Pienten ihmisten puolesta

Käymme viikottain nuorimmaisen lapsen puheterapiassa. Kun hän on puheterapeutilla jäämme keskimmäisen lapsen kanssa neuvolan odotus/leikkitilaan yhdessä leikkimään tai piirtämään. Olen pistänyt merkille, että kun vanhemmat tulevat lapsiensa kanssa samaiseen tilaan niin kun ulkovaatteet on riisuttu niin vanhemmat sanovat lapselle että menehän leikkimään ja he itse istuvat alas ja alkavat selata puhelinta. No lapset katselevat yleisesti hetken ympärilleen ja palaavat vanhemman luo. Vanhemmat eivät nosta katsetta puhelimesta vaan tokaisevat että mee mee vaan leikkii on siellä niitä leluja. Lapsi käy useaan otteeseen roikkumassa vanhemmassaan ja aina vastaus on sama. Pieni ihminen vanhemman vieressä tuntuu huutavan joka solullaan vanhemman huomiota,mutta turhaan.

Kun puhutaan lapsen ja vanhemman kiintymyssuhteesta on vuorovaikutuksella ja läsnäololla suuri merkitys. Läsnäolo ei tarkoita samassa huoneessa olemista vaan sitä,että lapselle ollaan aidosti läsnä ja häntä kuunnellaan ja ollaan aikuisten oikeasti kiinnostuneita siitä mitä lapsella on sanottavaa tai näytettävää.

Haluaisinkin kysyä teiltä hyvät vanhemmat,että milloin olit viimeksi aidosti läsnä lapsellesi? Entä milloin puhelin oli viimeksi kädessäsi kun lapsesi tuli kertomaan omaa asiaansa ja sinä vastasit että joo oota ihan kohta tai ymmm?Jos näitä viimeksi mainittuja tapauksia mahtuu päivääsi enemmän kuin edellä mainittuja niin olisikohan muutoksen paikka?

Puhutaan usein lasten ruutuajasta,entäs se vanhempien ruutuaika sitten?

Tahtoisin sanoa kaikille vanhemmille,että olkaa aidosti läsnä lapsillenne. Menkää ulos vaikka metsäretkelle tai katsokaa leffa lapset kainalossa ja pistäkää kaikki älylaitteet silloin kiinni. Lapset ovat vain hetken lapsia.

Aurinkoista kesää!