Moi!
Olen 17-vuotias lukiolaistyttö. Minulla on syömishäiriö, ja lisäksi ahdistaa.
Nyt koko viime viikon vapun jälkeen varsinkin, tämä ahdistus on ollut todella voimakasta. Tuntuu kuin joku istuisi jatkuvasti rintani päällä ja tukehdun. Pulssi nousee vähän väliä, sydämessä tuntuu ihme lyöntejä välillä.
Tiedän tasan tarkkaan, että kaikki ihmeellisimmät oireeni johtuvat tästä mielettömästä ahdistuksesta. Silti minulla menee herkästi siihen, että kuvittelen saavani sydäninfarktin tai sairastan jotain vakavaa sairautta. Mutta järki sanoo ettei sydäninfarkti kestä päivätolkulla. Lisäksi oireet lievenevät kun harvoin unohdan stressata.
Mutta koska ahdistusta on nyt oikeastaan koko ajan, on minun hyvin vaikea rentoutua. Olen kyllästynyt tähän ylikiihtyneeseen tilaani. Ihan kuin joku paniikkikohtaus olisi jatkuvasti tuloillaan.
Syön Mirtazapinia nukahtamisen helpottamiseksi, sekä ahdistukseen, yhden tabletin (15mg) iltaisin. Tuntuu ettei sillä ole enää mitään vaikutusta. Olen yrittänyt rentoutua hengittämällä, käyn psykologilla, fysioterapeutilla, silti on ahdistaa. En millään haluaisi nostaa lääkeannostani, tai alkaa syömään muita lääkkeitä. Pelkään että en sitten koskaan osaa elää ilman lääkkeitä.
Olo vain alkaa olla sietämätön ja kyllästynyt. Väsynyt ja voimaton. Valitettavasti myös sen takia itsetuhoiset ajatukset ovat alkaneet pyöriä mielessäni. Sisimmässäni tiedostan, etten oikeasti haluaisi kuolla, vaan päästä eroon tästä paskasta ahdistuksesta. Tuntuu vain ettei kohta ole enää muuta vaihtoehtoa kuin se kaikkein lopullisin.
Olen 17-vuotias lukiolaistyttö. Minulla on syömishäiriö, ja lisäksi ahdistaa.
Nyt koko viime viikon vapun jälkeen varsinkin, tämä ahdistus on ollut todella voimakasta. Tuntuu kuin joku istuisi jatkuvasti rintani päällä ja tukehdun. Pulssi nousee vähän väliä, sydämessä tuntuu ihme lyöntejä välillä.
Tiedän tasan tarkkaan, että kaikki ihmeellisimmät oireeni johtuvat tästä mielettömästä ahdistuksesta. Silti minulla menee herkästi siihen, että kuvittelen saavani sydäninfarktin tai sairastan jotain vakavaa sairautta. Mutta järki sanoo ettei sydäninfarkti kestä päivätolkulla. Lisäksi oireet lievenevät kun harvoin unohdan stressata.
Mutta koska ahdistusta on nyt oikeastaan koko ajan, on minun hyvin vaikea rentoutua. Olen kyllästynyt tähän ylikiihtyneeseen tilaani. Ihan kuin joku paniikkikohtaus olisi jatkuvasti tuloillaan.
Syön Mirtazapinia nukahtamisen helpottamiseksi, sekä ahdistukseen, yhden tabletin (15mg) iltaisin. Tuntuu ettei sillä ole enää mitään vaikutusta. Olen yrittänyt rentoutua hengittämällä, käyn psykologilla, fysioterapeutilla, silti on ahdistaa. En millään haluaisi nostaa lääkeannostani, tai alkaa syömään muita lääkkeitä. Pelkään että en sitten koskaan osaa elää ilman lääkkeitä.
Olo vain alkaa olla sietämätön ja kyllästynyt. Väsynyt ja voimaton. Valitettavasti myös sen takia itsetuhoiset ajatukset ovat alkaneet pyöriä mielessäni. Sisimmässäni tiedostan, etten oikeasti haluaisi kuolla, vaan päästä eroon tästä paskasta ahdistuksesta. Tuntuu vain ettei kohta ole enää muuta vaihtoehtoa kuin se kaikkein lopullisin.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mulla ahdistus helpotti ajan kanssa, tuossa täysi-ikäisyyden kynnyksellä se oli pahimmillaan.
