallistua keskusteluun.
Mun viimeisin ihastuminen alkoi siis viime syksynä, kun huomasin että eräs mun lukion mun vuositason opiskelijoista alkoi tuijottaa mua. En tunne tätä henkilöä oikeestaan ollenkaan, enkä ollu koskaan aikasemmin kattonut sitä "sillä silmällä" (hirveitä fraaseja mut koittakaa kestää :P ). Se on siis oikeesti komee, mutta ei liikuta koskaan samoissa porukoissa tai mitään. Huomasin tuijotusta ensin käytävillä, joskus tunneilla ja bussissakin ja siitä se alamäki alkoi. Aloin itse tarkkailla sitä ja lehahdin varmaan ihan tulipunaseks joka kerran, kun se tuijotti takaisin. Kerran tää tyyppi ja minä, se mun edellä, oltiin menossa viimeisinä menossa luokkaan sisälle ja jostain syystä se käänty ympäri ja piti mulle ovea auki. Häkellyin niin paljon, että hymähdin tyyliin: "Mee sä vaan ensin." mut se vastas: "Eiku mee sä." Koko tunnin opiskelu meni multa kyllä ihan ohi, en pystyny ajattelemaan mitään ja sydän hakkas melkein tiensä mun rinnasta ulos. Ekaa kertaa juttelin vähän enemmän tän henkilön kanssa, kun se, jostain mulle vieläkin tuntemattomasta syystä, istui mun kanssa samaan pöytään ruokalassa. Oli siinä muitakin, mutta pystyin sille ainakin pari sanaa sanomaan, kun vaan häkellykseltäni ennätin. Tässä vaiheessa aloin oikeesti jo nähdä unia tästä mun ihastuksen kohteesta ja joka päivä ootin, että sain nähdä sen koulussa ja olin tosi pettynyt jos se ei tullukaan.
Oon kuitenki niin saakelin pelkuri, etten uskaltanut ottaa siihe mitään lähempää kontaktia, tää tyyppi ei esim. facessa ollu ees mun kaveri, mut en uskaltanu pyytääkään. Yhessä vaiheessa itkin omaa pelkuruuttani ja ajattelin että olin kuvitellu kaiken eikä mulla olis tommosen tyypin kanssa mitään mahdollisuuttakaan. Nyt oon jo rauhottunu tän asian suhteen ja yritän olla ajattelematta koko ihmistä vaikka en nyt ehkä ihan vielä oo päässy kokonaan yli. Mua kuitenkin hämmentää vieläkin tän tyypin toiminta: se se alotti tuijottamisen, en mä. Mitäs jos se oli vaan yhtä pelkuri kuin mä, eikä ollu varma mun tunteista (mä kuitenkin parhaani mukaan yritin peitellä niitä, koska en oo vielä "ulkona" enkä meinannut ainakaan vielä lukiossa julkistaa suuntautumistani, koska ajattelen että se ei kaikille kuulu)?
Jos joku siis jaksoi lukea tähän asti: kuulisin mielelläni, jos jollain on samanlaisia kokemuksia.
Mua harmittaakin tän palstan nykyinen tila just sen takia, että ainakin mulle ton kaltainen keskustelu oli tosi tärkeää, koska en sitä silloin muualta löytänyt (tai ehkä sit vaan osannut etsiä). Vihdoin itse asiaan: mietin tätä tosi pitkään ja päätin nyt jakaa oman kokemukseni ihastumisesta, jos siitä olis kellekään mitään iloa ja toivon tosissani, että muutkin uskaltaa osallistua ja kertoa omia kokemuksiaan (hyviä tai huonoja, mun oma ei kai varsinaisesti oo kumpaakaan) tai muuten vaan osallistua keskusteluun.
