Olen kiikkunut vuosia eron partaalla hirveän raskaassa suhteessa, jossa on henkistä väkivaltaa (mutta ei juuri muita ongelmia, jos ei kemian puuttumista lasketa). Meillä on terveet lapset, omaisuutta, miehellä mahtava työ ja niin edelleen.
Minä en kuitenkaan ole onnellinen, sillä minä olen yksinäinen mieheni seurassa. Perhe-elämä ei muutenkaan ollut hyvä vaihtoehto minulle, ja mieheni kanssa olemme lisäksi huono tiimikin. Ei varmaan tarvitse mainita, että perustimme perheen liian nopeasti, emme tunteneet toisiamme, saati itsejämme.
Olemme kuitenkin jatkaneet yhteiselämää käytännön syistä. Lisäksi tuntuu "väärältä" erota ja rikkoa lasten perhe. Ostimme juuri omakotitalon yhdessä. Sekin tuntuu väärältä. Unelma kerrallaan asiat toteutuvat "väärin", siis kun tuntuu ikävältä - ei sen näin pitänyt mennä.
Sitten minä menin ja ihastuin toiseen ihmiseen. Olemme tavanneet muutamia kertoja, nukkuneet yhdessä ja pussailleet. Nauraneet. Silitelleet. Lähetelleet viestejä. Toinen ihminen ei halua rikkoa perhettäni ja on ottanut etäisyyttä. Minä kuolen ikävään ja teen (tahtomattani) kaikkeni, jotta pilaisin elämäni ja voisin karata tuon toisen ihmisen luo. Vaikken edes tiedä, haluaako hän (enää) minusta mitään. Käsittääkseni ei. En silti osaa päästää irti ja roikun jossain toivon rajamailla, en osaa iloita mistään, sillä voisin jättää kaiken tuon ystävällisen ihmisen vuoksi. Todellisuudessa hän ei ehkä olisi minulle (elämäntilanteidemme eroavaisuuksien vuoksi) paras mahdollinen kumppani, mutta hän hyvinkin saattaa olla sielunkumppanini.
Tuntuu ihan älyttömän typerältä. Haihatella. Tunteet vie, eikä järkeni suostu toimimaan. Miten tästä yli?
Minä en kuitenkaan ole onnellinen, sillä minä olen yksinäinen mieheni seurassa. Perhe-elämä ei muutenkaan ollut hyvä vaihtoehto minulle, ja mieheni kanssa olemme lisäksi huono tiimikin. Ei varmaan tarvitse mainita, että perustimme perheen liian nopeasti, emme tunteneet toisiamme, saati itsejämme.
Olemme kuitenkin jatkaneet yhteiselämää käytännön syistä. Lisäksi tuntuu "väärältä" erota ja rikkoa lasten perhe. Ostimme juuri omakotitalon yhdessä. Sekin tuntuu väärältä. Unelma kerrallaan asiat toteutuvat "väärin", siis kun tuntuu ikävältä - ei sen näin pitänyt mennä.
Sitten minä menin ja ihastuin toiseen ihmiseen. Olemme tavanneet muutamia kertoja, nukkuneet yhdessä ja pussailleet. Nauraneet. Silitelleet. Lähetelleet viestejä. Toinen ihminen ei halua rikkoa perhettäni ja on ottanut etäisyyttä. Minä kuolen ikävään ja teen (tahtomattani) kaikkeni, jotta pilaisin elämäni ja voisin karata tuon toisen ihmisen luo. Vaikken edes tiedä, haluaako hän (enää) minusta mitään. Käsittääkseni ei. En silti osaa päästää irti ja roikun jossain toivon rajamailla, en osaa iloita mistään, sillä voisin jättää kaiken tuon ystävällisen ihmisen vuoksi. Todellisuudessa hän ei ehkä olisi minulle (elämäntilanteidemme eroavaisuuksien vuoksi) paras mahdollinen kumppani, mutta hän hyvinkin saattaa olla sielunkumppanini.
Tuntuu ihan älyttömän typerältä. Haihatella. Tunteet vie, eikä järkeni suostu toimimaan. Miten tästä yli?
Vastaukset 35
Vanhimmat
Tuo on aivan luonnollista kuten eräs ystäväni totesi nimittäin se, että jos päätät jatkaa avioliittoa vain sen vuoksi, että arki nyt jotenkin rullaa, lapsilla on ehjä koti, mutta vanhemmilla ei keskinäisiä tunteita ole niin ennenpitkää toinen tai kummatkin löytävät uuden ja riippuen siitä mitä se uusi haluaa ja haluatteko samoja asioita niin suhde kaatuu ja ero tulee. Tuo on ihan selviö eikä se oikeastaan johdu siitä uudesta vaan nimenomaan siitä, että viimeistään silloin tajuat, että elämässä täytyy myös jotain tuntea.
Kiitos vastauksestasi!
