Hei! Tahtoisin taas vähän avautua jollekin, niinpä avaudun teille, viime avautumisesta onkin jo aikaa..
Olen vasta parikymppinen nainen ja tuntuu että mun elämä on jo lopullisesti pilalla. Aika koomista, eikö? Ikää vasta 20v ja elämä täysin paskana... Vaikka se on myös koomista, niin se aiheuttaa paljon surua ja ahdistusta, katkeruutta...
Voin tässä lyhyesti taas muistuttaa miten minun elämä meni paskaksi: mielenterveysongelmaiset vanhemmat ja alkoholisti isä > kotona usein rauhatonta (riitaa) ja mulla vapaa kasvatus > olin hemmoteltu vähän pilalle > murrosikä alkoi mulla varhain ja rupesin sitten jo ala-asteella kiinostumaan meikkaamisesta, seksikkäästä pukeutumisesta, pojista ja seksistä, seurustelusta... > kuitenkin mun pää oli vielä niin epäkypsä, että lyhyen ajan sisään seurustelusuhteita kertyi jo useita, enkä välittäny vaikka iskin varatun ja olin muutenkin huono ystävä, hain suosiota väärin tavoin, eli puhuin muista seläntakana pahaa, levittelin salaisuuksia... > ylä-asteelle mennessä alkoi rankka kiusaaminen, missä oli paljon henkilöitä mukana, yleisimmät haukkuma nimet oli, huora, ruma, nolo... kiusaamista kesti koko ylä-asteen ja se jätti jälkensä mun henkiseen ja fyysiseen terveyteen.
Stressin takia olen sairastunut muutamaan kiusalliseen sairauteen ja vaikka mielenterveys on pilalla ihan sen haukkumisen ja muunkin väkivallan takia, niin mielenterveyteen on vaikuttanut vakavasti masentavasti myös nuo minun krooniseksi luokitellut sairaudet.
Olen kokeillut hakea vaihtoehtoisista hoitomuodoista apua, koska länsimainen lääketiede ei pysty parantamaan minua, enkä voi myöskään elää näin! Olen pattitilanteessa.
Rankat kokemukset eivät loppuneet siihen kun pääsin ylä-asteelta pois ja koulussa loppui kiusaaminen, vaikka luulin niin et nyt alkais uus parempi alku.. Muutin vähän kauemmas ja rakastuin yhteen poikaan, kaikki meni siihen asti hyvin, kunnes en pystyny tapaamaan sitä ja se ei jaksanu odottaa että saisin itseni kuntoon ja sai kuulla myös että mulla on huoran maine ja miten vihattu ihminen oon ollu. En koskaan saanu tarkalleen tietää mitä musta oli hälle kerrottu, koska hän ei saanut sanoa ja ei saanut myöskään sanoa, että ketkä minusta niitä juttuja oli kertonu.
Miks joku ihminen tekee tuollasta, jos tietää että se kiusaaminen on hajottanut minua jo aivan helvetisti, olen uuden alun toivossa muuttanut muualle, kertoo minusta sitten jotakin juttuja ja kaikki ei välttämättä ole edes totta, kun mulle ei saanut sanoa mitä on sanottu ja mitkä ovat näiden tyyppien nimet jotka näitä juttuja kertoo!?
Niin sitten kun se jätkä sai kuulla mun menneisyydestä, alkoi myös kohtelemaan mua paskasti, käytti henkistä väkivaltaa ja uhkaili mua myös fyysisellä. Jopa tappamisella.
Enkä minä päässy siitä kusipäästä pitkään aikaan eroon! Olin liian heikko luonne irrottautumaan ja muutenkin rikki jo sen kiusaamisen takia, toivoin vaan et kaikki muuttuis hyväksi ja se jätkä lopettais kohtelemasta mua huonosti... mutta eihän ikinä sellaista tapahtunut.
Masennuin tästä entisestään, mikä johti taas siihen etten jaksanut enää siivota edes asuntoani. Mulla oli viikkojen jätteet asunnossa sisällä ja elin siellä likaisen hajun ja pienten kärpästen keskellä, kunnes jäin kiinni siitä ja lensin kämpästä ulos. Jouduin takaisin asumaan porukoille niihin usein rauhattomiin olosuhteisiin, koska mulla ei ollu muutakaan paikkaa minne mennä, olisin muuten joutunut kadulle.
