Rakastin, kai arkisesti, arjessa,
Siksi niin, että rakastin
Jo niin ja niin monetta vuotta,
Sellaisessa rakkaudessa kuin
Rakkaudesta vuosien saatossa tulee.
Hioutunutta se oli ja sileää, tuttua,
Josko sitten liian tuttua, toimivaa,
Olettamaksi luutunutta, kaipa
Me toisillemme ehkä liiaksi kuin
Toistemme ruumiinosiksi muuttuneina.
Rakastin arkisesti, arjessa,
Vaikka kai itseeni kietoutuneena,
Ja kaikkeen siihen, mistä koostuu
Tylsä aikuisuus teeskentelyineen
Siitä että on niin hyödyllinen.
Tuntui silloin, etten muuta voinut,
Tuntui, että tein aivan oikein
Kun tein niinkuin muut, ja oli
Se kaikki mistä kuvittelin, niin,
Koostuvan kiteytyvän onnellisen elämän.
Oli hän, nainen, tietysti, hän,
Jonka halusin muuttuvan ystäväksi,
Kumppaniksi, vaikka olimme erilaiset,
Niin erilaiset, että kuvittelin
Meidät toistemme täydennyksiksi.
Hänet oli talletettu sydämeeni,
Sen miehisimpiin herkkiin sopukoihin
Kun rohkenin kierrellä maailmaa
Merkeissä sen mikä sinne lähettää,
Työn, jonka matkoilta sain palata.
Hänet saatoin mielessäni matkoillani
Sydämestäni ottaa ja katsella
Häntä sisäisillä silmilläni,
Enkä siitä koskaan kellekään kertonut,
Ehkä siksi että silmäni vettyivät.
Rakastin, tein minkä mies vain voi,
Luulin, mutta en kysynyt, mitä,
Arjessa, kuvitellen yhteistyöstä
Versovan vahvistuvan onnen, luulin,
Etenkin kesäisin, täynnä toivoa.
Mutta jäljelle jäivät vain kuoret,
Äkkiarvaamatta jotakin tapahtui,
Jotakin, mihin en olisi uskonut,
En koskaan, koskaan, vaikka muuhun,
Ja kaikki siten, etten tajunnut.
Ja jo liikaa elämää nähneenä
Joudun hoitelemaan sydäntäni
Joka olisi ollut ja olisi
Niin valmis rakastamaan
Mutta joka ei niin saanut tehdä.
Tiedän, vahingoitan itseäni,
Ehkä tuhoan, jos liian varhain
Luulen, että sydämeni on
Muuta kuin haavoittunutta arpea,
Joka näin miltei murskaantui.
Mutta en voisi elää, ellei jossakin
Eläisi toivo, että joskus taas
Olisi jotakin ja joku,
Että vihdoinkin uskaltaisin
Muutakin kuin kirottua tavallisuutta.
En voi tietää, olenko enää varjo,
Olenko jo kuolemaan tuomittu
Kainin merkki kasvoillani,
Heitetty jo ikuiseen kadotukseen
Maan päällä, loppuvuoteni kitumaan.
Mutta silti on toivo, vielä tässä
Ja vielä nyt, vielä se on,
Vielä en ole sitä heittänyt,
Vaikka tuskat minua raastavat
Enkä tiedä ovatko ne lisääntymässä.
Niin, vielä tässä ja nyt ovat kuoret,
Mutta kuinka haavoittavat,
Säröreunaiset, ja meistä kahdesta
Haavoittuneesta veremme valuu,
Kun epätoivoamme huudamme.
Minä itken sitä mitä olen menettänyt,
Toivoa, tulevaisuutta, pieniä asioita,
Hän sitä mitä ei koskaan ollut,
Koska siitä ei koskaan ollut puhetta,
Mutta samaan tahtiin emme itke.
Tämä imevän, kasvottoman kurimuksen
Kauhu olisi puettava vihaksi ja peloksi,
Miksi täytyikään käydä kuten kävi
Ja siksi kai täytyi käydä juuri niin,
Ehkä pohjasukelluksessa totuus.
Siksi niin, että rakastin
Jo niin ja niin monetta vuotta,
Sellaisessa rakkaudessa kuin
Rakkaudesta vuosien saatossa tulee.