Tähän asti olin ajatellut, että jonakin päivänä tunteet palaavat tai voimme ehkä joskus korjata tilannettamme. Nyt, kun tuo toinen ihminen muistutti minua siitä, kuka _itse olen_, en enää näe miehelläni ja minulla yhteistä tulevaisuutta... Hänessä on tietysti hyviäkin ominaisuuksia, mutta meidän kemiamme tekee toisistamme todella kurjia ihmisiä. Hän ei sovi minulle, enkä minä hänelle. Ehkä surullisinta on se, että tiedän, etten koskaan ole ollut hänen Suuri Rakkautensa. Minulle se olisi todella tärkeää. Hän oli minulle suhteemme alkutaipaleella juuri se, kenet halusin. Siksikin tilanne tuntuu jotenkin epäreilulta, kun hän valittaa, että hänestä ei tunnu siltä että pitäisin hänestä tarpeeksi, vaikka hän itse ei ole _koskaan_ pitänyt minusta tarpeeksi.
Kyllä minä järjellä tiedän, että meidän pitää erota. Mutta! Menetän siinä niin paljon, ja jään vielä yksinkin. En ehkä kestä sitä. Valitettavasti olen ajautunut riippuvaiseksi hänestä. Nyt tilanne alkaa tosin olla niin paha, että menetän järkeni, jos tämä vielä jatkuu.
Et voi täältä saada vastausta kriisiisi. Jos kerta tiedät että ette ole koskaan miehes ja rakastaneet toisianne mutta toisaalta perustelet henkistä välimatkaa juuri samoilla ongelmilla mitä muillakin kun kaikki on saatu. Suurin osa miehistä käyttää henkistä väkivaltaa myös osoittaakseen mieltään juurikin samasta syystä kuin sinä puhut. Suhde arkipäiväistyi kun kaikki on saatu ja valmiina. Emme me voi tietää totuutta sinun pitää itse eritellä asiaa. Sinuna ehkä menisin juttelemaan miehes kanssa tai pariterapiaan. Tai antaisin ajan kulua ja lasten kasvaa. Salasuhteesi jo ahdistui ja perääntyi.
En odota mitään ihmeitä, mutta tänne on helppo anonyymisti asiaa purkaa ja jos lisäksi vielä sattuu saamaan omista ajatuksista poikkeavia kommentteja pureskeltavaksi, se on vain plussaa. :)
Joo, tiedän. Mutta sinun täytyy ajatella itseäsi oikeasti. Se että saatat näivettyä sisältä ja muuttua ihmisraunioksi joko pistää ajattelemaan itseäsi tai sit tavallaan vaan jäät makaamaan luotisateeseen. Itse valitsin lähtemisen. Ajattelin, että jääpähän lapsille täysipäinen isä. Ja en ole katunut. Mutta on ollut huonompaa ja parempaa aikaa, enkä voi kehua, että olisi ollut huikeaa sinkkuaikaa. Olen ollut yksin ja kaksin, mutta voin katsoa itseäni peiliin taas ja hengittää. Nautin asioista taas ja väitän, että elämäni on taas elämisen arvoista.
Itse en pettänyt, mutta olin naisen kanssa eron jälkeen, joka petti miestään ja en voi muuta sanoa, kuin että se teki minulle kipeää, kun en saanut naista. Hän jäi sinne huonoon suhteeseen. :(
Haluat pureskeltavaa, tässä seuraavassa on, ole hyvä.
Henkinen väkivalta, vaikea juttu, mutta kuten jo tuossa joku aiemmin totesi, niin miehillä voi esiintyä tietynlaisissa tilanteissa parisuhteessa. Meillä silloin kun petti minua toisen kanssa. Kävin yksin seurakunnan perheterapeutilla, ajat oli myös varattu lapsille, mutta ne peruttiin, koska pystyimme kotona vapaasti keskustelemaan asiasta. Mies pelkäsi perheterapeuttia kuin ruttoa, hän ei osallistunut, eikä häntä painostettu, vain kerran kysyttiin. Suosittelen siis, koska toimi jopa näinkin, toispuoleisesti.
Pikku hiljaa, siis kantapään kautta opimme omassa suhteessamme, kuinka tärkeää on se kahdenkeskinen aika, yhteinen pakomatka toisiimme. Ilman sitä mekin olisimme eronneet. Kiitän miestäni siitä, että hän tajusi repäistä minut arjesta yllätysmatkalle, aikaa oli pakata tunti. Menomatkalla, ette olisi halunneet istua takapenkillä, etupenkillä kun oli kaksi toisistaan vieraantunutta, jotka eivät edes tienneet, mitä toisen kanssa puhuisi, jännittävä tunnelma, kun ei edes tiennyt minne oli matkalla. Ja siitä se lähti, oli kuin olisi aloittanut seurustelun uudelleen, mutta vain saman miehen kanssa.