Maailma tuntui pelottavalta paikalta ja sisimmässä velloi perusturvattomuus.
Jossain vaiheessa sitä vaan hyväksyi tilanteensa ja sopeutui.
Homma paranee kunnon nainneilla.
Voi Senappi
Myötätuntoa.
Minusta on hyvä, että käyt psykologilla ja fysioterapeutilla. Saat apua, mitä tarvitset. Usein nuoruus ottaa koville, vaikka sanotaan, että se olisi huoletonta aikaa, ei useinkaan ole. Toivon, että jaksat elää myös tämän vaikean vaiheen läpi. Älä menetä toivoasi. Uskon, että ahdistus hellittää aikanaan.
Voimia elämääsi
Päivi-pappi
Hei!
En ehkä osaa lohduttaa tässä tilanteessa, mutta et ole ainut ahdistuneisuusongelmien kanssa. Haluan nyt vähän purkaa omaa elämäntilannettani ja elämää ahdistuksen kanssa. Ehkä se auttaa kuulla myös muilta?
Olen nyt 22 ja ensimmäiset ahdistus ja paniikkikohtaukset alkoivat esiintyä kun olin 4.lk. kummallisesti aloin oksentamaan kun oli koulukuvaukset tulossa tai aamulla kun astuin koulualueelle. Luulin vain että ehkä nyt oksennustauti iskemässä ja palasin kotiin lepäämään ja oireet katosi salamannopeasti. 5.lk sain kutsun syntymäpäiväjuhliin. Muistan että aloin oksentamaan samantien kub pääsin pihalle. Äippä päätti että mennään kotiin mutta matkalla taas aloin innostua että kyllä mä voin hyvin. Siinä ajettiin edestakas 3 kertaa kun huono olo palasi ja purskahdin itkuun että mikä mulla on.
Yläasteella aloin jo tunnistaa että ahdistus valtaa elämääni, joten pyysin erityisjärjestelyjä ja haastoin itseäni mm. pitämään esitelmiä luokan edessä ja päätin sanoa "kyllä" kaikkeen vaikka huolestutti. Lopulta kaikki alkoi pikkuhiljaa tuntua helpommalta.
Lukiossa ei koulunkäynti enää ahdistanut niinkuin aikaisemmin, muutamia takapakkeja tuli mutta niistä selvittiin. Uskaltauduin vihdoin seurustelemaan vaikka alkuun tuli voimakkaita oireita, mutta niistä pääsin eroon puhumalla ja ajan kanssa.
Tänhetkinen tilanne näin 22-vuotiaana. Opiskelut eivät tuota enää rampauttavaa ahdistusta ja pystyn nauttimaan elämästä. Tosin vielä on yksi alue, josta en ole päässyt eteenpäin. Työelämään en koe pystyväni, ahdistus pääasiassa liittyy työelämään ja se rampauttaa henkisesti ja fyysisesti niin pahasti että vajoan syvimpiin kuoppiin missä olen koskaan ollut. En ole vielä keksinyt toimivaa ratkaisua ja koen kamalaa epäonnistumisen tunnetta. Olen monet kesät hakenut töihin mutta ahdistus tekee minut todella nopeasti työkyvyttömäksi. Olen onnistunut olemaan tämän kuukauden aikana vain 2h töissä ja pelko ahistuksesta ja kynnys yrittää uudestaan kasvaa valtavasti. Vietän nyt siis sairaslomaa taas. Toivoisin että pystyisin tekemään tätä unelma-ammattiani joskus. Kun vain jokin toimiva keino löytyisi. Lääkkeet ovat menossa vaihtoon jos vaikka niistä olisi edes alkuun hyötyä. Opamoxit ovat auttaneet pahimmissa akuuteissa tilanteissa, mutta tämä pn aivan toista.
Paljon olen siis saavuttanut ahdistuksen kanssa kamppailussa, mutta itselle se tärkein mörkö vielä kukistamatta. Se on ihan okei jos ei jaksa. Ei pidä tuntea itseään huonommaksi.
Ei tämä kokonaan taida lähteä, mutta kunhan sietäisi niin voisin olla onnellinen.