Hioutunutta se oli ja sileää, tuttua,
Josko sitten liian tuttua, toimivaa,
Olettamaksi luutunutta, kaipa
Me toisillemme ehkä liiaksi kuin
Toistemme ruumiinosiksi muuttuneina.
Rakastin arkisesti, arjessa,
Vaikka kai itseeni kietoutuneena,
Ja kaikkeen siihen, mistä koostuu
Tylsä aikuisuus teeskentelyineen
Siitä että on niin hyödyllinen.
Tuntui silloin, etten muuta voinut,
Tuntui, että tein aivan oikein
Kun tein niinkuin muut, ja oli
Se kaikki mistä kuvittelin, niin,
Koostuvan kiteytyvän onnellisen elämän.
Oli hän, nainen, tietysti, hän,
Jonka halusin muuttuvan ystäväksi,
Kumppaniksi, vaikka olimme erilaiset,
Niin erilaiset, että kuvittelin
Meidät toistemme täydennyksiksi.
Hänet oli talletettu sydämeeni,
Sen miehisimpiin herkkiin sopukoihin
Kun rohkenin kierrellä maailmaa
Merkeissä sen mikä sinne lähettää,
Työn, jonka matkoilta sain palata.
Hänet saatoin mielessäni matkoillani
Sydämestäni ottaa ja katsella
Häntä sisäisillä silmilläni,
Enkä siitä koskaan kellekään kertonut,
Ehkä siksi että silmäni vettyivät.
Rakastin, tein minkä mies vain voi,
Luulin, mutta en kysynyt, mitä,
Arjessa, kuvitellen yhteistyöstä
Versovan vahvistuvan onnen, luulin,
Etenkin kesäisin, täynnä toivoa.
Mutta jäljelle jäivät vain kuoret,
Äkkiarvaamatta jotakin tapahtui,
Jotakin, mihin en olisi uskonut,
En koskaan, koskaan, vaikka muuhun,
Ja kaikki siten, etten tajunnut.
Ja jo liikaa elämää nähneenä
Joudun hoitelemaan sydäntäni
Joka olisi ollut ja olisi
Niin valmis rakastamaan
Mutta joka ei niin saanut tehdä.
Tiedän, vahingoitan itseäni,
Ehkä tuhoan, jos liian varhain
Luulen, että sydämeni on
Muuta kuin haavoittunutta arpea,
Joka näin miltei murskaantui.
Mutta en voisi elää, ellei jossakin
Eläisi toivo, että joskus taas
Olisi jotakin ja joku,
Että vihdoinkin uskaltaisin
Muutakin kuin kirottua tavallisuutta.
En voi tietää, olenko enää varjo,
Olenko jo kuolemaan tuomittu
Kainin merkki kasvoillani,
Heitetty jo ikuiseen kadotukseen
Maan päällä, loppuvuoteni kitumaan.
Mutta silti on toivo, vielä tässä
Ja vielä nyt, vielä se on,
Vielä en ole sitä heittänyt,
Vaikka tuskat minua raastavat
Enkä tiedä ovatko ne lisääntymässä.
Niin, vielä tässä ja nyt ovat kuoret,
Mutta kuinka haavoittavat,
Säröreunaiset, ja meistä kahdesta
Haavoittuneesta veremme valuu,
Kun epätoivoamme huudamme.
Minä itken sitä mitä olen menettänyt,
Toivoa, tulevaisuutta, pieniä asioita,
Hän sitä mitä ei koskaan ollut,
Koska siitä ei koskaan ollut puhetta,
Mutta samaan tahtiin emme itke.
Tämä imevän, kasvottoman kurimuksen
Kauhu olisi puettava vihaksi ja peloksi,
Miksi täytyikään käydä kuten kävi
Ja siksi kai täytyi käydä juuri niin,
Ehkä pohjasukelluksessa totuus.
Vastaukset 68
Vanhimmat
...olen ollut tuolla, olen vieläkin, mutta jotain valoa jo vähän näkyy sen synkän tunnelin päästä...
niin paljon samoja tuntemuksia, niin paljon samoja asioita, ihokarvat nousivat pystyyn kun tekstiäsi luin!!!voisin yhtyä lähes jokaiseen säkeeseen...
hyvä että pystyt asioita käsittelemään kirjoittamalla, sekin auttaa eteenpäin!
ja muista, vaikka se tuska olisi miten suuri tahansa, ja se tunneli, jossa nyt kuljet, miten pitkä ja pimeä tahansa, tuska hellittää ja pimeys muuttuu vähemmän pimeäksi - varmasti! Jaksa uskoa parempaan huomiseen!!!Sinä et ole yksin!!