Järjestimme näitä yhteisiä hetkiämme aluksi ihan kuin keksimällä, mutta sitten sekin tuli ihan luonnostaan kuin aiemminkin. Joku voi todeta, että helppoahan se on, kun molemmilla on tahto korjata, mutta ei se mitään helppoa ollut, koska päässä taustalla ajatus, että sumutanko itseäni, sumuttaako toinen minua, kykenenkö ja onko kaikki sen arvoista. Hyväksyykö toinen virheen tehneen, vai kääntyykö osat eli alkaa henkisesti lyttäämään toista virheensä vuoksi jne. Rakkaus on, mutta suurin työ pitää kumpaisenkin tehdä omassa päässään ja on sanottava, että kohtalaisen yksin se on tehtävä juuri siellä päässä.
En kadu ratkaisuani, vaikka henkinen mankeli oli raskas. Syvät arvet jäi, mutta ne on aina ja pysyy, ne ovat osa minua. Siellähän ne olisivat silloinkin, vaikka olisin löytänyt erottuani itselleni uuden ihmisen vierelle - kriiseissä, millaisissa tahansa, on tiedostettava arpikudoksensa. Perheessä on tällä hetkellä kaksi täyspäistä, yhden sijaan, aika selkeästi on ymmärretty, että aallonpohjat kuuluu pitkään avioliittoon ja niissä hetkissä on pidettävä toisesta vielä enemmän huolta kuin parempina hetkinä.
Minä ymmärsin aloittajan puheesta, että heillä oli muitakin ongelmia kuin vieraantuminen eikä ne ongelmat poistu, jos niille ei kumpikin jotain tee ja oikeastaan joissakin tapauksissa ongelman lähde voi todellakin olla pitkälti se toinen. On hienoa, että jotkut ongelmiinsa saavat apua, mutta sitä ei kannata yleistää. Itse tiedän, että terapian myötä olen muuttunut erilaiseksi jo suhteessa ihan muihinkin ihmisiin ja seuraavassa suhteessa osaisin toimia paremmin. Ongelma lienee siinä, että todennäköisesti se toinen ihminen jonka kanssa kimppaan menisin ei osaisi itse toimia ja tiedän, että niin ei saisi ajatella, mutta valitettavasti kun asiat käyt terapiaa myöden läpi niin on se sen verran raastavaa ettei siihen mankeliin monia kertoja lähtisi. Eli ymmärrän hyvin miksi eronneet ihmiset haluavat vain kevytsuhteita ilman vahvempaa kiintymystä toiseen. Toisaalta silloin kaikki jää pinnalliseksi eikä tunteetkaan enää syvene niin ettäsuhde olisi kestävä.
Terapian ja suhteen paikkaaminenkin onnistuu vain, jos kumpikin osapuoli aidosti haluaa/osaa korjata suhdetta syövät asiat. Osaavat antaa anteeksi ja toisaalta sitoutuvat toimimaan paremmin. Jos tuo ei toimi ja asioiden puimista vain jatketaan ja terapioita jatketaan niin silloin ne eivät enää palvele ketään millään tavalla vaan enemmänkin rikkovat.
Kirjoitin vain oman kokemuksen, harmittelen, jos se tuntui yleistykseltä. Oli vain yksinkertaisesti tarkoitus antaa sitä pureskeltavaa. Ap kirjoittaa, ettei juuri muita ongelmia, kemia vain puuttuu, myöhemmin hän kirjoittaa jostakin suurista rakkauksista, kuten herttasarjassa on tapana hakea sitä suurta rakkautta. Kiinnostavaa olisi tietää, että minkä pituisesta yhteisolosta on kyse, kun kemia puuttuu ja selkeästi tässä haetaan jotain stooria toisaalla?
Kyseessä kohdallani ei ollut vuosikausien terapiasta, vain yhdestä keväästä. Eikä tänne voi kirjoitella niin perinpohjaisesti, mutta olemme muuttuneet molemmat ja parempaan suuntaan. Sehän on aivan henkilökohtaista, miten toimii ja haluaa toimia elämän kriiseissä, valitettavan usein on piilo-opittuja toimintamalleja mukana omasta lapsuuden kodista, jotka toiset kykenevät tiedostamaan ja toiset sitten taas eivät. Yritän katsella kahdellasilmällä niinkauan kuin näkökykyä riittää.
Kemia ei itsestään tee suhteesta toimivaa mutta kyllä sen puuttuminen voi vaikuttaa. Itse olen joskus aiemmin nuoruudessani ollut suhteessa ihan kivan miehen kanssa, mutta kemiaa ei ollut ehkä alkuunkaan siis edes alussa tarpeeksi, joten kyllä se suhde sitten kuivui kasaan. Sinä kasvunpaikkamolemmille puhut kuitenkin ilmeisesti tilanteesta, jossa kemiaa on ollut alkujaan teidän kummankin välillä ja se on vain kadonnut ja sehän on tietty eri juttu. Mutta kuten sanottua jo tuolla aiemmin: monet jäävät suhdetta jatkamaan ihan kaveripohjallakin lasten ym.vuoksi ja elävät kumpikin elämää omia juttuja tehden niin kyllä siinä on luonnollista, että jossakin vaiheessa se ulkopuolinen kumppani löytyy eikä tämä välttämättä ole paha. Jos lasten vuoksi on jokunenkin aika oltu yhdessä niin ovathan lapsuutta saaneet viettää senkin aikaa ehjässä kodissa. Ongelmaksi vaan monesti muodostuu, että kaikki eivät henkisesti jaksa tuollaisia kulissiliittoja ja usko pois niitä on paljon. Mielestäni suuren rakkauden etsiminen olisi enemmän niinkuin sellaista herttasarjaa, mutta suuren rakkauden löytyminen ja kohtaaminen ja siihen tarttuminen enemmän niinkuin elämää, real life.