Mun viimeisin ihastuminen alkoi siis viime syksynä, kun huomasin että eräs mun lukion mun vuositason opiskelijoista alkoi tuijottaa mua. En tunne tätä henkilöä oikeestaan ollenkaan, enkä ollu koskaan aikasemmin kattonut sitä "sillä silmällä" (hirveitä fraaseja mut koittakaa kestää :P ). Se on siis oikeesti komee, mutta ei liikuta koskaan samoissa porukoissa tai mitään. Huomasin tuijotusta ensin käytävillä, joskus tunneilla ja bussissakin ja siitä se alamäki alkoi. Aloin itse tarkkailla sitä ja lehahdin varmaan ihan tulipunaseks joka kerran, kun se tuijotti takaisin. Kerran tää tyyppi ja minä, se mun edellä, oltiin menossa viimeisinä menossa luokkaan sisälle ja jostain syystä se käänty ympäri ja piti mulle ovea auki. Häkellyin niin paljon, että hymähdin tyyliin: "Mee sä vaan ensin." mut se vastas: "Eiku mee sä." Koko tunnin opiskelu meni multa kyllä ihan ohi, en pystyny ajattelemaan mitään ja sydän hakkas melkein tiensä mun rinnasta ulos. Ekaa kertaa juttelin vähän enemmän tän henkilön kanssa, kun se, jostain mulle vieläkin tuntemattomasta syystä, istui mun kanssa samaan pöytään ruokalassa. Oli siinä muitakin, mutta pystyin sille ainakin pari sanaa sanomaan, kun vaan häkellykseltäni ennätin. Tässä vaiheessa aloin oikeesti jo nähdä unia tästä mun ihastuksen kohteesta ja joka päivä ootin, että sain nähdä sen koulussa ja olin tosi pettynyt jos se ei tullukaan.
Oon kuitenki niin saakelin pelkuri, etten uskaltanut ottaa siihe mitään lähempää kontaktia, tää tyyppi ei esim. facessa ollu ees mun kaveri, mut en uskaltanu pyytääkään. Yhessä vaiheessa itkin omaa pelkuruuttani ja ajattelin että olin kuvitellu kaiken eikä mulla olis tommosen tyypin kanssa mitään mahdollisuuttakaan. Nyt oon jo rauhottunu tän asian suhteen ja yritän olla ajattelematta koko ihmistä vaikka en nyt ehkä ihan vielä oo päässy kokonaan yli. Mua kuitenkin hämmentää vieläkin tän tyypin toiminta: se se alotti tuijottamisen, en mä. Mitäs jos se oli vaan yhtä pelkuri kuin mä, eikä ollu varma mun tunteista (mä kuitenkin parhaani mukaan yritin peitellä niitä, koska en oo vielä "ulkona" enkä meinannut ainakaan vielä lukiossa julkistaa suuntautumistani, koska ajattelen että se ei kaikille kuulu)?
Jos joku siis jaksoi lukea tähän asti: kuulisin mielelläni, jos jollain on samanlaisia kokemuksia.
Vastaukset 26
Vanhimmat
Moikka. Tiiän miltä susta tuntuu :) meijänhin koulussa yks sairaan komee poika ain kahtoo mua ku mä meen sen ohi (ei kato yleensä muita). Mä yritän ain muka sillei huomaamattomasti kahtoo sitä mut oon huono sellaisessa. Mullahi oli sellanen "kausi" kun ajattelin häntä ja en keskittynyt mihinkään muuhun mut pääsin yli koska sil on vissiin tyttöystävä, mut eiks se sanonta mee et toivossa on hyvä elää. :) Toivoisin tosissaan et hän ois homo ja meistä tulis jotain.
Tällänen tarina mulla XD.
Kuulostaa tosi tutulta ja toi sanonta pätee aikas hyvin munki tänhetkisiin fiiliksiin :p Mä uskottelin yhessä vaiheessa itelleni et olisin päässy mun ihastuksesta kokonaa yli ja sanoin lähimmille kavereilleki, keiden kanssa oon onneks tästä pystyny puhumaa, että se on nyt historiaa mutta valitettavast tunteet ei näytä toimivan niin xD
Oon aatellu just samaa että miksei enää oo näkyny ihastus keskusteluja vaan vaan seuranhakua ja mäkin muistan jonkun aivan sairaan pitkän keskustelun jostain ihastuksesta.
No asiaan. Oon siis ysillä ja taidan tykätä mun luokkalaisesta pojasta. En oo varma oonko ihastunu siihen koska joskus menee tosi pitkiä aikoja että ei jutella ja sillon en ees muista sitä mutta sillon kun se rikkoo sen hiljasuuden ja tulee jotain puhuu mulle ni oon taas ihan sulaa vahaa ja mietin sitä taas koulun jälkeen. Ikinä ei tiiä millanen päivästä tulee: joskus ei sanota sanaakaan toisillemme ja joskus jutellaan paljonkin. Tällänen tarina mulla.
Pystyn samasitumaan tuohon todella hyvi.
Kiva lukee tälläsii täältä pitkäst aikaa! Voisin jotain omastaki kokemuksest kertoo.