Elämästäni kiitän, ja kiitän myötätunnosta,
Sillä onhan yksinolokin oloa ilman ketään,
Jota ei sillä kertaa ole, mutta ehkä tulee,
Ja vain kun joku minua koskettaa, jotenkin,
Tunnen olevani ja olevani uskon, ja toivon,
Ja jotta voin jatkaa, on oltava usko ja toivo.
Niin usein saa kuulla, että olemme tunnelissa,
Mutta vain minäkö näen edessä kuin luolaston,
Polkuja ja harhapolkuja, jotka päättyvät
Partaalle kuilun, jonka sahalaitaiset terät
Leikkaavat suistuneen viipaleiksi, muruiksi,
Joita ei kokoa edes se suurin ruukuntekijä.
kun kaikki romahtaa
ei jää jäljelle
muuta kuin tuska
ja jokin pieni ääni
kaukaisuudesta
kuiskaa
jaksa eteenpäin
päivä kerrallaan
jokainen askel vie
eteenpäin
siinä pimeässä tunnelissa
kun tuska
vähän
hellittää otettaan
tulee epätoivo
mihin nyt matkaani
jatkaisin
eihän tämä olekaan
tunneli
koko ajan eteeni
tulee lisää
uusia teitä
teitä joista et ole kuullutkaan
etkä edes hurjimmissa kuvitelmissasi
sellaisia luullut olevan olemassakaan
oikealle ja vasemmalle
mihin niistä kääntyisin
mikä on se oikea tie
pitää vain yrittää
valita oikein
aina voi pysähtyä
ja kääntyä takaisin
ja yrittää sitä seuraavaa
tietä
ja oppia jotain
elämästä
sillä Suurella ruukuntekijällä
on keino parantaa
ja tehdä ehjäksi
kuin uudeksi
se on
superliimaa
joka pitää
saumoja et näe
paitsi jos
oikein,oikein tarkkaan
ja läheltä
katsot
kuivumiseen tosin
hiukan täytyy olla
kärsivällisyyttä
odottaa että palat
pysyvät yhdessä
ja sitten vasta
ottaa käyttöön
uudelleen
ja se liima
on nimeltään
RAKKAUS
"Vanhempaan mittaan"
Kun sellaista tapahtuu, katoaa aika,
Tai jos sitä on, se kuin aivan mataa,
Ja silloin odottaa, olisiko taika,
Jokin, joka ehkä, joskus, jatkon takaa,
Kunhan ei olisi aivan pirstaleina,
Kun olisikin jotakin, joka kokoaa,
Sielu, jos sitä on, verisinä riekaleina,
Niin pieninä, että itse itseään inhoaa,
Jos joskus taas piirtää aika janaa,
Rysähdys seinään alkaa ehkä helpottaa,
Ei häpeää, voi raapustaa itse sanaa,
Kauhu ei enää saa oloa rajoittaa.
Jo jos nyt pusertuvat esiin surut,
Ja jos alkaa heretä itku katkera, syvä,
Se auttaa kokoon elämänhalun murut,
On jopa tunne, on joskus taas ehkä hyvä.
Sitä on laskeuduttava aivan pohjalle,
Alemmas kuin missä voi enää hengittää,
Jotta rakentaisi perustalle lujalle,
Vaan kuinka sen kaiken mahtaa ennättää.
elämä eteni
henkäys kerrallaan
nekin lyhyitä
kurkkua kuristi
kuin olisi
kiven nielaissut
vaikeaa
niin vaikeaa
ei tästä mitään tule
tänne jään
vähitellen
vähän
helpompaa
ihana tunne
sinä päivänä
kun uskalsin keuhkoni
kerralla täyttää
ehkä sittenkin
selviän
vähän ylemmäs
nyt jo joskus
tunnen olevani
melkein normaali
mitä sekin lienee
ja varma olen
selviän!
nyt on jo helppo
hengittää
kuka tasoitti tieni
hioi terävät särmät
etten kiivetessäni ylöspäin
enempää itseäni
satuttaisi
antoi uskon ja
toivon
voiman
ei tämä ole mahdotonta
selviän!
muuta,kuin yrittää löytää joku sana joku lause itseään vastaan.hänen suullaan sanottu.kaiken sen kauneuden keskellä joka on muisto hänestä,löydät jotain pahaa ja saat sen kasvamaan..kun se on tarpeeksi kasvanut se toivottavasti peitää alleen muistön.