Miten sinä voit tietää, että joku, joka tänne kirjoittaa automaattisesti eläisi kulissiliitossa? Gulassia sanon minä selityksesi tuntemattoman ihmisen kulissiliitosta, vai peilaatko omia pettymyksiäsi eli aina on kyse kulissista, jos on halu jatkaa yhdessä. Eikö se aina, ainakin hattarapäiden mielestä ole niin real life, kun huumassa kuumassa uuden ukon kanssa painaa, huomaatkos, osasin minäkin puska-arvion heittää. Iloisesti elän siis gulissia ensirakkauteni kanssa.
Minulle hyppää silmille tuo heti alussa mianitsemasi henkinen väkivalta.
Se ei ole normaalia eikä hyväksyttävää, ja jo siinä on mielestäni riittävät perusteet erota. Lisäksi kerrot paljonkin suhteenne tilasta. Pariterapia, yksipuolinenkin, voi toimia joillakin (omassa tuttavapiirissäni kokemusta siitä, samoin kuin ylemmällä kirjoittajalla), mutta itse näkisin, ulkopuolisena tosin, ettet sinä eikä miehesi siitä juurikaan hyötyisi, koska tausta on mikä on.
Etteköhän te saisi asiat järjestettyä selkeästi ja sovussa, tuntuu, että se saattaisi olla helpotus myös miehellesi. Ei se, että kenties jäisit yksin, saisi olla syy jäädä yhteen. Mieluummin koet henkistä väkivaltaa kuin olet yksi, ilman henkistä väkivaltaa?
Aika näyttää, päädytkä eron jälkeen yhteen ihastuksesi, tai jonkun muun kanssa. Mutta pettäminen on mielestäni väärin.
"Olen kiikkunut vuosia eron partaalla hirveän raskaassa suhteessa, jossa on henkistä väkivaltaa"
"vuosia", "hirveän raskaassa" ja "henkistä väkivaltaa"
Kiitän kaikkia jokaisesta kommentista. Osa oli ymmärtänyt tilanteen oikein ja osa ehkä vähän väärin, mutta yhtä kaikki, kaikista oli hyötyä lukea. Sen verran mainitsen, että suhde toiseen ihmiseen ei ollut salainen. Avioliitto on siis siinä pisteessä, että olen jo pari vuotta sitten ilmoittanut, että en kestä ilman että joku joskus pitäisi minusta ja olisi minulle kiva, että jos sellainen ihminen jossain tulee vastaan, niin lähden mukaan. Ja näin kävi lopulta, ja kerroin asiasta oikeastaan heti kotona. Eipä se juuri hetkauttanut. En kylläkään etsimällä etsi/nyt ketään, niin se vain tupsahti eteen.
Meillä ei oikein ole aviopuolison kanssa mitään sellaista "kadonnutta" rakkautta, kuollutta kemiaa, vaan meillä ei ole koskaan sellaista ollutkaan, ja olemme toisillemme vääränlaisia ihmisiä. Ei ole mitään ihanaa menneisyyttä, josta ammentaa. Muunlaisessa seurassa olemme molemmat kilttejä, mukavia ja sydämellisiä, mutta yhdessä revimme toisistamme ulos hirviöitä. En tiedä miksi. Omalta puoleltani se on ollut alunperin pettymystä (miksi minä en riitä tällaisena kuin olen?), ja muuttunut sitten katkeruudeksi, lopulta enää vain inhottaa. Miehen ajatuksista en pääse kiinni, sillä emme oikein ymmärrä toisiamme muutenkaan. Emme me olisi menneet naimisiin, ellei ensimmäinen lapsi olisi tullut niin nopeasti. Molemmat halusimme tehdä oikein aluksi, ja yrittää, ja koska silloin vielä olimme mukavia toisillemme (vaikkakin enemmän kavereita kuin rakastavaisia), niin uskoimme molemmat, että voimme elää näin.
Aika sitten paljasti väistämättömän.
Näytät olevan hyvinkin anayyttinen ja perillä tilanteestanne. Hienoa, ettet selän takana touhunnut toisen kanssa.
Kyllä liittonne minun sivullisen silmään näyttää siltä, että olisitte molemmat varmaankin onnellisempia, kun eläisitte eri katon alla. Ehkä jopa välinne olisivat paremmat sillä tavalla. Hirviökäytös jäisi kenties pois kokonaan, ja olisitte tekemisissä keskenänne järkevältä pohjalta, yhteisen historian ja lastenne pysyessä yhdistävänä tekijänä. Ennen kuin välillänne on niin suunnaton railo, että yhteistyö lastennekin elämän suhteen menisi hankalaksi.