Ihastuin oikeestaan tän vuoden alussa yhteen älyttömän söpöön rinnakkaisluokkalaiseen poikaan. Samalla kurssilla ollessa joutu olemaan tekemisissä ja siinä huomasin sitte et se onki ihan hirveen mukava. Ja kevään aikaan oon ollu kaverien kautta viikonloppusinki sen kaa tekemisis monii kertoi ja ihastunu vaan enemmän ja enemmän :D pidän tosi epätodennäkösenä et se vois olla kiinnostunu musta (tai muistakaan pojista) muussa kun ystävämielessä, mut silti sitä vaa meinaa aina ruveta miettimää kaikkee hölmöö :D en oo vielä oikein päättäny et pitäiskö pyrkia aktiivisesti "pääsemään yli" vai jatkaa tälleen edelleen. Kyl mustaki joskus tuntuu et se kattoo sillee jännäl taval, mut tiiän varsin hyvin et tämmösii asioit keksii joskus ihan omast päästään. Se myös tietää mun olevan homo koska olen asian kaa avoin, eikä se tunnu ainakaa häiritsevän sitä yhtään. Yritän vaan välttää liikaa toiveajattelua etten tee mitään hölmöö... :D
Tosi kiva kuulla, etten oo ainoo joka kaipaa oikeeta keskusteluu ja viel kivempi et muillaki on samankaltasia kokemuksia ku mulla :)
Musta välillä tuntuu, että ees läheisimmät kaverit ei aina ihan ymmärrä sitä kynnyst minkä homous ainaki mulle luo, kun ne esim. sanoo mulle että menisin vaan suoraan puhumaan mun ihastukselle. Tuntuu vaan jotenki ihan mahdottomalt ajatukselta, etenki ku en tunne sitä niin hyvin ja se on aina kaverilauman ympäröimä :/
ihana lukee vaihteeks näitä ihastus Juttui. Itse kerroin joskus 1 - 2 Vuotta sitte Yhelle jätkälle jonka olisin voinut vannoa homoks tai bi:ksi että tykään hänestä ja että olen homo. Sitä kun keroin oli kulunut vikko rupesimme koulussa kuntelemaan musiikia ja hän rupesi "Nukumaan" olkapääläni (se oli ihana tunne ja samalla hyvin kiusalinen). Hän rupesi tosi usein pyytämään päästä meille ja että olisin menyt heille ja niin pois päin. Muistan myös joskus kun istutiin koulussa ja hän otti minua kädestä, se tunne oli Ihana. <3 Hän sanoi olevansa bi ja minä ajattelin että meistä oolisi joskus voinut tulla jotain ja aijoin pytää häntä treffeille, Mutta en uskaltanut. minä välillä vieläkin joskus niin sanotusti "Itken itseni uneen". No noin 3 viikon päästä näistä tapahtumista kulin että hän rupeesi seurustelemaan parhaan kaverini kanssa joka on tyytö, enkä tienyt miten olisin suhtautunut siihen, Koska se vaikutti "kulisilts" minun ja yhden toisen kaverini mielestä. Yritin kovasti unohtaa hänet mutta se on vissiin mahdotonta. Hänen ja kaverini suhde kesti 20päivää. Olen meiinanut monet kerat pyytää häntä Leffaan tai syömään, mutta en ole varma onko siinä miyään järkeä. me välillä Viestitelemme ja hän saattaa joskus soitaa minulle, Välillä meifän puheluista ja viesteistä saa semoisen mielikuvan etä tunteeme ovat molemin puolin samat ja todella toivoisin niin.
Todella haeva tuntuu ymärtävän etä homona ihastuminen ei ole sama asia kun ihastuminen heterona. En ole koskaan kulut kenenkään pilkaavan heteroita mutta, liian usein jonkun pilkaamassa homoja. Olen olut aina vähän erilainen joten minua on koulukiusattu ja hauluttu melkeenpä päivitäin Homoksi joyen taistelin itseäni vastaan monta vuotta päivitäin todeten itdelleni että "Homous on sairaus". Nykään olen sujut tämän asian kanssa.
Jos joku osaa sanoa mitä minun kannataisi tehdä, niin olisin hyvin kiitolinen
Mä en oikein osaa valitettavasti neuvoa ton sun ihastuksen kanssa, kun mun omat kokemukset on mitä on... Mut toivottavasti sua ei ainakaan enää kiusata. Jos kiusataan ni mulla on ainakin toiminut se että ajattelen et ne kiusaajat ei tavallaan oo mun arvoisia ihmisiä, ne ei ansaitse multa minkäänlaista reaktiota tai ansaitse mun aikaa eli en haluu olla missään tekemisissä niiden kanssa. Jos joku kohtelee jotakuta huonosti pelkästää seksuaalisuuden tai minkää muunkaa tommosen yksittäisen asian takia ni siinä ihmisessä on jotaan pahasti vialla.