Oli kuin hän olisi repinyt
Minua pykäläreunaisin teräskynsin
Unohtaessani
Että osasin itsekin leikellä
Unohdin ja hän unohti
Että mittasimme
Inkvisition työkaluin
Toistemme kivunsietokykyä
Niinhän ei pitänyt käydä
Vuosikausien
Kauniiden sanojen jälkeen
Mutta paperisiapa ne olivat
Että täytyi oppia sekin
Että olin liian huono vihaamaan
Että tulisia hiiliä
Olisi tullut kasata hänen ylleen
Miksi tosiaan en tiennyt miksen
Että valkohehkuinen viha
Voisi olla vapauttavaa
Minä maanosan huonoin vihaaja
Tai miksen kyennyt
Kuin palestiinalainen
Kiinnittämään sanaiseen vyöhöni
Köynnöstä räjähteitä sytyttimineen
***
Tai kuin kuvaaja kameran takana
Säätää värin pois kuvasta
Ja zoomaa kunnes
Kohde katoaa
Miksen minäkin voi
Huuhtoa rakkauden värin tunteistani
Ja sitten kutistaa mustavalkokuvaa
Kunnes hän räjähtää maailmankartalta
Ehkä harjoiteltuani kerran
Kutakin Intian Valtameren
Hukkunutta kohden
Alan oppia
***
silloin kun olisi pitänyt vihata
minä vain hoin rakkauttani
kuuroille korville
sokeille silmille
hyviä töitäni esittelin
tunteetonta sydäntä
käsissäni pidin
se poltti
jäisellä olemuksellaan
ei minun rakkaani
voi olla
näin kylmä
eikö hän näe
eikö hän ymmärrä
mikä häntä vaivaa
vihan
rakkaani sai minusta
esiin
vasta kun tajusi
että haluaakin
minut takaisin
minä vihaan häntä
huudan
ja raivoan
ei ollenkaan tapaistani
kuin ukkosmyrsky
minä vihaan
vihaan häntä
ja kaikkea tuskaa
jonka hän minun päälleni kaatoi
minä vihaan
ja rakastan
ja minun on
paljon parempi
olla
Kaiken tämän
surun,
vihan,
tuskan
jälkeen
Minä itken
sitä kuinka
kaunista
kaikki lopulta
on
kuinka kauniisti kirjoitettu....
Kysyin itseltäni
Missä olinkaan ja miksi
Ja sain pian vastauksen
Minä olin missä olin
Kaipa vain siksi
Ettei ollut rohkeutta
Jatkoin sitä entistä
Koska se oli ollut
Ja oli jo ennestään
Jatkoin vaikka se
Ampui sydämeeni sarjana
Haavaisia aukkoja
Jatkoin itsepäisenä
Vaikka se ei antanut
Enää vaan se vain otti
Jatkoin myös siksi
Että jos tulevaisuus olisi
Se ehkä tulisi vastaan
Mutta entisyyden tilalle
Ja lämmön ja hymyn
Oli tullut kylmyys ja viha
Lämpimät sanat jotka sain
Olivat korvautuneet
Räjähdyksillä ja vihalla
Ja siksi tulevaisuuteen
Paikantui myös huoleni
Että edes jäisin jäljelle
upeaa tunteiden tulkintaa!