Ainahan nämä on vaikeita päätöksiä, mutta tälla tavalla ulkopuolelta katsottuna, niihin seikkoihin perustuen, joita olet tässä kertonut, minä äänestäisin eron puolesta.
Juuri se, että kumpikaan ei nauti tilanteesta ja kumpikaan ei saa toiselta mitään. Sitten jos käyttäydytte toisianne kohtaan kaltoin ja epäkunnioitettavasti, niin mieti vaikka miltä lapsista mahtaa tuntua. He kuitenkin rakastavat teitä kumpaakin. Totuushan on, että tässä maailmassa mitään ei saa ilmaiseksi ja asioiden eteen on tehtävä työtä...ja kovia päätöksiä. Veikkaan, että minunkin exä viettää parempaa aikaa kuin minun kanssani. Ja lapsetkin näkevät ainakin onnellisemman isän nyt.
Ja se elo ilman jotain toista ihmistä, ei ole maata kaatavaa...ethän tuota nytkään suurelta osin nauti siitä. Ei siihen mitään laastaria tarvitse.
Onnellisuus tulee ihan itsestään, ei muista ihmisistä suoraan.
Ja selkeästi olet ottanut ohjakset käsiin ja alkanut miettiä asioita ja punnitsemaan... Se on terve merkki selviytyjästä. :o)
Kiitos tästä kommentista ja kannustuksesta. <3 Juuri näinhän se on.
Lisäksi uskon, että jos ihan oikeasti haluaisin löytää jonkun toisen ihmisen elämääni, niin se ei voi onnistua, ennen kuin olen ollut tarpeeksi rohkea ja vahva pitämään itse huolta itsestäni ja lapsistani.
Tässä vaiheessa alan nähdä jo positiivisena tulevan, raskaamman arkeni. Vaikka olisikin raskasta pitää huolta talosta ja lapsista yksin vieraassa kaupungissa, olisin kuitenkin enemmän Minä kuin moneen vuoteen. Kyllä mies meitä varmaan silti auttaisi. Joka toinen viikko voisi levähtää. Ehkä. Voisin opiskella uuden ammatin ja selviytyä ihan itse. Tai mistä sitä tietää, mitä elämän kulman takana on.
Vielä kun saisi aikaiseksi toteutettua tämän kaiken... Talon ostaminen oli kyllä ajoitettu vähän typerästi nyt, mutta ehkäpä silläkin on tarkoituksensa. Yksin en olisi taloa voinut ostaa, nyt minulla on ehkä mahdollisuus pitääkin se.
Jos elämä menee kurjaksi ja rumaksi toisen kanssa, kannattaa miettiä olisiko suostunut kestämään sellaista alussa tai ennen suhdetta jonkun muun kanssa? Se on hyvä mittari siitä missä mennään ja muistutus siitä missä omat rajat kulkevat ja että ne on hyvä tiedostaa ja arvostaa itseään. Siis lyhykäisesti että muistaa kuka on ja mistä unelmoi ettei hukkaa itseään.
Toisaalta yksin kärsii monesti samoista ongelmista kuin toisenkin kanssa. Lopulta. Mikä estää sinua pitämästä taloa ja opiskelemasta uutta tutkintoa vaikka pysyisit yhdessä miehen kanssa? Mikä estää järjestämästä omaa aikaa itsellesi joka toinen viikko tai useammin, jättämällä lapset miehen, sukulaisen, ystävän tai muun apua valmiina antamaan olevan ihmisen hoitoon?
Itse olen miettinyt samanlaisia asioita ja etsinyt - ja löytänyt - vaihtoehtoja. Kerro rohkeasti neuvolassa tai läheisillesi että liittosi on kriisissä, sitä kautta saa apua asioiden muuttamiseen etkä koe enää olevasi niin yksin. Taakka helpottaa ja sitä huomaa taas kaikenlaisia mukavia asioita elämässä, ensi alkuun liiton ulkopuolella ja välillä pikku hiljaa sitten liitossakin. Parisuhdeterapiaa tarjoaa usea eri taho ilmaisesta eri hintaisiin ja apua kodinhoitoonkin voi saada kriisitilanteessa jollainen uhkaava avioero kyllä on, neuvolasta ym. voi kysyä yhteystietoja, ja lastenhoitajia saa palkattuakin esim. MLL:n kautta. Kerran kuukaudessa vaikka kävelemässä, pyöräilemässä, teatterissa, leffassa, ravintolassa, ulkoilemassa, urheilemassa, tms. tai vaikka siellä parisuhdeterapiassa puolisosi kanssa kahdestaan ilman lapsia käyminen voi jo auttaa kun "treffeille" ei aseta sen kummoisempia vaatimuksia. "Laatuaika" paranee laadullisesti pikku hiljaa kun antaa toiselle mahdollisuuden.
