"Varo vähä, ääliö!" joku karjaisi takaatani. "Sori" mutisin vastaukseksi. Olin jo myöhässä koulusta, eikä päivä ollut muutenkaan alkanut hyvin. "Kymmentä yli" huokaisin koulun pihaan tultuani. Kävelin rauhallisesti luokkaan. Kun astuin sisään, opettaja hyökkäsi sutena kimpuun. "Mitenkäs Emma on myöhässä?" opettaja kysyi jäätävästi. Kohautin olkiani ja kuulin pari tirskahdusta. Mulkaisin tirkujia ja menin istumaan. "Onks nörtti taas myöhässä?" Heidi kuiskasi. "Olen nyt jo..." aloitin, mutta Tiia keskeytti. "Niin mitä? Hei tajuu jo. Sä oot luuseri. Luokan nössö!" se sanoin ilkeästi. Nyt kyllä meni hermot! Olin sietäny noiden pilkkaa ekalta luokalta tänne kutoselle asti. Pomppasin pystyyn ja ryntäsin ulos. Kuulin opettajan vihaiset huudot, mutta en välittänyt. Laitoin nopeasti kengät jalkaan ja juoksin ulos. Kylmä talvi-imla oli kuin puukonisku. Istuin lumikasaan ja tunsin kyynelten valuvan poskilleni. Mitä ne musta välittivät. Tai ees äiti ja isä. Riitelin niiden kanssa joka päivä.Katsoin taivaalle. "Voi rakas veljeni, miksi juuri sinun piti lähteä?" kysyin hiljaisella äänelä. Veli kuoli auto-onnettomuudessa pari vuotta sitten. Äiti säästyi naarmuitta. Tajusin kyynelten jäätyneen. Nousin ylös ja lähdin sisälle. Tuntia olisi vielä kymmenen minuuttia. Kun avasin luokan ovaen opettaja suorastaan räjähti. Se karjui jotain mielenterveydestä, mutta en kuullut edes puolia. Aloin pakata kampsujani. En jaksanut koulua enää. Äkkiä opettaja ilmestyi viereeni ja tarrast minua kädestä. Kiljaisin kivusta. Opettaja väänsi kättäni ja pudotin kirjani lattialle. Kaikki tirskuivat pilkallisesti. "Voi v*ittu päästä irti!" huusin. Opettaja kumminkin tiukensi otettaan. Käännähdin ympäri ja puraisin opea käteen. Ote lipesi heti. Juoksin äkkiä ulos luokasta. Kaikki ryntäsivät perääni, enkä ehtinyt edes pukea. Muutama metri enää! Paiskauduin ulko-ovea päin ja pääsin pihalle. Juoksin suoraan autotielle. Kuulin torven tööttäyksen ja käännyin. Auto ajoi suoraan minua kohti! Meinasin juosta pakoon, mutta liukastuin. Auto oli jo lähellä, mutta en päässyt liikkumaan. Laskin sukunteja. 10, 9, 8, 7, 6, 5......
*jatkoa*
Äkkiä jokin voima sai minut kierähtämään sivuun. Auto ajoin ihan vierestäni. Huokaisin ja nousin pystyyn. Auto oli pysähtynyt. Kuski tuli ulos autosta. Ehkä se pyytää anteeksi, ajattelin. Mutta eipä tietenkään. "Mitä sinä oikein teet?! Yritätkö tappaa meidät molemmat?! Kenen penska sinä olet?!" kuski karjui. Silmiäni alkoi poltella joten käännyin ja juoksin pois. Juoksin suoraan kotiin, mikä tietenkin oli virhe. "Mitä h*ttoa sä Emma teet?" äiti karjaisi. "Kaikennäköstä" vastasin ivallisesti. Äiti juoksi viereeni ja läimäytti minua. Suoraan poskelle. Kastsoin äitiä pelastyneenä. Pian isäkin tuli ja yhdessä ne huusivat niin etä naapuri tuli kysymään mikä oli hätänä. Kun "vanhemmat" selittivät jotain soopaa naapurille, ryntäsin huoneeseeni. Joskus kauan sitten oveeni laitettiin lukko, joten laitoin oven lukkoon. Aloin pakkaamaan. Mitä mulla täällä olis. Paikka valkoisessa huoneessa? Pilkkaavat katseet selässä? Ei. En kaivannut niitä. Kuulin ovelta kolinaa. "Emma päästä meidät heti sisään" isä huusi. "Turha luulo!" kiljaisin. Senkus hakkaavat ovea. Ei ne siitä läpi tule. Tungin vaatteita pieneen kassiin. Pari paita, farkut ja muuta sellasta. Vilkaisin kirjahyllyyn. Siellä oli valokuva musta ja mun veljestä Juhanista. Katsoin sitä kaihoisasti. Ainoa mitä mulla oli ollut, oli Juhani. Ja nyt ei ollut sitäkään. Silloin tajusin sen. En tarvinnut muita kuin Juhanin. Paiskasin kassin sienään ja menin ikkunalle. En tiedä miten, mutta oli jo tullut hämärää. Niinpä hyppäsin alas ja katosin yön pimeyteen.