Minua ei Ole kiusattu pitkään aikaan koska en ole menyt kouluun 3kk.
Ja jos joku tulee samantien toteamaan et "Hiton lusmu" i don't care! siit vaan sit
Musta taas tuntuu että mun ihastus on huomannu vähän että tykkään siitä ja sitten se välillä ns. "testaa" tai härnää mua sillain kattoo miten mä reagoin.
Mä oon miettinyt ihan samaa, mun ihastus esim. kävelee käytävillä tosi läheltä mun vierestä vaikka se käytävä ei ois ees täynnä ja kerran olin ainakin huomaavinani et se vilkas mua ennen ku rupes nojailemaan yhteen pöytään sillee aika provokatiivisesti... xd
Tästäkin oon kuitenkin tullu siihen tulokseen et oon kuvitellu kaiken ja jotenki löydän kaikista sen tekemisistä jotain "merkkejä" :(
Se keskustelu, mitä muistelet, on todennäköisimmin "Vaikea olla ja masentaa" mitä riittikin kolmen ketjullisen verran (http://keskustelu.suomi24.fi/haku?keyword="vaikea olla ja masentaa"). Se oli todellakin hyvä keskustelu vaikka olikin samalla hyvin surullinen.
"Oon kuitenki niin saakelin pelkuri, etten uskaltanut ottaa siihe mitään lähempää kontaktia..."
Sama täällä. Itse olen sellainen pelkuri, etten ehkä uskaltaisi toimia silloinkaan kun kaikki kävisi epätodellisen täydellisesti... eli vaikka niin että unelmieni poika (johon olisin ollut pitkään ihastunut) tekisi aloitteen ja tarrautuisi minua kaulasta ja liimaisi huulensa minua vasten. Ajattelisin varmaan: Tämä on taas joku pirullinen juoni, jolla minut halutaan paljastaa kaikkien kaverieni edessä homoksi ja nauraa räkäisesti päälle... eiköhän ihastukseni ole arvannut tunteeni ja haluaa vain leikkiä niillä.. Niinpä tarttuisin häntä olkapäistä ja riuhtaisisin itseni irti hänestä. "Hyi saa****! Mitä sä teet?! En minä ole mikään v***n hi***i!" Heti tietysti ymmärtäisin tehneeni suurimman virheen mitä koskaan olen tehnyt tai tulen tekemään elämässäni, kun katselisin hänen surullisia ja epäuskoisia silmiään, enkä saisi häntä enää kiinni, kun hän lähtisi juoksemaan pois paikalta. Minä jäisin vain yksin ajatusteni kanssa ja itkisin katkerasti pelkuruuttani ja heikkouttani koko elämäni loppuun saakka.
Linkki toimivana: http://keskustelu.suomi24.fi/haku?keyword="vaikea olla ja masentaa"
Joo, se on just toi ketju, en muistanu että se oli noinki pitkä :o
Ja sitten tohon pelkuruuteen: mä oon luonnostani aika epävarma ja monesta asiasta stressaava etenkin vähä vieraampien ihmisten kanssa, hyvien kavereiden kanssa oon aika rento ja ulospäinsuuntautunut. Myös mun mielessäni on ton mun ihastuksen kanssa, koska en sitä niin hyvin tunne, käyny joskus että tää on vaa joku sairas pila ja että se on huomannu mun kiinnostuksen ja on jotenki suunnitellu kaiken sen kavereiden kanssa. Yritän kuitenki ajatella että oikeesti tommosta vois tapahtua vaan jossain jenkkien teinileffassa, ja toivon että jos (ja toivottavasti kun) tulevaisuudessa löydän jonkun joka rakastaa mua vilpittömästi, mä pystyn "hyväksymään" sen ja luottamaan siihen.