On suhteen toiselle osapuolelle suunnaton risti jos toinen on alitajuisesti jo luovuttanut ja päättänyt erota. On aidosti sitouduttava yrittämään, pakotettava itsensä etsimään hyviä asioita puolisossa ja arjessa ja olemaan kiitollinen niistä. Vasta silloin näkee ne mahdollisuudet ja hyvät asiat suhteessa, puolisossa ja menneessä joita muuten katsoo vain negatiivisessa valossa. Silloin ainakin itse aloin löytämään niitä asioita joita olin kadottanut ja kaiken lisäksi uusia hyviä juttuja. Kai sitä voi sanoa suhteen kasvuvaiheeksi tai kehittymiseksi ja varmaan kehitymme ja kasvamme puolison kanssa samalla ihmisinä. Jos ero joskus tulisi, varmaan pystyisimme järjestämään asiat sopuisammin ja emme veisi ongelmiamme uusiin ihmissuhteisiin.
Mutta yksinkin pärjää. Yksin oloa ei kannata pelätä. Kukaan ei ole saari ja tuomittu yksinäisyyteen ellei sitä itse halua. Vaivaa pitää nähdä ja mennä itse ihmisten pariin. Kukaan ei tule kotoa hakemaan.
Toisaalta saman voi tehdä vaikket eroaisikaan. Oletko varma ettet kaipaisi ennemminkin ystävää, kuuntelijaa ja tukijaa, ymmärtäjää? Tällaisen henkilön löytäminen tai vaikka terapiassa tms käyminen helpottaa puolisosi - tai uuden kumppanisi - suuntaan kohdistuvia paineita näissä asioissa ja jättää tilaa mukaville asioille ja romantiikan kukkimiselle. Kaikessahan ei tarvitse olla puolison kanssa samanlainen tai samaa mieltä ja joskus asioita voi tehdä rintarinnan eri tavoin omilla tavoilla mutta nauttia silti siitä että on joku joka kulkee siinä vieressä rinnalla. Mikään symbioosihan avioliitto ei kai useimmiten ole.
Ja samat arvet ihminen kantaa uuteenkin suhteeseensa ja joutuu läpikäymään asioita riippumatta kenen kanssa jatkaa, muuten samat ongelmat toistuvat. Pääasia että on itsensä kanssa sinut ja jättää tilaa toisellekin toteuttaa itseään suhteessa omalla tavallaan. Silloin voi tuntea olonsa hyväksi toisen kanssa suhteessa. Ja siksi kai ne järkiliitot ovat joskus pysyvämpiä, ollaan valmiita yrittämään enemmän, muuttamaan omia tapoja, jätetään toiselle vapautta olla omanlainen ihminen ilman unelmista ja yhteisymmärryksen tarpeesta ja suuresta tunteen palosta kumpuavia vaatimuksia ja kunnioitetaan toista.
Jos suhteessa on henkistä väkivaltaa ei se hyssyttelemällä ja oman ajan järjestämisellä poistu. Kaverit, ystävät ja harrastukset eivät kaikille korvaa antoisaa parisuhdetta. Ennen vanhaan pysyttiin huonoissakin suhteissa, tosin salasuhteita ja pettämistä oli silloinkin ne vaan katsottiin läpi sormien. Kaikki eivät vaan ole pettäjiä luonteeltaan. Ja toisaalta siinä suhteessa arvotkin yhteiskunnassa muuttuvat eikö nykyaika ole tietyllä tapaa reilumpaakin kun reilummin erotaan.
Ap ei taida kertoa millaisesta kyse. Eikö mies tee tarpeeksi ja suuttuu syyllistämisestä. Vallitseeko kotona enempi narsismin vai läheisriippuvuuteen sairastuneen yhteisön ilmapiiri, en kysy,tarkennan.
Miehesi vikahan se on jos on sinun kanssa yhdessä ilman tunteita.En tarkoita että olisi tunteeton vaan että yleensäkin ymmärtääköhän miehesi noin muutenkaan ylipäätään minustakaan asioista,eli onko hän tyhmä vai laskelmoiva.Mikä siinä helpottaa on varmaan se että ihanat lapset olette saaneet mutta huomauttaisin että tunnekylmä ihminen voi muuttua väkivaltaiseksi vuosienkin päästä kun lapset ei ole kuviossa. En maalaile piruja seinille mutta onhan selvää että miehesi ongelma on se jos hän ei ole tuntenut mitään koskaan.Jos hän on näin sanonut sinuna lähtisin jos tilanteenne on kamala ja lapsia pystyy kuitenkin hoivaamaan.Onhan se vähän surullista lukea tällaisista suhteista.Onko miehesi oikeasti edes hyvä tyyppi vai elätkö suoranaisessa valheessa ja vaarassa?