*jatkoa*
En tiennyt kuinkja kauan olin juossut. En tiennyt missä olin. Pysähdyin. Hengitin kiivaasti. En ollut mikään sporttimimmi. Istahdin läheiselle penkille. Tasaannutin hengitystäni ja mietin asioita. Kotiin ei ole paluuta. Eikä liiemmin kouluun. Joku kosketti olkapäätäni. Sikähdin ja katsoin taakseni. Siinä seisoi joku puliukko. "Onx röökii?" se kysy. "Ei" sanoin ääni värähdellen. Luulin ukon häipyvän, mutta hän tulikin viereeni istumaan. "Hyvä ei mullakaa. Ei pitäis polttaa röögii koskaa, tiesikkös?" ukko sanoin. Vilkaisin häntä omituisesti. Tietenkin hänen piti huomata se! "Aivan. Nykyään tuomitaa ulko luukin perusteella. Ja oon muutes Jaakko" mies sanoi. "Mä oon...Mä oon Saara" vastasin. Jaakko tutkiskeli minua. "No mun pitäis lähteä..." sanoin noustessani penkiltä. Jaakko tarrasi käteeni. "Äläpäs nyt hoppuile. Ei sulla mihinkää kiire oo. Tuu meille ni saat nukkua" Jakko sanoin epämielyttävällä äänellä. "Ööh kyllä mun pitä mennä. Ihan tosi" yritin vakuuttaa ja päästä irti miehen otteesta. Jaakko hymähti ilkeästi. "Et tainnu älytä tytteli. Etsä oo menossa mihinkään. Et yhtään mihinkään" se sanoin ja tiukensi otetta. Ähkäisin. Taisin olla pulassa. Todella pulassa. Katselin hätääntyneesti ympärilleni. Ketään ei ollut liikkeellä ja oli ihan pimeää. Yritin livahtaa otteesta,mutta ennenkuin huomasinkaan, toinenkin käteni oli Jaakon rautaisessa otteessa. Olin peloissani. Miksi juuri minun elämäni piti mennä näin? Olin purskahtamaisillani itkuun. Ei! En suostu itkemään kenenkään edessä! Jaakko puristi käsiäni entistä lujempaa...
*jatkoa*
Sitten, ilman mitään varoitusta, mies suuteli minua. Huudahdin inhosta ja työnsin Jaakkoa kaikn voimin kauemmas. En onnistunut, sillä hän oli hyvin vahva. Jakko otti takkinsa taskusta pistoolin. "Inahdus niin se on sitte pum" Jaakko tiuskaisi. Siinähän sitten olin. Pahemmassa jamassa kuin koskaan ennen. Mutta silloin, Jaakon silmät levisivät kauhusta ja mies kaatui maahan. Pyörähdin äkkiä ympäri, mutten nähnyt muuta kuin kirkkaan valonvälähdyksen, ja pimeys palasi. Katsahdin Jaakkoa joka oli vielakin maassa. Luulin hänen kuolleen, muuta kun hän liikahti, nappasin hänen pistoolin ja juoksin pois. Sujautin aseen takkini sisään. Olin tullut jollekin tielle. Oikealta kurvasi juuri poliisiauto. Poliisi huomasi minut ja sanoi jotain toiselle poliisille, joka istui ensimmäisen vieressä. He pysäyttivät auton ja kävelivät minua kohti. Otin jalat alle. Juoksin niin lujaa kuin pystyin. Tuntui kuin jalkani olisivat voineet irrota hetkenä minä hyvänsä. Kun viimein pysähdyin, oli jo sysipimeää. Lisäksi olin aivan loppu. Kaaduin ja nukahdin siihen. "Herää. Herää nyt" kuulin äänen. Avasin silmäni. Edessäni seisoi kai ikäiseni tyttö. Katselin ympärilleni. taisin olla jossain puistoissa. "Ootko kunnossa?" tyttö kysyi huolestuneella äänellä. "Joo. Täysin kunnossa. Miten löysit mut?" mutisin tytölle. "Tulin koirani Hessun kanssa lenkille ja huomasin sut täällä maassa. Hessu on nyt tuolla" tyttö sanoi osoittaen puuta johon oli sidottu pieni koira. "Mun nimi on Anne. Entä sun?" tyttö sanoi. "Mun nimi on Emma" sanoin väsyneesti. "Mulla on lomaa eikä mun vanhemmat oo kotona. Haluisitko tulla meille?" Anne kysyi ystävällisesti. Olin niin väsynyt, että vastasin kyllä. Anne johdatti minut kotiinsa. Annen koti oli ihana omakotitalo. Menimme sisälle. "Mee vaikka tuonne olkkariin" Anne sanoi nyökätessään olohuoneeseen. Hoipertelin sinne ja menin sohvalle makaamaan. En jaksanut mitään ja vaivuin taas uneen.