Ihana lukea näitä herkkiä ja vilpittömiä kirjoituksia. Teistä tulee vaikutelma, että olette fiksuja ja hyväsydämisiä miehiä ja ansaitsette elämäänne vain parasta. Joskus (yleensä!) se Rakkaus antaa odottaa manifestoitumistaan ja matkalle mahtuu monta kohtaamista ja kolhuakin. Muistakaa säilyttää yhteys sisimpäänne ja luottakaa siihen, että lopulta polut kohtaavat ja saatte kulkea lopun matkaa yhdessä! <3
Kiitos tosi ihanasta kommentista, paljon rakkautta ja kaikkea muutakin hyvää sullekin :)
Samalla kun ihastuminen on maailman ihaninta niin se voi olla myös samalla helvetillisen kuluttavaa, ainakin silloin kun sattuu ihastumaan "väärään tyyppiin", ja itse en olekaan ihastunut kuin vain vääriin tyyppeihin, eli kavereihin jotka ovat osoittautuneet heteroiksi (kuinkas muutenkaan). Kuluttavaa on se, kun toisaalta elättelee ajatusta "entä jos sittenkin" mutta lopulta joutuu kerta toisensa jälkeen pettymään, kun ei uskalla asiaa suoraankaan kysyä, vaan häpeää omaa homouttaan ja päätyy vain tulkitsemaan kaikenmaailman merkkejä ja niin edelleen. Sellainen tunteiden vuoristorata, jossa välillä nauretaan, ollaan lähekkäin ja halaillaan (kännissä tosin..) ja illan laskeuduttua jo itketään yksinäisyydessä omaa sinisilmäisyyttä joka haluaa nähdä toivon siellä missä toivoa ei enää ole ja tavoittaa rakkautta mitä ei alun alkaenkaan ollut olemassa, niin sen vaan tahdon sanoa että sellainen ei tee kenenkään mielenterveydelle hyvää. Kyllä olen monesti miettinyt, että miten paljon helpompaa sitä olisikaan olla heterona. Ei silloinkaan kaikki ongelmat ratkeaisi kuin taikaiskusta (heterotkin ihastuvat vääriin tyyppeihin...), mutta moni ongelma kuitenkin - aivan varmasti!
Itse en ihastu kovin helposti keneenkään, mutta ihastumiset ovat sitten olleet sitäkin voimakkaampia. Nyt toivon etten ihastuisi ja saisin olla jonkun aikaa rauhassa, mutta tietysti tuo on liian yksipuolinen kuva, koska salaa (kai jokainen?) tahtoisi kokea ihastumisen ja rakastumisen sokaisevan huuman, enkä minä voi lopultakaan sanoa olevani siinä mikään poikkeus. Voisin kertoa täällä joitain ihastumisiani paremmalla ajalla :)
Tuo on kyllä niin totta: toistuvat pettymykset raastavat ja repivät, etenkin kun kyse on asioista, ihmisistä ja tilanteista, jotka koskettavat ihmisen herkintä osaa. Milloin muuten ihminen olisi yhtä haavoittuvainen kuin ilmaistessaan syvimmän toiveensa saada rakastaa ja kokea vastarakkautta.
Rakkaus on kohottavaa ja korkevärähteistä, mutta se on myös vakava asia. Itse olen törmännyt siihen, että minua kohdellaan kuin jotain lemmikkiä. Puhutaan söpöjä ja kehutaan miten olen ihana ja söpö ja naminami sitäjatätä. Oletetaan jotenkin, että gay on leikkisä, viihdyttävä puppy jokaiselle.
Here is the thing: Meillä riittää rakkautta ja ymmärrystä varmasti enemmän kuin keskimäärin ihmisillä, mutta meidän on myös otettava vastuu omista tunteista ja hyvinvoinnista. Ollaan ylpeitä siitä, että ollaan hyviä ja rakastavia. Ei omaksuta kerjäläisen moraalia ja anota, että joku rakastaisi takaisin. Ollaan ennemmin lempeitä kuninkaita, tietoisia omasta arvostamme kunnioitusta herättävällä tavalla.
Monesti ihmiset ajautuu vaikeuksiin siksi, että unohtavat syvimmillään oman arvonsa. Sitä ei kuitenkaan kukaan muu voi korjata, vaan työ on tehtävä itse. Mutta kun tiedostaa ongelman, henkinen lukko voi aueta nopeastikin ja uusia kokemuksia ihmisten muodossa virrata ihmeen vuolaasti.
Happy gaydays for everyone!
Nimim. homonelämäonvaikeaa: pystyn samaistumaan tohon sun kirjotukseen tosi hyvin. Mulla on ollut 3 vuoden aikana lukiossa opiskellessani oikeestaan vaan tää yks "kunnon" ihastus, toinen ei ollut läheskään näin kuluttava ja oli myös paljon lyhyempi. Oon monta kertaa ihmetelly, kun useilla mun kavereista (kaikki mun tietääkseni heteroita) ihastukset vaihtuu jopa viikoittain. En mitenkään jaksaisi ihastua niin usein. Oon myös miettinyt, että yrittäisin keskittyä vaan itseeni jonkin aikaa, kunhan tää nykyinen ihastus hellittää.