En usko eläväni suorassa vaarassa miehen kanssa, mutta mielenterveyteni on aika varmasti vaarassa tällaisessa suhteessa. Missään tapauksessa en "näe" meitä yhdessä lasten muutettua pois kotoa - ellei sitten tämä ole jonkinlainen aallonpohja, joka tekee meistä vahvempia. Tämä ajatus on aina välillä mielessäni ja osaltaan on estänyt minua lähtemästä. Taidan olla turhan optimistinen, tai pohtia liian monelta kantilta ja liian monimutkaisesti. Kun kirjoitan tarinani ja yksinkertaistan, on minun itsekin hyvin helppo nähdä, miten tässä oikeasti pitäisi toimia, ja että ei ole kuin yksi vaihtoehto. :(
Itse olen samanlainen, kirjoittaminen selkiyttää ajatuksia.
Onnea matkaan, ja voimia hoitaa kaikki ikävätkin asiat kunniakkaasti "maaliin". Jotenkin minulla (!) on luottavainen olo sen suhteen, että perheenne asiat järjestyvät kaikkien kannalta parhain päin.
Tuollainen asenne on hieno, että yrittää nähdä asiat positiivisessa valossa. Valitettavasti suhteen jatkumisen kannalta pelkällä asenteella ei pitkälle pötkitä. Kyynisenä voisin sanoa, että siinä voi sattua vain kahta kauheammin ja oikeasti asioihin jos ei muutosta synny niin ei sillä ajattelulla pitkälle pötkitä (tuo ihan asiantuntijan kautta). Yksin ei liitto kasassa pysy ja tunteet viilenee ennenpitkää tyystin ja virta tuo ja virta vie.
Aloittajalle voisin sanoa, että olet saanut paljon hyviä kommentteja tässä ketjussa ja vaikka tiedätkin, että lähteminen on se ratkaisu niin ei se helppoa silti ole. Voimia.
Jos "ketjullinenkaikkea" osoitit kommenttisi minulle, niin ymmärsit väärin. Olen positiivisella kannalla aloittajan eron suhteen - siitä olen kirjoittanut jo muutamassakin kommentissa ylempänä, tuo edellinen oli sille vain jatkoa. Eli parhain päin järjestymisellä tarkoitin sitä, että ero on se tie parhain päin-ratkaisuun. Siis minun mielestäni.
Aloituksen otsikosta ei kyllä oikein tiedä mikä oikeasti on järkevää ja mikä ei. Itsekin pitkään ajattelin, että kyllähän tässä yhdessä voi sinnitellä (onhan vanhemmatkin sukupolvet niin tehneet), kun ei yhdessä kauheammin oleskella ja kumpikin lapsia hoitaa. Mutta kyllä sitä pikkuhiljaa huomaa, että ei se homma niin vain toimi vaan toisen kanssa ei vaan halua tehdä mitään. Tuo oli hyvä tuo kommentti ylempänä, jossa joku puhuikin siitä, että ihmiset voivat olla niin erilaisia ja saada toisistaan esiin vaan niitä huonoja puolia. Ei pitäisi tänne kirjoitella, sillä aivan turhaahan tänne on viestejä laittaa lynkattavaksi ja toisaalta niin.
Miksi ihmeessä toisen kanssa ei huvita tehdä mitään?Ihminenhän on sosiaalinen ja mukautuvainen. Onko sinua loukattu ettet voi tai voinut sietää toista silmissäsi. Miksi olla sellasen kanssa josta ei pidä alkujaankaan?
Oletteko puhuneet asioista rehellisesti esim pariterapiassa. Onhan pitkissä suhteissa aallon pohjia ja pitkiäkin vaiheita kun kaikki on harmaata ja toisinaan omaa apatiaa on vaikea erottaa parisuhteen tilasta. Yhdessä on kivempi ehkä kasvattaa lapsia kun näkee muidenkin osapuolten ilon vanhemmistaan ja vanhemmuudesta jos asiat on siedettävällä tasolla. Hyvin vaikea sanoa mitään miehestäs kun et kerro miten hän ajattelee.Vaikuttais että et taida olla vielä ihan varma päätöksestä.
Se henkinen väkivalta - sitä ei mielestäni voi sivuuttaa...
Jos eroat, eroa itsesi vuoksi. Mahdollisen tulevan miehen. Älä kohdista eroa kehenkään ihmiseen. Näin häviät vain omaisuutesi.
Tulin siihen tulokseen, että keskityn muihin asioihin seuraavien kuukausien ajan. Remontoin uutta taloa ja teen puutarhatöitä. En tapaa ihastusta, en ajattele avioliiton ongelmia ja pyrin olemaan riitelemättä miehen kanssa. Josko tämä olisi jokin aallonpohja vain... Mietin jopa, voisiko jonkinlaisesta tunteita tasaavasta mielialalääkityksestä olla hyötyä? Jos tilanne ei ala yhtään helpottamaan syksyyn mennessä, on liiton loputtava. Hätiköidyt johtopäätökset ihastushuumassa ja muutenkin suuren elämänmuutoksen kohdalla ei ehkä liene oikea tapa tehdä valintoja. On niin isoista panoksista kyse.
Onnellinenkin voi olla niin monella tavalla.
Hienoa!