Taistelin itseni taas porukoilta pois, kauemmas, siinä meni vuosi ja välit lopullisesti myös vanhempiin. Tuntuu että se rikkoi mut myös lopullisesti, alla oli jo muutakin paskaa ja sitten vielä tämä.
Ajatus kuitenkin oli se, että emmä voi pitää enää ihmisiä elämässä jotka tuottaa mulle paskaa oloa, jos meinaan kuntoon vielä jonain päivänä tulla, vaikka ne ois omat vanhemmat!
Mulla ei oo enää ystäviä. Ei vanhempia. Ei poikaystävää. Ei terveyttä. Ei yhtikäs mitään olennaista!
Enkö olekkin aika pohjalla, voiko tästä enää mitenkään selvitä terveiden kirjoihin??
Muhun eniten sattuu niin saatanasti kun ei ole enää äitiä ja isää. Oisin vaan tahtonu tasapainoisen ja onnellisen perheen, ehkä sillon mustakin ois voinu tulla erilainen.. Muhun myös sattuu omat virheeni, jos olisin toiminut toisin, mulla vois edelleen olla missin ulkonäkö, ystäviä, mies ja ehkä jopa lapsikin... elämä ois pääasiassa hauskaa ja onnellista. Sitä kaipaan. Mutta kun menin tekemään virheeni, en kai vaan sitten ole penaalin terävin kynä...
Haluaisin vaan tietää minkä takia mulle on tapahtunu näin paljon kaikkea pahaa. Onko tää kaikki ollu pelkkää sattumaa vai onko tällä kaikella joku suurempi tarkoitus. Kiusaajien mielestä ja niiden jotka on muuten vaan inhonnu minua paljon, niin tämä on karmaa ja olen niin paha ihminen, että saan ansioni mukaan ja se on ihan oikein että koko minun loppuelämä on paskana, ne ei ees haluais et selviäisin.. Ite kuitenkin nään realistisesti asiat niin että olin vaan lapsi tehdessäni virheitä, epäkypsä ja jokseenkin aika paljon hukassa itseni kanssa...
Olen vasta parikymppinen nainen ja tuntuu että mun elämä on jo lopullisesti pilalla. Aika koomista, eikö? Ikää vasta 20v ja elämä täysin paskana... Vaikka se on myös koomista, niin se aiheuttaa paljon surua ja ahdistusta, katkeruutta...
Voin tässä lyhyesti taas muistuttaa miten minun elämä meni paskaksi: mielenterveysongelmaiset vanhemmat ja alkoholisti isä > kotona usein rauhatonta (riitaa) ja mulla vapaa kasvatus > olin hemmoteltu vähän pilalle > murrosikä alkoi mulla varhain ja rupesin sitten jo ala-asteella kiinostumaan meikkaamisesta, seksikkäästä pukeutumisesta, pojista ja seksistä, seurustelusta... > kuitenkin mun pää oli vielä niin epäkypsä, että lyhyen ajan sisään seurustelusuhteita kertyi jo useita, enkä välittäny vaikka iskin varatun ja olin muutenkin huono ystävä, hain suosiota väärin tavoin, eli puhuin muista seläntakana pahaa, levittelin salaisuuksia... > ylä-asteelle mennessä alkoi rankka kiusaaminen, missä oli paljon henkilöitä mukana, yleisimmät haukkuma nimet oli, huora, ruma, nolo... kiusaamista kesti koko ylä-asteen ja se jätti jälkensä mun henkiseen ja fyysiseen terveyteen.
Stressin takia olen sairastunut muutamaan kiusalliseen sairauteen ja vaikka mielenterveys on pilalla ihan sen haukkumisen ja muunkin väkivallan takia, niin mielenterveyteen on vaikuttanut vakavasti masentavasti myös nuo minun krooniseksi luokitellut sairaudet.
Olen kokeillut hakea vaihtoehtoisista hoitomuodoista apua, koska länsimainen lääketiede ei pysty parantamaan minua, enkä voi myöskään elää näin! Olen pattitilanteessa.