Tunteet ovat ainoa mahdollisuus,
Sanoihin ne hukkuvat, kuristuvat,
Ja viisasteluihin, järkeilyihin,
Ei auta tunteista puhuminen, ei,
Ei auta tunteiden ajatteleminen,
Vaan vain sukeltaminen tunteisiin,
Sukeltaminen, löytöretkeilijänä,
Uponneiden kultalastien toivossa,
Kunhan ne aarteet vain saisi nähdä,
Ei väliä, vaikka ne jäisivät silleen,
Lepäämään meren pohjaan iäksi,
Kuten jo vuosisatoja ovat tehneet,
Kunhan vain osaisi luoda silmäyksen,
Oppien vihaamaan punahehkuisesti,
Ponnahduttaen laavatapin vuoren suulta,
Vihaamaan, ei tuhoamaan, keskittämään,
Vihaamaan, jottei pakahtuisi, tukahtuisi,
Vihaamaan, miekaniskulla tappamaan,
Tappamaan jälkijättöisen napanuoran,
Jota ei edes ollut ennen nähnyt,
Tavanomaisina aikoina, ennen tsunamia,
Ennen tsunamia, säälittävän suppeaa,
Vain kahden ihmisen yli hyökynyttä,
Hävettävää hätää, tuskin muille näkyvää,
Tai niin kuin ansaan jäänyt susi,
Vaikka viimeisenä tekonaan,
puree poikki satimeen jääneen raajansa,
Tietäen: joutuu lauman syömäksi,
Mutta silti mieluiten antaa itsensä
Omilleen kuin kasvottomalle metsästäjälle,
Tai jos tämän poikki purtavan raajan,
Tilalle kasvaisikin uusi, ehompi,
Ajan kanssa, jos aikaa on taas joskus.
...vai liian tavallista ?
sinä puhut minun sydämeni äänellä....
ja minä täällä itken
näetkö kyyneleet poskillani
ne polttavat
vaikka kulunutta uraa pitkin
alas valuvatkin
mistä niitä riittää
aina vain riittää
kun luulen
nyt olen selvillä vesillä
suolainen hyökyaalto
tulee hiljaa ja
varoittamatta
vie kaiken siihen asti rakennetun
mennessään
jälkeensä jättävää
sekasorron
surun
epätoivon
taasko pitää aloittaa
alusta
en jaksaisi
enää
työksesi Ap.?Tekstisi ei taatusti ole "pöytälaatikko runoilian"Aiheesta huolimatta oli nautinto lukea tekstiäsi.
Diletantti ja amatööri olen,
Asioissa rakkauden ja runon,
Sytykkeenä saunan vuosikaudet,
Runoni kaikki käyttänyt olen,
Ja silloinkin pelkäksi haitaksi;
On paperi tuhkana turhaa,
Tuskaa puutarhani kasveille,
etenkin kastelemana kyynelteni,
Diletantti, siis pintapuolinen
Harrastelija olen, ehkä ihminenkin,
Vaikka itseäni en vihata halua,
Koska jos vihaisin, en elää voisi,
Amatööri, siis kirjaimellisesti
"Rakastaja" olen, mutta ammattina,
Ammatiksi muuttuneena aivan,
Se perin tylsää olisi, katkeraa,
En maksua saada haluaisi
Siitä mitä rakastan enkä maksaa,
Jos joskus jälleen on kaksi
Ja minä heistä - se toinen.
Luulen, on tämä tämänkertainen
Ehkä taas joku vaihe vain;
Taistelen, kuolen tai voitan,
Kohtaloni kaiketi näinkin löytäen,
Kohtaloon uskonut en taannoin;
En tiennyt: itse sen teen,
Tahtomattani, ja sitä ennen
Tietäni uursi jo isieni polvi,
Sydänverestäni elän kuin,
Luulin, että lintu Fenix,
Tai ei, poikasiaanhan hän
Verellään ruokki, sillä he jäivät,
Meni Fenix, polttaen itsensä
Räjähtävänä leiskahduksena,
Mutta poikasistaan kasvoi
Yhä uusi loistava polvi,
En itsestäni kai liikaa luule,
Mutta tavallanihan on minunkin
Oma itseni poltettava tässä
Tuskan roviossa taas syntyäkseni,
Niin, elää haluan, kovin, kovin,
Siksi elämään tartun kynsin tylsin,
Ja pidän siitä kiinni, voimin,
Mutta yksin jäädä en halua,
Siksi runokin, se on ehkä silta,
Se ehkä yhdistää, jotenkin,
Epäsuoralla oudolla kielellään,
Ei käärmeen lailla jaetulla,
Ja jos sinä, kuka oletkin,
Tunnet, että minäkin soitan
Ehkä sydäntäsikin joskus,
Ole onnellinen- kuten minä silloin.
