Talous kuntoon ihmissyönnillä?

Eurooppa 2020 –strategia painottaa lisäarvon tuottamista osaamisen avulla, osallistavaa, kilpailukykyistä, verkottunutta ja vihreämpää yhteiskuntaa. Eurooppa 2020 on EU:n kasvustrategia mainittuun aikarajaan mennessä. Strategian käytännön ilmenemismuodot Suomessa näyttävät painottuvan erityisesti osallistamiseen ja kilpailukykyyn. Osallistaminen on tarkoittanut työttömien elinolosuhteiden heikentämistä, ei suinkaan työpaikkojen luomista. Pääarkkitehtina on häärinyt porvarihallituksen uuras juoksupoika, perussuomalainen työministeri Jari Lindström. Toki jo eteläpohjalainen ministeri muutama vuosi sitten kiekaisi vaatimuksen sosiaalisten tulonsiirtojen tekemisestä vastikkeellisiksi.

Kilpailukyvyn parantaminen on Suomessa niin ikään saanut lähinnä tragikoomisia sovelluksia, kun vauhtia ei suinkaan laiteta vientituotteita syytäviin koneisiin, vaan ryhdytään leikkaamaan työläisten palkkoja, lomia ja eläkkeitä lainkaan katsomatta sitä onko näillä toimenpiteillä markkinoiden näkökulmasta mitään hyötyä. On vaikea kuvitella, miten paikallisen nakkikaupan myyjän palkan heikennys edesauttaa esimerkiksi vientiä. Palkkoihin puuttuminen on taas pois kysynnästä.

Unionin päättävissä elimissä näytään kantavan huolta erityisesti kilpailukyvystä. Se on merkinnyt erityisesti verotukseen ja rakenteisiin puuttumista. Julkisten menojen vähentämisen on katsottu olevan välttämätöntä, jotta Eurooppa pysyisi mukana kansainvälisessä kilpailussa. Käytännössä tämä on merkinnyt sitä, että jäsenmaissa yritysverotus on painunut lähes olemattomiin. Verotulojen väheneminen ja aktiiviset julkisen sektorin leikkaukset ovat puolestaan heijastuneet markkinoille luomalla lähes kysyntätyhjiön. Sitä korjaamaan on keskuspankki laitettu syytämään markkinoille seteleitä. Valitettavasti jakelukanava on väärä mistä syystä raha kasautuu lähinnä rahoitussektorille eikä ohjaudu aktiiviseen kulutukseen.

Koska kilpailu ymmärretään vain epäkurantilla tavaralla kilpailemiseen, niin tämän tyyppisestä kilpailun edistämisestä ei tule loppua. Ei niin kauan kunnes ymmärretään, ettei täysin ulkona olevaa tavaraa kannata edes tuottaa. Siksi ponnistelut pitäisi keskittää uuden luomiseen.

Suomessa kaikki uudistukset koetaan jo lähtökohtaisesti kammottavina ja vieraina asioina. Erityisen takapajuinen on yrityskulttuuri. Siinä ei ole tapahtunut viimeisen tuhannen vuoden aikana yhtään mitään. Yhä vielä riisto, orjuus ja sorto ovat arkipäivää. Osaaminenkin on vain tyhjänpäiväisyyksien osaamista. Tuotannon ja markkinoinnin seuraamista tärkeämpää on kytätä vaikkapa työläisen pukeutumista. Ettei vain olisi töissä tennissukat jalassa.

Yhteenvetona voi todeta, että toimet talouden kuntoon saattamiseksi muistuttavat lähinnä oman itsen syömistä, koska syömisestä säästäminen johtaa ennen pitkää siihen, että syödään olemassa olevaa saamatta mitään korvaavaa tilalle.