Ja FromMyHeartToYours:
Mä oon myös kohdannut tommosta söpöttelyä. Kun "tulin ulos" (inhoon tota ilmausta jotenki tosi paljon xd) lähimmille kavereilleni, pyysin että ne ei kohtelis mua mitenkään hirveen eri tavalla kuin ennen, koska en haluais että mun seksuaalisuus on tavallaan se ainoo tai pääasia, joka määrittelee mut. Useimmiten ne onkin ollu tosi ymmärtäväisiä ja kohdellu mua just niinku toivoisin, mut aina välillä tulee semmosta "awws kun oot niin söpö, ei vitsi miten oot niin ihana" tms.
Tosta rakastamisesta oon teidän molempien kanssa samaa mieltä ja oon miettinyt tätä aina välillä: jotenkin tuntuu, että homona rakkautta oppii arvostamaan eri tavalla, koska sitä on tavallaan "tarjolla" vähemmän. Kun esim. ihastuessa heteron lähtökohta on "Tykkääkö se musta?", homolla se on "Voiko se tykätä musta?" ja toi seksuaalisuuskysymys tuo rakkauden tielle ns. yhden esteen lisää.
Toivottavasti mun viesti välittyi edes jotenki ymmärrettävästi, en oo aina kovin taitava pukemaan mun ajatuksia sanoiksi :P
Niimpä... ei se oo homona helppoo löytää rakkautta. Joskus miettinyt asiaa siltäkin kantilta, että onko Suomessa edes riittävästi sellasia tyyppejä, jotka sitä rakkautta hakee. Liian paljon törmää vaan seksikumppanien hakuilmoituksiin. Tai sitten ne tyypit eivät yksinkertaisesti vaan löydy netistä.
Mutta voin kertoo tässä omasta ensi ihastuksestani. Olin juuri lukion päättänyt poika ja menin kesätöihin. Sen kautta törmäsin vanhempaan mieheen, jonka kanssa ystävystyin. Ja kuinka ollakkaan myöhemmin mun sydän olisi halunnut hänet... ja ylläri sinänsä, että kyseinen ukko oli naimisissa. Oltiin 6v, kavereita, mutten koskaan tunteistani hänelle puhunut. Nyt vanhempana se hieman kaduttaa, kun kyseessä oli kuitenkin ns. "hyvä yksilö", johon olisi halunnut tehdä lähempääkin tuttavuutta... no, turha enää haikailla, vaikka joskus tulee häntäkin ajateltua...
Mutta sitten myöhemmin tutustuin mieheen, josta tuli ensimmäinen kumppanini. Olin haltioissani... miten ihmeessä tästä maasta löytyi mies, joka pitää mun kaltaisesta miehestä. Kaikki klikkasi ensi jutustelusta niin hyvin, että asuttiin saman katon alla jo parin viikon päästä ensi tervehdyksestä. Se oli tosiaan rakkautta ensi silmäyksellä. Kun ensi kerran halasin häntä tiesin heti, että hän on se oikea. Mutta sitä riemua kesti vain 5,5 vuotta kunnes kuolema meidät erotti. Häntä sitten mietinkin päivittäin... ihme ja kumma...
Nyt kun oon ollu sinkku reilun vuoden oon miettinyt aika paljon sitä, että mahtaako koskaan salama lyödä samaan paikkaan kahdesti? Paljon on ollu ajatusta myös siitä. että mahtoiko tää mies olla se mun lottovoittoni. Mutta pitänee yrittää jaksaa toivoa sitä parempaa huomista...
Mitä tuohon ns. söpöttelyyn tulee, niin mikään ei ole ärsyttävämpää. Ihmetelly oon miksi kaikkia homoja tosiaan pidetään sellaisina ihmisinä... itse en oo kauheesti siihen törmänny toki se johtunee siitä, että en ole söpö. Tai sitten siitä, ettei mua voisi edes homoksi kuvitella habitukseni perusteella. Mutta olen myös sitä mieltä, ettei moiseen kannata alistua. Ei homo oo tosiaankaan sellanen "puppy", eikä moiseen kannata alkaakkaan jos ei itse tunne olevansa sellainen. Ei homon kannata alkaa siihen, että kaikkia pitäis miellyttää... ja jos kaverit sitä tekee, niin heille luulisi voivan jo hieman räjähtääkki asiasta.
Mutta "FromMyHeartToYours" puhuu asiaa. Ihmisen on tunnettava itse oma arvonsa ja puolustaa sitä tarvittaessa. Todellakaan kannata suostua kaikkeen tai antaa ihmisten kävellä ylitse. Kyllä homoillakin se arvo on, vaikka tätä palstaa lukiessa saa kyllä ihan päinvastaisen kuvan. Mutta tosiaan... se voima ja tahto lähtee itsestä. Arvosta itseäsi, vaikkei kukaan muu sitä tee!