Ystäväni, minä pian vaellan, pian,
Yli tuon aron, joka on täynnä
Uhkarohkeita luurankoja, kelmeitä,
Minä vaellan sen läpi harmaana,
Harmaana, harmaantuvana, vaikka
Valkokutrisena, mutta vaellan,
Vaikka se olisi viimeinen tekoni,
Sillä en jää tähän harmaaseen majaan,
Tämä surun maja, sillä oli aikansa,
Sillä oli oltava pitkä aikansa
Ja olenkin vielä surusta turta ja
Suoraan sanoen tunnustan: kauhuissani,
Mutta tiedätkö, teroitan miekkaani,
Perimääni, vain ruostepilkkuista,
Majani takana tahkossa, sotaan,
Sydämen sotaan minä olen lähdössä,
Sydämen sota se vasta sota onkin,
Oman sydämen sota, vailla uhreja,
Ainoa oikeutettu sota, vihan sota,
Sillä vihaan aion itseni lietsoa,
Vihaan, mihin vihaan? Raaimpaan,
Sillä aion sanoa mitä en rohjennut,
Aion kulkea minne en uskaltanut,
Aion katkaista - napanuoran,
Naurat? Nauran itsekin, sitten,
Mutta nyt on vielä itkun aika,
Vaikka kyyneleeni ovat verta,
Vihan verikyyneliä, puhdistavia,
Teroitan miekkaani, iskeäkseni,
Epäröimättä, vain kerran, kerran,
Kaikki voimani iskuuni keskittäen,
Vaikka huitaisen vain ilmaan!
Sillä ilmaa vain liikuttavat sanat,
Sillä ilmaa vain halkaisee
Liikkeeni sen läpi, kun
Napanuoraa ei enää ole, ei ole.
Rakastin, sanon, mutta mitä sain?
Napanuoran, joka kietoutui kaulaani,
Ja senhän arvaat, miten oli käydä,
En saanut ilmaa, miltei kuolin.
Minkäs sille voin, olin herkkä,
Olin herkkäuskoinen, kietoutuva,
Ihmekös jos koski, hengen kauppaa,
Ihmekös jos nyt miekkaani hion?
Miten on, ratkaisevalla hetkellä,
Onko miekkani terässä, halkaisevassa,
Riittääkö se pilkkomaan kuin
Näkymättömän tuskan silkkihuivin?
Aion, iskuni hetkellä huutaa,
Ääneni huipulta, rukoillen
Jumalaa ja kaikkia jumalia,
Ja sen kerran maa tärisköön,
Ja siihen huutoon tuskani lataan,
Kaiken tarpeeni hyvitykseen,
Kaiken kivun suomusten kirpoamisesta
Silmiltäni, niin sokeilta ennen,
En syytä, en näe tarkoituksia,
Paitsi siten kuin ne on kaikella,
Ainakin jälkikäteen, mutta katsotaan,
Mitä tästä tulee ja seuraa.
Jos näen sinut, ystäväni, siellä,
Toisella puolella aron, missä minä,
Hiukset kauhujen taipaleen jälkeen
Vitivalkoisena, sinua tervehdin.
Ehkä sinäkin olet silloin itkenyt,
Ja surusi on jäänyt taakse,
Muistatpa sitä tai et, ja ehkä
Sinäkin olet vaeltanut arosi halki.
ei mitään lisättävää
ei mitään pois otettavaa
tuskani
sinä näet ja tunnet
paremmin kuin minä itse
voisinpa jo miekkaani heiluttaa
kaiken sisälleni patoutuneen pahan
laskea ulos sisuksistani
huutaa tuskani maailmalle
ja varsinkin
sille yhdelle ainoalle
jolla on kuurot korvat
ja sokeat silmät
varmasti sinut muistan
valkohiuksinen ritarini
toivon tuoja
lohdun suoja
kun sen aron ylitettyä saan
kuinka voisin unohtaa
sen joka suoraan sisälleni näkee
sisällänikö asut
yhdessä kuljemme
miekkojamme heilutellen
ja koston hetki
on suloinen
kyyneleet haittaavat
vielä matkaa
mutta sinä sait nämä aikaan
ei tuskan kyyneleitä
vaan parantavia
voimaa antavia
eteenpäin vieviä
ihmeelliset sanasi
kuin minun
sydämestäni
jota kukaan ei ole kuunnellut
nuoruuden sävel..jossain...kaukana...
kutistun....
sinun tekstejäsi voi lukea lisää? Tuli yhtaikaa nälkä ja liian täysinäinen olo.