Rankat kokemukset eivät loppuneet siihen kun pääsin ylä-asteelta pois ja koulussa loppui kiusaaminen, vaikka luulin niin et nyt alkais uus parempi alku.. Muutin vähän kauemmas ja rakastuin yhteen poikaan, kaikki meni siihen asti hyvin, kunnes en pystyny tapaamaan sitä ja se ei jaksanu odottaa että saisin itseni kuntoon ja sai kuulla myös että mulla on huoran maine ja miten vihattu ihminen oon ollu. En koskaan saanu tarkalleen tietää mitä musta oli hälle kerrottu, koska hän ei saanut sanoa ja ei saanut myöskään sanoa, että ketkä minusta niitä juttuja oli kertonu.
Miks joku ihminen tekee tuollasta, jos tietää että se kiusaaminen on hajottanut minua jo aivan helvetisti, olen uuden alun toivossa muuttanut muualle, kertoo minusta sitten jotakin juttuja ja kaikki ei välttämättä ole edes totta, kun mulle ei saanut sanoa mitä on sanottu ja mitkä ovat näiden tyyppien nimet jotka näitä juttuja kertoo!?
Niin sitten kun se jätkä sai kuulla mun menneisyydestä, alkoi myös kohtelemaan mua paskasti, käytti henkistä väkivaltaa ja uhkaili mua myös fyysisellä. Jopa tappamisella.
Enkä minä päässy siitä kusipäästä pitkään aikaan eroon! Olin liian heikko luonne irrottautumaan ja muutenkin rikki jo sen kiusaamisen takia, toivoin vaan et kaikki muuttuis hyväksi ja se jätkä lopettais kohtelemasta mua huonosti... mutta eihän ikinä sellaista tapahtunut.
Masennuin tästä entisestään, mikä johti taas siihen etten jaksanut enää siivota edes asuntoani. Mulla oli viikkojen jätteet asunnossa sisällä ja elin siellä likaisen hajun ja pienten kärpästen keskellä, kunnes jäin kiinni siitä ja lensin kämpästä ulos. Jouduin takaisin asumaan porukoille niihin usein rauhattomiin olosuhteisiin, koska mulla ei ollu muutakaan paikkaa minne mennä, olisin muuten joutunut kadulle.
Taistelin itseni taas porukoilta pois, kauemmas, siinä meni vuosi ja välit lopullisesti myös vanhempiin. Tuntuu että se rikkoi mut myös lopullisesti, alla oli jo muutakin paskaa ja sitten vielä tämä.
Ajatus kuitenkin oli se, että emmä voi pitää enää ihmisiä elämässä jotka tuottaa mulle paskaa oloa, jos meinaan kuntoon vielä jonain päivänä tulla, vaikka ne ois omat vanhemmat!
Mulla ei oo enää ystäviä. Ei vanhempia. Ei poikaystävää. Ei terveyttä. Ei yhtikäs mitään olennaista!
Enkö olekkin aika pohjalla, voiko tästä enää mitenkään selvitä terveiden kirjoihin??
Muhun eniten sattuu niin saatanasti kun ei ole enää äitiä ja isää. Oisin vaan tahtonu tasapainoisen ja onnellisen perheen, ehkä sillon mustakin ois voinu tulla erilainen.. Muhun myös sattuu omat virheeni, jos olisin toiminut toisin, mulla vois edelleen olla missin ulkonäkö, ystäviä, mies ja ehkä jopa lapsikin... elämä ois pääasiassa hauskaa ja onnellista. Sitä kaipaan. Mutta kun menin tekemään virheeni, en kai vaan sitten ole penaalin terävin kynä...
Haluaisin vaan tietää minkä takia mulle on tapahtunu näin paljon kaikkea pahaa. Onko tää kaikki ollu pelkkää sattumaa vai onko tällä kaikella joku suurempi tarkoitus. Kiusaajien mielestä ja niiden jotka on muuten vaan inhonnu minua paljon, niin tämä on karmaa ja olen niin paha ihminen, että saan ansioni mukaan ja se on ihan oikein että koko minun loppuelämä on paskana, ne ei ees haluais et selviäisin.. Ite kuitenkin nään realistisesti asiat niin että olin vaan lapsi tehdessäni virheitä, epäkypsä ja jokseenkin aika paljon hukassa itseni kanssa...
Vastaukset 8
Vanhimmat
Tuotahan ne kiusaajat ja minua muuten vaan paljon inhoavat ihmiset eivät tahdo ottaa edes kuuleviin korviinsa, vaan niiden mielestä minun täytyy olla vain paha ihminen ja että kaikki virheet olen tehnyt todella tarkoituksellisesti vaikka oon sillon ollu vaan 11-15v!
