1977

Olipa kerran kolme pientä porsasta, heidän nimensä olivat Mika, MikaII ja Tomi.
70- luvulla olivat nimet kortilla ja eikä uusia keksitty kun naapurin lapsilta.
He asuivat pääkaupunkiseudulla, synkässä metsikössä, jonka reunaan oli muodostunut aikojen saatossa melkoinen kaatopaikka.
Siitäkös nämä kärsälliset pitivät. Päivät kuluivat kuin usvaa vain. Oli eri hienoa työntää kärsänsä uuden yhteiskunnan tuottamiin jätteisiin.
Oli nylonia, erilaisia muovijohdannaisia, mutta ennen kaikkea, ruokaa.
Eivätkä he olleet yksin. Pultsareita kyllä riitti.
Puoli joukkuetta entisen ässärykmentin miehiä, ja muitakin Äyräpäässä ikuisen vamman sieluunsakin saaneita veteraaneja.
Iltaisin nuotiolla suutaroitiin nahkahihnoja proteeseihin, huljuteltiin lasisilmää pakkasnesteessä ja ryypättiin pois.
Tämä joukko syrjäytyneitä miehiä ei koskaan häirinnyt ketään.Ainakaan tahallaan.
Silloin ei tiedetty salakavalista huumehörhöistä, jotka sipaisivat metrossa kaaliin kirveellä.
Toki heilläkin oli kärhämänsä, mutta niitä selviteltiin rohtunein nyrkein, eikä häiritty muita. Loppuilllasta laulettiin käsikaulaa "eldanka järven jäät" ja sammuttiin muoviseen telttaan.
Heitä porsaat seurasivat kiinnostuneena. Aina oppi jotain...

Ensinnä tuttavuutta teki Mika, koska hän oli kiinnostunut autoista.
Veteraaneissa oli nimittäin eräs alikersantti, joka oli Everstin autonkuljettajana, jo talvisodasta alkaen. Tämä komea, tummanmhiveä mies sai sodan viimeisinä päivinään pääosuman. Everstikin siinä kaatui.
Joka aamu hän heräsi päänkivistykseen jo viideltä ja aloitti hommat.
Notkeat kädet sitoivat sanomalehdet jalkoräteiksi ja haisevan lyyssin päälle. Olkapäihin oli ommeltu nuhruiset kanttinauhat, herra alikersantti oli valmis.
Sinolista huikat ja auton rattiin.
Kaatopaikan reunalla oli ikäkulu Ford. Ilman pyöriä ja lasit sisällä, ovet potkittuna.
Lommoisen oven sai käsin kiskomalla vaivoin auki.
Mutta voi sitä hymyä, joka levisi alikersantin kasvoille, hänen istuessaan kuoleentuneille jousille. Kaikki oli taas hyvin. Pakkasneste kohisi sopivasti aivoissa. Näppärät kädet varmistivat kojetaulun nappulat. Ok. Koneen voi käynnistää.
Jos ei sotakaverit tähän heränneet, niin silloin Mononen heidät taas noutaisi...
Suden ulvonta on kissan hyrinää, verrattuna alikersantin ulinaan, kun hän matki starttimoottoria.
Vihdoin, yskähdellen, käynnistyi ikäkulu V8.
Päähän haavoittunut osasi erinomaisesti matkia koneen ulinoita ja rohinoita.
Ketterästi kuin saukko, evp. soturi kävi potkimassa olemattomat renkaat ja suttasi lasittoman tuulilasin puhtaaksi.
Jos joku vielä uinaili, hän heräsi viimeistään nyt kaksinatsaisen ärjäisyyn. " Herra Eversti,auto valmiina käyttöänne varten".
Aamutulille kokoontuneet toverit totesivat ikäväkseen alikersantin ryhdin pikkuhiljaa lakastuvan, kunnes hän lyyhistyi läjään ja käpertyi sikiöasentoon.
Leveitä hartioita puistelivat itkun purskahdukset.
Vihdoin joku tovereista toi pudisteltua oksalakkaa sinisille huulille.
- Sulo, nousehan ylös, sota on ohi...