Kiva ketju tää. Ihan asiallista keskustelua ja onneksi vähän sen pilaajia. On ollu kiva lukee kokemuksianne noinkin raastavasta asiasta. Sitä rakkautta on todellakin vähemmän tarjolla, mutta tosiaankin sitä arvostaa sitten kun sitä saa. Siihen lähestymiseen ei ole yksiselitteistä tapaa... joskus se vaan on saatanan vaikeaa. Joskus saattaa sitten kolahtaa, kun sitä vähiten odottaa. Ihastuminen antaa helvetisti voimaa, mutta samalla raastaa pahasti, ellei ihastukselleen sitä voi sanoa. Kuten tuossa jo Lumas hyvin sanoikin... "saa miettiä voiko se tykätä musta". On paha juttu, kun sitä ei voi millään tietää etukäteen. Itselläni oli ajatus, että ihastukseni ei varmaankaan halua sen jälkeen mua tuntea, jos tunteistani kertoisin. Vaikkakin tietynlaisia singnaaleja häneltä sainkin, mutten voinut olla varma. Ja sitten, kun itsekkin vielä painiskelin homouteni kanssa, niin tilanne oli mahdoton.
Hieman sekavia jutustelin,enkä ny oo varma, että olisko kannattanut, kun oon tällänen "vanhus" teidän joukossa, mutta kuitenkin... Pitäkääs päät ylhäällä kaikesta huolimatta. Muistakaa, että mitä tahansa teettekin, te itse määrittelette itsenne. JUST BE YOURSELF!
IamSorrow: Osanottoni menetyksesi johdosta. Kiitos, kun jaoit elämästäsi. Antaa vähän perspektiiviä asioihin... Mulla on vähän samanlainen historia ja luulin puolison kuoleman jälkeen, ettei elämällä ole enää annettavaa eikä minulla ole enää annettavaa elämälle. Kuitenkin, vuosien jälkeen kun olen saanut omat palikat taas kasaan, olen tavannut aivan ihastuttavan upean ihmisen, jonka kanssa voisin kuvitella ihan kaiken! Olen rakastunut. Hänelläkin on jotain tunteita, mutta ei silti koe samoin, mikä on tietysti surullista. Yritän kyllä olla mitä opetan ja ajatella positiivisesti ja rakastaa pyyteettä. Ihmisen osaan vain tuntuu huonosti sopivan rakastuminen pyyteettömästi.
Lumas: Mun mielestä kuvasit hyvin sitä, miten rakkaus on meille homoseksuaalisesti suuntautuneille vaikean saavutettavuuden (siis jos puhutaan vastavuoroisesta rakkaudesta) vuoksi korkealle arvostettua. En ole vielä törmännyt "helppoihin rakkaussuhteisiin" - kaikilla on omat vaikeutensa ja muurinsa ylitettävänä - mutta me joudumme yleensä kulkemaan tosiaan vaikeamman kautta. Mutta niinhän se menee kaikessa.. sitä mikä on vaatinut ponnistelua, osaa vaalia ja arvostaa ihan toisella intensiteetillä ja sitoumuksella.
Kuulin just' hyvän sitaatin leffaa katsoessani: "Joskus ero sen välillä, mitä eniten haluamme ja mitä pelkäämme, on hiuksenhieno". En osaa suoraan sanoa, miten tuo liittyy tähän ketjuun, mutta joku liikahti sisuskaluissa siihen malliin, että tuota ajatusta kannattaa vähän mietiskellä...
Kiitoksia osanotostasi. Mukava törmätä täällä ihan järkeviinkin jätkiin. Niitähän tällä palstalla ei ole montaa.
Mutta joo... itse yritän vielä niitä palikoita saada kasaan, joka ei nykyisessä elämätilanteessa ole kauheen helppoo, kun ei oo ollut töihin asiaa pitkään aikaan. Mutta yritetään... ei voi muuta. Mutta totta on se, että vaikea on löytää sitä pyytentöntä rakkautta. Toivon, että kaikki sujuu vielä kohdallasi hyvin ja kaverisi lämpeää ajatukselle. Vaikeaa se varmasti on, kun toiselle haluaisi olla enemmän, kuin se toinen haluaisi olla sinulle. Toivoa vaan voin, että joskus se vielä mullekkin jostain löytyy, vaikka tällä hetkellä siihen ei oikein jaksa uskoa. Valitettavaa on myös se, että monelle näyttää miesten välinen tarkoittavan vain seksiä. Ja sehän ei ainakaan mulle riitä.