Ja jos mietitään miten vanhaksi ihminen keskimäärin nykyään elää, niin ainakin yli 70-vuotiaaksi, joten 11-15v mun elämä on ollut vasta todella alussa ja kypsyyttäkään ei sillon oo voinu kehittyä kauheesti...
Tai sit ne peilaa mun virheitä omiinsa. Enhän minä sen ikäsenä oo tuollasta ja tuollasta tehny! jne. Eivät tajua ehkä että ihmiset ovat vaan erilaisia.
Mutta aivan sama vaikka tajuaisivat nytten, se on jo liian myöhästä, mun elämä on todella sairasta, paskaa, mä oon loukussa itteni, tunteitteni ja kehoni kanssa...
Monesti mietin itsemurhaa. Mut sit mulla on taas sellasiakin kausia milloin jaksan jatkaa sinnikkäästi yrittämistä.
Tekis mieli jotenkin syvästi järkyttää mun vanhempia ja kiusaajia, tappaa itsensä, kuolla nuorena ja jättää jokin viesti ja saada tajuamaan ne miten paljon ovat tehneet pahaa mulle... ja että mä en jaksanut enää, ne rikkoi mut ja saavat tuntea omantunnon tuskaa siitä koko loppuelämänsä, kärsiä.
Mutta jos mun äiti ja isäkään ei oikeasti koskaan minusta välittäny, vaan mut on tehty ehkä siksi että oli vaan kivaa kun oli vauva ja jos kiusaajat ovat pystyneet mulle tekemään niin sairaita asioita, niin eikö se kerro psykopaattisesta luonteesta ja vaikka mä kuolisin, niin sekään ei satuttais niitä...
Niin vittu, minähän olen aivan merkityksetön sillon!
Mut jos satuttais, saisin jonkun merkityksen mun kärsimyksille ja tasata tilit.
Multa on menny ulkonäkö ja kaikki. Hiukset huonokuntoset, psyykelääkkeiden käyttö näkyy naaman pöhöttymisenä, kroppa ei oo timmi, silmien ympärillä violetit renkaat... Välillä juon yksin ollessa paljon alkoholia. Sopisin varmaan erittäin hyvin jonkun narkkarin vaimoksi.
Kaverikin kuoli huumeiden yliannostukseen 5v sitten, se rikkoi mua myös aivan saatanasti ja mietin vieläkin sitä ihmistä aika ajoin tänä päivänä. Yritän muistaa tarkalleen ne piirteet miltä se näytti, en halua koskaan unohtaa.
Tuntuu että se minun oikea on kans kuollu ja siks mut halutaan nuorena myös taivaaseen, jos edes sellaista on olemassa. Siellä taivaassa voitais juosta pilvien päällä nuorina ja terveinä yhdessä, olisin onnellisempi kuin koskaan, enkä ikinä tuntis enää kaipuuta tähän pahaan maailmaan takasin. Tämä ihminen on tapettu huumevelkojen takia ja mä varmaan sen takia rakastun tälläsiin onnettomiin ressukoihin, kun oon itekkin sellanen.
Mä haluaisin olla yhtä kaunis kuin Sara Sieppi, saada miehen, saada pari lasta, elää tervettä ja onnellista elämää, mulla olisi kiva työ. Onko tämä liikaa vaadittu?
Mun sydän on niin täynnä tuskaa ja vieläkin monesti ajattelen, että kuka haluaa edes tälläistä huoraa? vaikka kukaan ei enää hauku mua edes huoraksi tai välttämättä pidä sellaisena... Mulle on jääny traumoja.
Silti jaksan vielä taistella. En vaan varmasti loputtomiin, jos mikään ei enää järjesty ennalleen. En vaan pysty elää rampana.
Trolli taitaa olla asialla. Tai sitten ei ole elämästä mitään todellista käsitystä.
Trolliko osais kertoa elämästä näin yksityiskohtaisesti? ei tietenkään ja perustele toki että mitenkä mulla ei ole elämästä mitään todellista käsitystä..
Varmasti jotenkin mieltäsi huojensi kirjoittaa elämän tarinaasi. Älä välitä palstan typeristä kommenteista. Et ole paha ihminen ja mikään karma ole saanut elämääsi tuohon tilaan. Kun on hauras ja lapsesta asti vaikeaa, niin kiusaajat aistivat ja osaavat ottaa uhrikseen.