*jatkoa*
Heräsin. Katsoin eteeni ja hyppäsin ylös. Missä mä oon? "Moi" kuulin äänen. Kun huomasin Annen, muistin kaiken. "Saanko udella miks sä nukuit siellä puistossa?" Anne kysäisi ohimennen. "No se on aika pitkä juttu..." estelin. "On mulla aikaa. Mut ei sun tarvii" Anne sanoi. "No okei" suostuin. Istuin sohvalle ja Anne tuli viereeni. "Koko soppa alkoi kun olin 8. Mun vanhemmat...ne kuoli. Mun veli, Juhani jäi henkiin. Meidät adoptoitiin" aloitin hiljaisesti. "Jatka vain" Anne rohkaisi. "Mulla ei ollut muita kavereita kuin Juhani. Ne meidän adoptiovanhemmat oli ihan kauheita. Ne huus kokoajan. Kestin jotenkuten Juhanin tuella. Mutta sitten, kun olin 10 mun veli ja adoptioäiti joutu kolariin. Ja Juhani.....Ja Juhani....Kuoli" sanoin ja purkahdin itkuun. Anne halasi minua. "Ai" Anne sanoi. "Mikä sulla on taskussa?" hän kysyi. Muistin pistoolin. "Ei mitään. Älä!" kiljaisin kun Anne otti pistoolin esiin. "Emma mitä...?" Anne kysyi säikähtäneenä. "No anna kun mä kerron loppuun!" tiuskaisin ja nappasin aseen. Aloin kertoa viime päivien tapahtumista. Opettajasta Jaakkoon. Anne kuunteli hiljaisena. Kun lopetin, Anne halasi minua lujasti. Nousin ylös. Ovelta kuului koputus. "Avatkaa ovi! Täällä on poliisi!" kuului ovelta.. Säikähdin ja vilkaisin ikkunasta ulos. Jep, poliisithan ne. "Miten ne löysi mut?" sisähdin Annelle. Anne väisteli katsettani. "Anne?" sanoin epäuskoisesti. Anne katsoi alas. Anne oli kertonut. Tavaoitin Annen katseen. "Anna anteeksi, Emma" hän kuiskasi. Anne lähti ovelle. "Ei!" karjaisin. Ovi oli auki ja poliisit tulivat sisään. Juoksin Annen viereen ja otin hänestä kiinni. "Anna sä mulle anteeksi, valehtelija" sanoin ja osoitin Annea pistoolilla päähän. "Alkää ampuko!" yksi poliisi huusi. Siirryin Annen taakse, yhä osoittaen häntä. "Vanhempani" astuivat sisään. "Emma heti tänne!" he huusivat. "Ei" sanoin hymyillen. "Ei enää ikinä!" kiljaisin. Tönäisin Annen maahan ja nostin pistoolin omalle otsalleni. "Hyvästi p*ska maailma. Hyvästi v*ttumaiset ihmiset" sanoin ja vedin liipasimesta. Kuulin kiljumista ja laukaksen. Enkä enää mitään. Kun avasin silmäni, näin unelmani. Näin sen mitä olin aiva kaivannut. Edessäni seisoi biologiset vanhempani ja ennen kaikkea Juhani! Juoksin halaamaan heitä. En olisi ikinä yksin. Ja minä tiesin sen. "Tervetuloa sisko" Juhani sanoi minulle lempeästi. Nyt kaikki oli hyvin. Unelmani ovat viimeinkin totta!
