Olen ollut enemmän tai vähemmän yksin koko elämäni. Ihmisiä on aina silloin tällöin astunut elämääni, mutta lopulta olen aina jäänyt yksin.
Taustani on aikalailla monelle tuttu koulussa kiusattu pojankloppi jolta itsetunto murskattu pienestä pitäen. Samaisesta syystä jatko-opinnotkin jäivät lukion päätyttyä, enkä saanut varsinaista oikotietä onneen tutkinnon kautta. Minulla kesti melko kauan, että sain kaivettua itseni itsemurhamietteiden kuopasta ja kerättyä jonkinlaista rohkeutta työllistyä ja nuoruuden villien alkoholihuuruisten iltojen myötä tutustua uusiin ihmisiin. Ehkä jossain määrin jopa avata itseäni hieman.
Erinäisten yhteensattumien jälkeen päädyin noin kahdeksi vuodeksi parisuhteeseen. Tämäkin oli minulle uutta ja ahdistavaa, toisaalta erittäin kiehtovaa. Ristiriitaisuus johtui pitkälti siitä, että teiniharjoittelu jäi välistä. Onnea kesti aikansa, kaikki tapahtui melko nopeasti kiihkon vallassa, mutta aikanaan olin taas yksin. Syystä, että ainoat sen aikaiset ystäväni ja tuttuni koostuivat tuolloisen avokkini sosiaalisten suhteiden kautta. Arvata saattaa, että ero toimii hyvin etäännyttävänä tekijänä.
Tämän jälkeen olin taas hetken yksin kokemusta rikkaampana. En lannistunut, vaan aloin kehittämään kuntoani, ja uppoiduin treffailun ihmeelliseen maailmaan, joka minulle oli tuolloin uutta ja mielenkiintoista. Tätä kautta päädyin taas hetkellisen hurmoksen vallassa erittäin vaikeaan suhteeseen. Kuitenkin tapasin uusia ihmisiä tätä kautta, mutta kuten arvata saattaa kiihkon päätyttyä myös yhteydenpito muiden kanssa jäi.
Kolmannella yrittämällä päädyin taas pidempään vakaampaan suhteeseen ja tutustuin uusiin ihmisiin. Tämä toi hetkellistä rikkautta elämääni, kunnes tuokin viritelmä kaatui. Samalla kaatui sosiaalinen kanssakäynti avokin kautta tunnettujen ihmisten kanssa. Paitsi yhden, joka sattuu olemaan vielä jollain tapaa yhteyksissä tänä päivänä. Jäi sentään jotain käteen, vaikka suurimmaksi osaksi olenkin yksin.
Kohta alkaa kolmekymmentä lähestyä ja olen nyt ollut sinkkuna pelottavan pitkään. Minusta alkaa tuntua siltä, että alitajuntaisesti olen alkanut syrjäytymään omiin oloihini. Nautin osaltaan siitä, että saan olla omissa oloissani ilman, että tarvitsisi tehdä jatkuvia kompromisseja. Toisaalta usein havahdun kaipaamaan jotain sellaista, joka toisi elämääni enemmän sisältöä. Ja kesämekkojen ilmestyessä katukuvaan, jotain muutakin. Toisaalta miksi vaivautua, kun tiedän jo lopputuleman.
Taustani on aikalailla monelle tuttu koulussa kiusattu pojankloppi jolta itsetunto murskattu pienestä pitäen. Samaisesta syystä jatko-opinnotkin jäivät lukion päätyttyä, enkä saanut varsinaista oikotietä onneen tutkinnon kautta. Minulla kesti melko kauan, että sain kaivettua itseni itsemurhamietteiden kuopasta ja kerättyä jonkinlaista rohkeutta työllistyä ja nuoruuden villien alkoholihuuruisten iltojen myötä tutustua uusiin ihmisiin. Ehkä jossain määrin jopa avata itseäni hieman.