Ainoa kohta, minkä muuttaisin tuosta, on tuo, että et aio ajatella avioliiton ongelmia. Ehkä voisit siinä sivussa ajatella niitä - ainakin siltä kantilta, kuinka ne voisi korjata? Teillä taitaa kummallakin ola parantamisen varaa kommunikaation tasolla. Pikku vinkin annan - niitä ongelmia ei kannata yrittää selvitellä juuri sillä hetkellä, kun toinen ärsyttää suunnattomasti, vaan silloin kun tilanne on rauhallinen eikä kummallakaan ole mitään valmiiksi mielen päällä.
Itse en lähtisi mielialalääkityksiin, ennemmin lisäisin vaikka iikuntaa, mistä saat endorfiineja ihastuksestasi riippumatta.
Minusta itsestäni tuntuu, että kaikki vatvominen ja selvittely ja ongelmien puiminen on tässä meidän tilanteessamme vain lisännyt ongelmia. Koskaan ei ole mitään positiivista ajateltavaa tai puhuttavaa. Juttuja on vatvottu useampi vuosi ja kiihtyvällä tahdilla - ei siitä ole mitään hyötyä ollut, tavallaan pikkuasioista on kasvanut isoja ja ne ovat alkaneet määrittää kaikkea yhteistä. Tietysti oikeat ongelmat (kommunikaatio suurimpana) pitää korjata, mutta voisi olla paikallaan yrittää olla onnellinen siitä, mitä jo on. Jos siihen auttaa se, että tietoisesti sammuttaa pähkäilymoodin ja vikojen listauksen (vaikka korjausehdotus olisikin mielessä), niin olen (kai) valmis kokeilemaan.
Kunhan nyt edes saataisiin arki sujumaan jotenkuten hyvin niin, ettei toisen naama kokoajan ärsyttäisi. Siihen auttanee "tauko" toisesta, keskittyminen omiin hommiin. Ajattelen, että siinä voi sitten joko alkaa kokea jonkinlaista kiitollisuutta omaa elämäänsä kohtaan, tai toinen luisuu huomaamatta, ilman draamaa, niin kauas että erokin on sujuvampi.
Ei se pelkästään omiin hommiin keskittyminen mitään auta paitsi huijaamaan itseään ja sen jälkeen vitutus on entistä suurempi. Tosiasia on se, että ihminen muuttuu hyvin harvoin ja silloinkin vain omasta vapaasta tahdostaan ja halustaan, yleensä riittävän syvälle pudottuaan, esim. avioero, läheisen kuolema, oma tai läheisen sairastuminen ym. Varsinkin miehet eivät tee mitään ennenkuin ovat kaiken romauttaneet. Meilläkin terapeutti erikseen kysyi mieheltä, että etkö ota tosissasi että puolisosi todellakin lähtee, jos et mitään tee. Hän uskoi tähän, mies ei.
Se, että arki rullaa, vaikka rakkautta ei toiseen enää olisikaan on monien asiantuntijoidenkin mielestä ihan ok ratkaisu, jos se on sitä todellakin kummallekin osapuolelle. Rakkaus on oikeasti harvinaista eikä sellaisen takia kannata liitosta lähteä. Mutta jos arki ei sujukaan, eikä rakkauttakaan ole niin eipä siinä paljoa vaihtoehtoja jää. Monesti kyllä rakkaudettomatkin liitot päättyy siihen, että toinen lähtee pettämään tai rakastuu johokuhun toiseen.
Okei, kuulostaa aika huolestuttavalta tuo historianne. Toisaalta vikojen listaus kuulostaa jo valmiiksi kauhean negatiiviselta - ehkä olisitte tarvinneet / tarvisitte jonkin ulkopuolisen tahona (pariteraoeutti?) apua nimenomaan rakentavan keskustelun kehittämiseen.
Minulla on tuttavapariskunta, jonka kanssakäymistä on kauheaa seurata vierestä: puhetyyli ja äänensävy on jatkuvasti kummallakin nälvivä, syyttelyä tulee sekä suoraan että rivien välistä, ja jos jompikumpi jotakin ehdottaa, sekä ehdotuksessa että vastauksessa on taas näitä äänensävyjä ja negatiivisten tunteiden heijastumista puheeseen. Tämä siis ihan tavallisiinkin, jokapäiväisiin asioihin, kuten vaikkapa kaupassa käynti ja ruuan laitto, liittyen! Siinä ollaan mielestäni jo aika pitkällä syvällä suossa. Minun on vaikea enää olla heidän seurassaan, koska se rasittaa itseänikin. Viimeksi kun he olivat meillä käymässä (ihan yötä), sain järkyttävän pääkivun, mikä on itselleni tosi harvinaista.
Et ole sitä henkistä väkivaltaa tarkemmin kuvaillut, mutta se on se mikä eniten itseäni teidän tilanteessa huolestuttaa. Saatat tarkoittaa sillä eri asiaa kuin mitä itse ajattelen, mutta itse en jäisi suhteeseen, jossa on henkistä väkivaltaa.
Vanhempien suhde on lasten suhde. vedä sitä äijää pataan ja lähde vetämään. Ei se siitä mikskään muutu.