~The End~
*jatkoa*
Äkkiä jokin voima sai minut kierähtämään sivuun. Auto ajoin ihan vierestäni. Huokaisin ja nousin pystyyn. Auto oli pysähtynyt. Kuski tuli ulos autosta. Ehkä se pyytää anteeksi, ajattelin. Mutta eipä tietenkään. "Mitä sinä oikein teet?! Yritätkö tappaa meidät molemmat?! Kenen penska sinä olet?!" kuski karjui. Silmiäni alkoi poltella joten käännyin ja juoksin pois. Juoksin suoraan kotiin, mikä tietenkin oli virhe. "Mitä h*ttoa sä Emma teet?" äiti karjaisi. "Kaikennäköstä" vastasin ivallisesti. Äiti juoksi viereeni ja läimäytti minua. Suoraan poskelle. Kastsoin äitiä pelastyneenä. Pian isäkin tuli ja yhdessä ne huusivat niin etä naapuri tuli kysymään mikä oli hätänä. Kun "vanhemmat" selittivät jotain soopaa naapurille, ryntäsin huoneeseeni. Joskus kauan sitten oveeni laitettiin lukko, joten laitoin oven lukkoon. Aloin pakkaamaan. Mitä mulla täällä olis. Paikka valkoisessa huoneessa? Pilkkaavat katseet selässä? Ei. En kaivannut niitä. Kuulin ovelta kolinaa. "Emma päästä meidät heti sisään" isä huusi. "Turha luulo!" kiljaisin. Senkus hakkaavat ovea. Ei ne siitä läpi tule. Tungin vaatteita pieneen kassiin. Pari paita, farkut ja muuta sellasta. Vilkaisin kirjahyllyyn. Siellä oli valokuva musta ja mun veljestä Juhanista. Katsoin sitä kaihoisasti. Ainoa mitä mulla oli ollut, oli Juhani. Ja nyt ei ollut sitäkään. Silloin tajusin sen. En tarvinnut muita kuin Juhanin. Paiskasin kassin sienään ja menin ikkunalle. En tiedä miten, mutta oli jo tullut hämärää. Niinpä hyppäsin alas ja katosin yön pimeyteen.
*jatkoa*
En tiennyt kuinkja kauan olin juossut. En tiennyt missä olin. Pysähdyin. Hengitin kiivaasti. En ollut mikään sporttimimmi. Istahdin läheiselle penkille. Tasaannutin hengitystäni ja mietin asioita. Kotiin ei ole paluuta. Eikä liiemmin kouluun. Joku kosketti olkapäätäni. Sikähdin ja katsoin taakseni. Siinä seisoi joku puliukko. "Onx röökii?" se kysy. "Ei" sanoin ääni värähdellen. Luulin ukon häipyvän, mutta hän tulikin viereeni istumaan. "Hyvä ei mullakaa. Ei pitäis polttaa röögii koskaa, tiesikkös?" ukko sanoin. Vilkaisin häntä omituisesti. Tietenkin hänen piti huomata se! "Aivan. Nykyään tuomitaa ulko luukin perusteella. Ja oon muutes Jaakko" mies sanoi. "Mä oon...Mä oon Saara" vastasin. Jaakko tutkiskeli minua. "No mun pitäis lähteä..." sanoin noustessani penkiltä. Jaakko tarrasi käteeni. "Äläpäs nyt hoppuile. Ei sulla mihinkää kiire oo. Tuu meille ni saat nukkua" Jakko sanoin epämielyttävällä äänellä. "Ööh kyllä mun pitä mennä. Ihan tosi" yritin vakuuttaa ja päästä irti miehen otteesta. Jaakko hymähti ilkeästi. "Et tainnu älytä tytteli. Etsä oo menossa mihinkään. Et yhtään mihinkään" se sanoin ja tiukensi otetta. Ähkäisin. Taisin olla pulassa. Todella pulassa. Katselin hätääntyneesti ympärilleni. Ketään ei ollut liikkeellä ja oli ihan pimeää. Yritin livahtaa otteesta,mutta ennenkuin huomasinkaan, toinenkin käteni oli Jaakon rautaisessa otteessa. Olin peloissani. Miksi juuri minun elämäni piti mennä näin? Olin purskahtamaisillani itkuun. Ei! En suostu itkemään kenenkään edessä! Jaakko puristi käsiäni entistä lujempaa...