Vaikuttaa että ole vahva ja pystyvä ihminen ja sinulla on ainesta selvitä.
Ei se ole ihme että tulee koston ja itsevihan tunteita. Vaikuttaa että vanhempasi ovat niin rikkinäisiä ja sairaita etteivät ole pystyneet kantamaan kasvatusvastuutaan. Kun on oikein omien ongelmien ympäröimä niin ei näe ja koe eikä ole voimavaroja nähdä edes omia lapsia.
Ei kannata jatkuvasti jossitella ja katua menneisyyttään, kunpa olisin elänyt ja valinnut toisin. Ei sinulla varhaisnuorena ole ollut edes edellytyksiä kun ei ole ollut ohjaustakaan. Mutta onneksi tulevaisuus on vielä elämättä. Ihminen voi eheytyä ja ei tarvitse juuttua menneisyyteen.
Kannattaisi hakea ihan ammatillista apua.
Kiitos vastauksestasi.
Sitä ammatillista apua on haettu, mutta ei se pystynyt ainakaan minua auttamaan, samaa paskan jaaritusta psykologin kanssa ja sitten mulle määrätään psyykelääkkeitä, mitkä on kans hirveitä mömmöjä ja vievät vaan pitkällä syötöllä huonompaan suuntaan... Ei tähän voi muu auttaa kuin aika ja että yrittää itse pyristellä koko ajan ylöspäin. Joko sitä sitten päästään ylös tai jäädään pohjalle, niin raadollista ja yksinkertaista tää elämä taitaa loppujen lopuksi olla.
Mä en aina oikeen tiiä mitä mun pitäis mun äitiä ja isää kohtaan tuntea. Monesti meillä oli myös hyviä hetkiä, mutta usein kanssa huonoja. Joskus olen jopa miettinyt oliko ne hyvät hetket pelkkää teeskentelyä ja musta on haluttu vaan mahdollisimman pian eroon täyttäessäni 18v että en ois viemässä heiltä enää euroakaan... Eihän oma lapsi oo koskaan mikään nukke minkä voi heittää vaan syrjään kun ei kiinostakaan enää vanhempaa leikkiä! Oisin vaan tahtonu et mulla ois ollu normaali ja rauhallinen perhe, äiti ja isä ois joskus halannu ja sanonu että rakastan sinua ja osoittanu avoimesti kiintymystä... Mutta kun ei ne ikinä sellaista tehneet, jotenkin tunnevammasia paskoja.
Olen kolme kertaa vanhempi kuin sinä. Minä synnyin isän ja äidin hairahduksena ja olen varma ettei he olisi minua halunneet. Tavallaan oli syy heidän avioitumiseen 50-luvulla. Ei vanhempani koskaan sanonut, että "rakastan sinua", olet meille tärkeä. Ei muista istuneeni edes äidin sylissä muuten kuin jossain tilan puutteen vuoksi, linja-autossa, ym.
Uskon kuitenkin että olen tähän elämään tarkoitettu Korkeimmalta taholta. Jos ajatellaan, niin aika harva tänne syntyy "tilaustyönä", emme me ainakaan iäkkäämmän polven ihmiset.
Sinulla on oikeus kokea surua ettet ole saanut tarvitsemaasi rakkautta ja hoivaa vanhemmilta. Jospa vanhemmillakin on historia, etteivät ole saaneet kuulla helliä sanoja ja paijaamista. Jokainen meistä on arvokas ja rakkauden arvoinen. Aina voi opetela arvostamaan omaa elämää ja persoonallisuuttaan Luojan luomana yksilönä.
On siitä terapiasta sinulle hyötyä, vaikka et huomaa edistymistä. Se eheytyminen ei vain tapahdu käden käänteessä.
Voimia taas ja kirjoittele.
Lue netistä "Maailmankaikkeuden lähteillä - Sari Maanhalla" ja sieltä kirjoitus
-Rikottu lapsi.
Moi,olet nuori vielä ja nuoruuteen kuuluu myrskyisyyttä ja ehkä masennusjaksoja ole vaan rauhassa masentunut ja käsittele tunteitasi kyllä tuo omalla aikajanallaan menee ohi vielä on varmasti hyviä aikoja terveisin nelikymppinen