Unta kai vain

Hölkkäät puiston ohi, puiden lehdet kellastuu. Tuijotan sivusilmällä vartaloasi ja kuvittelen miltä se näyttää lenkkeilypuvun alta. Olet pitkä, miehekäs, ehkä juuri ja juuri kolmekymppinen. Näytät siltä, että saattaisit jopa jaksaa nostaa minutkin…

Lenkkeilet usein ja useimmiten ajoitan lasten puistoreissun oletettuun urheilu aikaan. Tietenkään äiti mukulaliudan kanssa ei ole mitenkään epäilyttävä tirkistelijä. Mutta jotenkin tunnen, että olet jo huomannut minut, katseemme on kohdannut jo monta kertaa. Toivon, että lähestyisit minua, sillä minä en uskalla, enkä halua ainakaan pettyä, jos oletkin jo jonkun muun.

Tänään katseesi viipyy pidempään ja tunnen punastuvani. Et tietenkään voi nähdä sitä ja voihan punoitus johtua vaikka viileästä tuulesta, joka puhaltaa välillä joka suunnasta.
Pysähdyt ja kumarrut kenkiesi pariin. En näe, onko nauhasi auki, vai onko tämä jokin tekosyy. Samalla hetkellä puhelimeni soi, ja ystäväni kysyy pääsenkö illalla ulos.
”Mistä ihmeestä saisin lapsenvahdin, niin nopeasti, en mä näitä voi mihin tahansa jättää.”
Sinun on aivan pakko kuulla puheeni ja et ainakaan pidä kiirettä. Lupaan ystävälleni vielä kysellä ja ilmoittaa myöhemmin. Tiedostaen läsnäolosi, sanon vielä meneväni kauppaan, ja heti.

Kokoan lapset ja työnnän vaunut liikkeelle. Pientä nurinaa tulee vastaan ja vanhimmainen sopivasti nurisee ja ilmoittaa muuttavansa isin luo. Sinä lähdet kävelemään samaan suuntaan ja hetken päästä olet muutaman metrin päässä takanani. Klassisesti päätän kokeilla sormikkaiden tiputusta.
Se toimii, puhut minulle. Käännyn ja ilmeisesti näytän ilmiselvän syylliseltä tähän ehkä läpinäkyvimpään kommunikoinnin aloittamiseen. Silmäsi samalla nauravat ja samalla kietovat minut johonkin käsittämättömään tunnetilaan.

Lapset keskeyttävät kiusalliset sananvaihdot: ”eikö me jo mennä?” Soperran, että nyt kyllä täytyy jatkaa ja käännyn jo menemään eteenpäin, kun puhuttelet minua nimeltä. Pysähdyn kuin seinään, ehkä jonkinlaisen kauhun vallassa. Huomaat hieman hätääntyneen ilmeen, ja kerrot selvittäneesi nimeni autoni rekisteritietojen perusteella. Samalla henkäiset jotain kahvista. Muutama pari tuijottavia pikkusilmiä saa järkeni raksuttamaan, ja ehdotan niiden omistajille juoksukisaa seuraavalle valopylväälle.

Sinulle sanon, että laitan lapset illalla nukkumaan ja mielelläni iltateeni joisin muuten kuin yksin.
Otat numeroni – mitä hävittävää minulla on, ja minä jatkan matkaani kauppaan.

Ilta on toivottoman pitkä. Aloitan tavallista aikaisemmin yövalmistelut, ja kun lapset on vihdoin rauhoittuneet, ehostan itseni kevyesti inhimilliseen kuntoon. Asuntoa ehdin siivota hyvin ja sen laittamiseen ei mene aikaa. Täsmälleen sovittuun aikaan soitat, ja pyydät oven avausta.

Kun seisot eteisessä, tunnustan heti sormikkaiden heiton, ja saan sinut nauramaan. Huomasit kyllä, mutta ei se sinua haitannut. Sanot kotiani kivaksi ja seuraat minua keittiöön. Kysyn otatko kahvia vai teetä, mutta tulet kiinni minuun ja olen tiputtaa kahvipurkin käsistäni. Suutelet kaulaani ja hyväilet käsin selkääni. Kun huomaat minun olevan mukana, koskettelet paitani läpi rintojani ja hetkenpäästä havaitsen olevani sohvalla. Riisut minua pehmeästi, mutta vaativasti. Häpeän vartaloani, joka ei ole vielä entisellään ja kuiskaat minulle, kuinka kaunis olen. Vedät oman paitasi pois ja totean mielessäni, että omat kuvitelmani menivät varsin nappiin.

Tartut lantiooni ja suutelet klitoristani. Päässäni vilahtelee ajatukset: mitä jos et osaakaan tätä, ja tunnelma latistuu. Sillä vain yksi ainoa mies on sen osannut, mihin ikinä olen törmännyt. Säälittäviä lassie-kopioita on kyllä nähty enemmän kuin tarpeeksi. Mutta sinä osaat. Olet nopea ja hyvin itsevarma. Pienen hetken jälkeen anelen sinua jo lopettamaan...

Lue koko tarina täältä:
http://seksifantasiat.runkkareille.com/romanttinen-erotiikka/unta-vain/