*jatkoa*
Sitten, ilman mitään varoitusta, mies suuteli minua. Huudahdin inhosta ja työnsin Jaakkoa kaikn voimin kauemmas. En onnistunut, sillä hän oli hyvin vahva. Jakko otti takkinsa taskusta pistoolin. "Inahdus niin se on sitte pum" Jaakko tiuskaisi. Siinähän sitten olin. Pahemmassa jamassa kuin koskaan ennen. Mutta silloin, Jaakon silmät levisivät kauhusta ja mies kaatui maahan. Pyörähdin äkkiä ympäri, mutten nähnyt muuta kuin kirkkaan valonvälähdyksen, ja pimeys palasi. Katsahdin Jaakkoa joka oli vielakin maassa. Luulin hänen kuolleen, muuta kun hän liikahti, nappasin hänen pistoolin ja juoksin pois. Sujautin aseen takkini sisään. Olin tullut jollekin tielle. Oikealta kurvasi juuri poliisiauto. Poliisi huomasi minut ja sanoi jotain toiselle poliisille, joka istui ensimmäisen vieressä. He pysäyttivät auton ja kävelivät minua kohti. Otin jalat alle. Juoksin niin lujaa kuin pystyin. Tuntui kuin jalkani olisivat voineet irrota hetkenä minä hyvänsä. Kun viimein pysähdyin, oli jo sysipimeää. Lisäksi olin aivan loppu. Kaaduin ja nukahdin siihen. "Herää. Herää nyt" kuulin äänen. Avasin silmäni. Edessäni seisoi kai ikäiseni tyttö. Katselin ympärilleni. taisin olla jossain puistoissa. "Ootko kunnossa?" tyttö kysyi huolestuneella äänellä. "Joo. Täysin kunnossa. Miten löysit mut?" mutisin tytölle. "Tulin koirani Hessun kanssa lenkille ja huomasin sut täällä maassa. Hessu on nyt tuolla" tyttö sanoi osoittaen puuta johon oli sidottu pieni koira. "Mun nimi on Anne. Entä sun?" tyttö sanoi. "Mun nimi on Emma" sanoin väsyneesti. "Mulla on lomaa eikä mun vanhemmat oo kotona. Haluisitko tulla meille?" Anne kysyi ystävällisesti. Olin niin väsynyt, että vastasin kyllä. Anne johdatti minut kotiinsa. Annen koti oli ihana omakotitalo. Menimme sisälle. "Mee vaikka tuonne olkkariin" Anne sanoi nyökätessään olohuoneeseen. Hoipertelin sinne ja menin sohvalle makaamaan. En jaksanut mitään ja vaivuin taas uneen.
*jatkoa*
Heräsin. Katsoin eteeni ja hyppäsin ylös. Missä mä oon? "Moi" kuulin äänen. Kun huomasin Annen, muistin kaiken. "Saanko udella miks sä nukuit siellä puistossa?" Anne kysäisi ohimennen. "No se on aika pitkä juttu..." estelin. "On mulla aikaa. Mut ei sun tarvii" Anne sanoi. "No okei" suostuin. Istuin sohvalle ja Anne tuli viereeni. "Koko soppa alkoi kun olin 8. Mun vanhemmat...ne kuoli. Mun veli, Juhani jäi henkiin. Meidät adoptoitiin" aloitin hiljaisesti. "Jatka vain" Anne rohkaisi. "Mulla ei ollut muita kavereita kuin Juhani. Ne meidän adoptiovanhemmat oli ihan kauheita. Ne huus kokoajan. Kestin jotenkuten Juhanin tuella. Mutta sitten, kun olin 10 mun veli ja adoptioäiti joutu kolariin. Ja Juhani.....Ja Juhani....Kuoli" sanoin ja purkahdin itkuun. Anne halasi minua. "Ai" Anne sanoi. "Mikä sulla on taskussa?" hän kysyi. Muistin pistoolin. "Ei mitään. Älä!" kiljaisin kun Anne otti pistoolin esiin. "Emma mitä...?" Anne kysyi säikähtäneenä. "No anna kun mä kerron loppuun!" tiuskaisin ja nappasin aseen. Aloin kertoa viime päivien tapahtumista. Opettajasta Jaakkoon. Anne kuunteli hiljaisena. Kun lopetin, Anne halasi minua lujasti. Nousin ylös. Ovelta kuului koputus. "Avatkaa ovi! Täällä on poliisi!" kuului ovelta.. Säikähdin ja vilkaisin ikkunasta ulos. Jep, poliisithan ne. "Miten ne löysi