Kyllähän se aika vaikeaa on löytää sitä rakkautta. Mutta en nyt tiedä onko se loppujen lopuksi kenellekkään helppoa. Vaatii vaan helkkaristi tuuria, jos sen helposti saa. Toki itselleni se tuli tavallaan helposti, kun kaveri löysi mut eräältä cam- sivustolta. Mutta en toki uskonut siitä mitään tulevan. Mutta sen vaan sanon, että kun sen löytää niin sen ylläpitäminen se vasta teetättääkin. Ei se varmastikkaan suju ongelmitta sekään, kun yhdessä on saman henkilön kanssa pitemmän aikaa. Senkin tietty nyt jälkiviisaana voi sanoa, kun etäisyyttä on ajan myötä suhteeseen tullut. Mutta toki olen myös huomannut kuinka syvästi rakastinkaan, vaikken sitä kumppanilleni sanonut tarpeeksi usein. Ja sekin nyt hieman kaduttaa. Mutta tiedän nyt, että jos sellaisen vielä löydän jolle sydän läpättää, niin sanon sen varmasti tarpeeksi usein... virheistään täytyy oppia.
Otan osaa ja voimia tulevaisuuteen!
Kiitos! Tsemppiä myös sinulle! Omasta kokemuksesta voin sanoa, että silloin kun huomasin miesten kiinnostavan, niin fiilikset oli samankaltaiset kuin sinulla... ei ollut kenelle kertoa, mutta tosin en uskaltanut sitä myöntää edes itselleni. Asun pienellä paikkakunnalla, niin tuli aateltua aika paljon myös sitä, mitä muut siitä ajattelee. Ja siihen, kun liittyy vielä koulukiusatun huono omatunto niin matka ns "homouteen" oli raskas. Mutta sen jälkeen, kun kumppanin sain muuttamaan luokseni, niin kaikki oli selvää... enää ei toisten mielipiteet hetkauta ja uskallan myöntää olevani homo ja jopa puhua siitä avoimesti. Jälkiviisaana voin sanoo myös sen, että turha oli sekin pelko... MUTTA kyllä se teininä oli hieman erilaista... kyllä olisi lukio ollut yhtä helvettiä, jos olisivat silloin saaneet jostain tietää mun homoudesta.
Sen vaan sanon sulle Lumas, että kyllä se ajan kanssa helpottaa. Sitä aikaa en voi sanoa, kun itse löysin kumppanin 29- vuotiaana. Pointtini on tämä: kun aikaa kuluu, niin luultavasti tulet myös itse sinuiksi itsesi kanssa. Sen jälkeen muiden mielipiteet eivät enää hetkauta ja saatat jopa löytää rohkeutta puhua ihastuksillesi. Sitäkään en voi luvata etteikö pettymyksiä tule, mutta niitä tulee kaikille. Anna ajan kulua ja ota rennosti. Kiirehtimällä asioita voi tulla enemmän vahinkoo... Mutta jos sisälläsi on tunne, että tää tilaisuus on "once in the lifetime", niin sitten kehotan tarttumaan siihen tai ainakin harkitsemaan todella tarkkaan.
Kiitos neuvoista! Oon kyllä miettinyt olisko tää tapaus just sellanen "kerran elämässä", mutta tuntuu silti et on liikaa kaikkia epävarmuustekijöitä. Haluisin ainakin uskoa, että rakkaus tulee sitten kun on tullakseen, mutta mun täytyy myös jotenkin opetella heittäytymään tai ottamaan riskejä enemmän. Ehkä se tulee helpommin iän myötä, niinku sanoit.
Mitä ihmeen lekkeripeliä tämä on, että murrosikäiset nöösipojat ovat kaikki nykyään "ihastuneita" toisiinsa eivätkä muka enää ymmärrä tytöistä mitään?
Voi Pyhä Sylvi!!! (**?=//""¤%**&%¤*¤*%&/!!! järeimmät kirosanat sensuroitu)!
Ei tuollaista tautia ollut vielä minun kouluaikanani.
Toiko Tarja Halonen tämän joukkopsykoosin Suomeen? Jos ei, niin kuka? Ja milloin tämä pähkähullu meno loppuu?
Ja nimim. ImJustInLove; "...taistelin (...) monta vuotta päivittäin todeten itselleni, että "Homous on sairaus". Nykään olen sujut tämän asian kanssa." :
No niinhän se (homous) onkin sairaus, toden totta!