Siinä vaiheesa yleensä nousi Unto ylös. Lapiomaisilla kourillaan hän ympäröi poskensa ja kajautti voittohuudon.
Viimeistään tässä vaiheessa sovitteli Myllypuron kylässä konstaapeli karvahatun päähänsä ja alkoi sutata munamankelilla kohti kaatopaikkaa.
Nimittäin Unto oli voimamies. Konekivääri tärisi hänen suonikkaissa kourissaan Kollaalla, tappavasti.
Mutta Uti oli äärettömän herkkä mies, ja on edelleenkin. Jos vielä elää.
Mutta Unto halusi laulaa, ja sen jälkeen painia.
Promilleista välittämättä. Ja tätä pelättiin koko Myllypuron alueella. Jo Utin laulaessa.

No olihan heitä toki muitakin. Luti, jolta puuttui toinen käsi ja jalka.
Ja Sekin tärkein meni nuorelta mieheltä...
Humu Koljonen, Iisalmesta, joka ei tiennyt mitään muusta kuin ryyppäämisestä.
Ja Apteekkari.Mies joka omisti Alfan.
Tai hänen oikeastaan pitäisi omistaa...
Tämä proviisorioppilas vuodelta 1938, osasi kyllä kaikki sekoitukset.
Hänen johdollaan valutettiin spriitä pakkasessa pitkin rautakankea, ainoan pisaroidessa kangen päässä...

Eikä he mitään nuoria koskaan ole olleetkaan. Alle kaksikymppisenä elämänsä Valtiolle antaneet.
Tänne porsaiden joukkoon joutuneet.

Mika II oli jo verrattain ikääntynyt, mutta kovin kävi hänkin röhkimässä alikersantin autossa.
Liekö tulosta tullut.
Enempi MikaII:a kiinnosti Jakomäen viirusilmänen emakko. Hänellä kerrottiin olevan se poikittain...
Mutta mäkihyppääjäksikö olisi tästä pahnuueen pienimmästä? Vitut.
Auto häntä enemmän kiinosti. Pultsarin Alfa.

04.15 heräsi alikersantti, oksennuksensa viereen.
Täytyisi kai laittaa Hoppa tulille...
Rauhoittava proteesi laskeutui aataminomenalle.
Veli, minä hoidan tämän!
Luti oli kovana.
Vasten tahtoaan siemaisi nimeämätön ryhmänjohtaja huikat,- mitälie.
Teltan ulkopuolelta kuului toiveikasta röhkinää. Median porsaat olivat hereillä.
Tänään ei ollutkaan aivan turha päivä.
Jotain Päälliköltä oli tulossa...
Unohduteille sotureille...

Jäteauton saapuessa olivat he kaikki rivissä.
JR3, JR2, Kannaksen Muistomitali, 2. luokan Mannerheim risti, Aunuksen mitali.
Siat röhkivät toiveikkaina, - ehkäpä me vielä olemme nopeampia...
Suut leveässä hymyssä katsoivat he kuinka kloaakkivaunu pyllisti urhoille takapuolensa.
Ilmeet olivat kuin viihdytyskiertueella 1942. asemasodassa. Lukossa.
Rikkoontuneita kaviaaripurkkeja, Kakkua, jossa kynttilät olivat juuri sammuneet.
Hanhenmaksaa, sitä he juuri tarvitsivat.
Suurta mössöä kauhoivat kaukopartiossa viisi vuotta nälkiintyneet miehet.
Linnan juhlat olivat juuri päättyneet. Oli vuosi 1977.

Rasvaiset suut myhälivät tyytyväisenä.
- "kai tää oli siltä kekkoselta?"
Alikersantti nosti rasvahuulisen päänsä. Kirkas hetki.
- "Pojat, miks mie täällä oon?"
Hetken hiljaisuus ja hyminä.
Savolainen vastasi: Kai sie autoo kuljettelet...
Kröhöm. Tai kuljettelit...

Ryske jolla auto siirtyi pois oli pieni, 1905- 1922 syntyneiden nyrkkien pauhuun verrattua.
Suuria kaaria piirsivät nyrkit. Pääskyset muuttivat kuitenkin etelään...