mut?" sisähdin Annelle. Anne väisteli katsettani. "Anne?" sanoin epäuskoisesti. Anne katsoi alas. Anne oli kertonut. Tavaoitin Annen katseen. "Anna anteeksi, Emma" hän kuiskasi. Anne lähti ovelle. "Ei!" karjaisin. Ovi oli auki ja poliisit tulivat sisään. Juoksin Annen viereen ja otin hänestä kiinni. "Anna sä mulle anteeksi, valehtelija" sanoin ja osoitin Annea pistoolilla päähän. "Alkää ampuko!" yksi poliisi huusi. Siirryin Annen taakse, yhä osoittaen häntä. "Vanhempani" astuivat sisään. "Emma heti tänne!" he huusivat. "Ei" sanoin hymyillen. "Ei enää ikinä!" kiljaisin. Tönäisin Annen maahan ja nostin pistoolin omalle otsalleni. "Hyvästi p*ska maailma. Hyvästi v*ttumaiset ihmiset" sanoin ja vedin liipasimesta. Kuulin kiljumista ja laukaksen. Enkä enää mitään. Kun avasin silmäni, näin unelmani. Näin sen mitä olin aiva kaivannut. Edessäni seisoi biologiset vanhempani ja ennen kaikkea Juhani! Juoksin halaamaan heitä. En olisi ikinä yksin. Ja minä tiesin sen. "Tervetuloa sisko" Juhani sanoi minulle lempeästi. Nyt kaikki oli hyvin. Unelmani ovat viimeinkin totta!
~The End~
Vastaukset 9
Vanhimmat
Samaa tasoa kuin tuolla kirjailijanaluissa se yksi teinitekele. Epäilen jopa saman kirjoittajan olevan asialla.
Vielä on pitkä tie kuljettavana tekijällä, mutta kummastakin tekstistä päätellen, kirjoittaja on hyvin nuori, joten ehkä se vielä tästä. Kunhan vaan kielioppisäännöt saadaan kondikseen ja teksteistä vähän uskottavampia ja vähän mielenkiintoisempia ja...
toi oli sen kirjottajan eka novelli. ja on se nuori
Toi oli uskomaton novelli. Se oli tosi koskettava ja järkyttävä. Se kiinosti koko ajan ja pisti ajattelemaan. Mä oon varma et susta tulee kirjailija jos sä vaan haluut sitä tarpeeks ja yrität. Vieläki menee kylmät väreet kehossa ku ajattelee tota tekstii. Se oli loistava vaikka se oli niin surullinen ja lohduton. Ei se mitään vaikka looppuki oli noin traaginen, eihän tässä elämässäkään lopu kaikki hyvin, mut onnellinen loppu olis tuonu vähä lohtuu tähän elämään. Joko mä kirjotin, et loistava novelli? Älä lopeta kirjottamista. Mähän voin vaik ostaa sun kirjan, jos susta tulee kirjailija.
kiiti kehuist :D mä siis oon kirjottanu ton nowen. en taida viel kirjaa kirjottaa mut lisää nowei kyl teen x)
Siis upea toi kyllä oli!! mut mä oon jostain syystä aina inhonnu kirjoiisa teinikieltä, mutta tossa se oli kyllä upea!! kaikin puolin mahtava!!! Ja kyllähän toi kuitenkin perjaatteessa onnellisesti loppu tohon edelliseen viitaten. (siis edelliseen palautteeseen) saanko udella sun ikää? kirjota vaika mun sähköpostiin jos haluut!! [email protected]
Totta, tulihan se varmaan onnellisemmaks ku jos se olis jääny elämään, en mä sillä. Ja jos siihen olis halunnu onnellisen lopun koko novellin tyyli olis varmaan täytyny muuttaa, tiärä häntä. Täytyy kyl vielä sanoo et onneks mä luin ton novellin oli se niin hyvä.
Huomas joo että kirjottaja on nuori. Juoni oli minusta ainaki hyvä ja eihän nuo kirjotusvirheet haittaa.. jatka kirjottamista vaan! :)
Siis tosi tosi tosi hyvä!
yleensä kun useemmat kirjottaa ni on sellasii tosi epäuskottavii kohtii... mut tos kaikki oli niin sujuvaa ja uskottavaa!!
Onnittelut!
Kannattaisi ensin korjata kielioppivirheet. X:n käyttö ks:n paikalla näyttää mielestäni todella typerältä.