Erinäisten yhteensattumien jälkeen päädyin noin kahdeksi vuodeksi parisuhteeseen. Tämäkin oli minulle uutta ja ahdistavaa, toisaalta erittäin kiehtovaa. Ristiriitaisuus johtui pitkälti siitä, että teiniharjoittelu jäi välistä. Onnea kesti aikansa, kaikki tapahtui melko nopeasti kiihkon vallassa, mutta aikanaan olin taas yksin. Syystä, että ainoat sen aikaiset ystäväni ja tuttuni koostuivat tuolloisen avokkini sosiaalisten suhteiden kautta. Arvata saattaa, että ero toimii hyvin etäännyttävänä tekijänä.
Tämän jälkeen olin taas hetken yksin kokemusta rikkaampana. En lannistunut, vaan aloin kehittämään kuntoani, ja uppoiduin treffailun ihmeelliseen maailmaan, joka minulle oli tuolloin uutta ja mielenkiintoista. Tätä kautta päädyin taas hetkellisen hurmoksen vallassa erittäin vaikeaan suhteeseen. Kuitenkin tapasin uusia ihmisiä tätä kautta, mutta kuten arvata saattaa kiihkon päätyttyä myös yhteydenpito muiden kanssa jäi.
Kolmannella yrittämällä päädyin taas pidempään vakaampaan suhteeseen ja tutustuin uusiin ihmisiin. Tämä toi hetkellistä rikkautta elämääni, kunnes tuokin viritelmä kaatui. Samalla kaatui sosiaalinen kanssakäynti avokin kautta tunnettujen ihmisten kanssa. Paitsi yhden, joka sattuu olemaan vielä jollain tapaa yhteyksissä tänä päivänä. Jäi sentään jotain käteen, vaikka suurimmaksi osaksi olenkin yksin.
Kohta alkaa kolmekymmentä lähestyä ja olen nyt ollut sinkkuna pelottavan pitkään. Minusta alkaa tuntua siltä, että alitajuntaisesti olen alkanut syrjäytymään omiin oloihini. Nautin osaltaan siitä, että saan olla omissa oloissani ilman, että tarvitsisi tehdä jatkuvia kompromisseja. Toisaalta usein havahdun kaipaamaan jotain sellaista, joka toisi elämääni enemmän sisältöä. Ja kesämekkojen ilmestyessä katukuvaan, jotain muutakin. Toisaalta miksi vaivautua, kun tiedän jo lopputuleman.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Olen elänyt pitkään yksin ja on tullut ystäviä toisista sinkuista ja sopii joukkoon pariskuntakin. Kun olin parisuhteessa, niin eipä oikeastaan ollut muita läheisiä ihmisiä kuin ukko ja siskot ja tienkin vanhemmat kun vielä elivät.
Jos ihmissuhteilta odottaa vain omien tarpeiden ja toiveiden täyttymistä, niin ennen pitkää ne kariutuvat.
Vaikuttaa että olet hieman katkeroitunut ja piehtaroit itsesäälissä. Ihmisenä voi kasvaa ja sitä hommaa riittää koko elämä.
Heippa InTroPertti
Haluaisin tarttua viimeiseen ajatukseesi ”miksi vaivautua, kun tiedän jo lopputuleman” Oletko aivan varma, että tiedät lopputuleman? Olet nyt kokemuksia rikkaampi, vähän vanhempi, olisitko oppinut jotain? Jotain itsestäsi, jotain toisista ihmisistä?
Kertomasi perusteella olet kuitenkin elämässäsi voittanut monta vaikeaa asiaa, kirjoitat koulukiusaamisesta, murskatusta itsetunnosta ja itsemurhamietteistä…näistä huolimatta olet uskaltautunut uusiin ihmissuhteisiin. Toisten ihmisten kautta elämään kuitenkin tulee sisältöä ja merkitystä, niin kuin tiedät. Siksi älä luovuta.
Kevättä elämääsi :)
Tervehtien Päivi-pappi