Laita aluksi hakusanaksi n52
Saat jo jonkin verran tekstiä. Luen itse niitä juuri nyt.
tuli ei hyvä tunne?
mie ymmärrän pari aikasempaa viestii.Mie ite sain elämäni ensimmäise koneen 24.12-04 Pitäisikö miun vaihtaa nimimerkkiä vai mitä?Neuvo sie!Mie en uskaltanut äsken ees jatkaa niitten lukemist Kyl mie tietys meen lukee,kuhan hetken sulattelen.Pakkohan miun on mennä!Onneks mie oon aika sitkee akka ja toivoaksein viel ainakii "selväjärkinen"
Mä hölmö laitoin vain n52.No oli siitä hyötyäkin.Sain selityksen pariin seikkaan.Sama nimimerkki on ollut käytössä ainakin pari viimeistä vuotta.Minä itse 29.12-04 lähtien.No tunti kuluikin niitä Ap. sivuja selates. Olisin niin mielelläni lukenut niitä runoja.En löytänyt.Kiitti sulle vinkistä.
Vuosia kirjoitin, itselleni,
Runojen muodossa, laatikkooni,
Julkaista en yrittänyt, aikonut,
Pois mennyt joka sivu, kaikonnut.
Nuorena jo näin purkauduin,
Annoin tulla laavavirtaa,
Tiedä en, pelastuinko kautta sen
Monestakin pahasta minäkin.
Sitten vihkoon "aa-viiteen" kirjoitin,
Vuosia kymmenen, uusia runojakin,
Ne toki vielä löydän, kokoan,
Jos joskus sitä haluan, mutta...
Julkaissut toki olen, paljonkin,
Vaan kaunosielu en ollut, en,
Ja alakin täysin toisenlainen,
Kuin tämä, Pegason kantamoinen.
Kun koetti aika nykyinen,
Aika onnettoman rakkauden,
Niin runosuoni puhkesi, yllättäin,
Ja vihkot täyttyivät päivittäin.
Niin suurta surua; en voinut mitata,
Ja tunsin: liikaa kyyneleitä
Vuodatin, kun sillä tavoin kirjoitin,
Ja siksi muuta halusin, elääksenikin.
Siitä lähti tämä vuo, toivon,
Että se jollekulle muullekin suo
Jotakin joka hänellekin jotakin antaa,
Ja siksi tahdon sen eteensä kantaa.
Aika laillahan kirjoitin, sinulle
Ja muillekin, näille palstoille,
Koska halusin ja mieleni iloitsi,
Ja muiden kannustus rohkaisi.
En ollut aina tyytyväinen,
Ei tyylini ollut yhtenäinen,
Vaan elin jotenkin paremmin,
Ehkä ansaitsin myös kiitoksen sen.
En tiedä, unohtiko aikamme sen,
Että runon arvoinen ehkä olisi
Vain rakkaus, jos loppu surullinen,
Vaan tämä on jotakin jota tiedä en.
Yksi asia on kirjoittaa ja toinen
Kokonaan on rakastaa, jos saa,
Luulin, arjessa hellyys kukoisti,
Mutta katastrofi uskoni murensi.
Mutta toivoa en voi menettää,
Sen koetan, kokenut, ymmärtää,
En epätoivoa tuntea aio koskaan,
Vaan surua korkeintaan, murhetta.
Niin yksi asia toisiaan, voi olla
Lukea murheesta, jonka tuntee toinen
Tosiaan, aivan syvimmässä rinnassaan,
Kuin lukea kuinka kuvailee sen.
siis miten pääsen niitä A.p.:n sivuja lukemaan???
Mitä siihen hakuun laitetaan???pakko saada lisää...
No joo ...
A.p. : n sivuille näyttää olevan huono päästä. Ei ole laittanut niitä julkiseksi, kuten Te n52 tai berries. Ainoa konsti taitaa olla kelata sivuja taakse jos sattuis löytymään.
edes kuiskata...
ensin oma merkkis ja sitten hakemasi merkki sinne ylös hakupalkkiin.Itse en runoja löytänyt.Toivottavasti Ap. kirjoittaa vielä edes tänne!Kerro mulle jos löydät!!Minun sydämein hän kyl vei mennessää!
Sitä sinetöitiin ilta ja viime yö,
Kaksi toistensa raatelemaa verillä,
Sitä ennen silkkaa käsittämättömyyttä,
Josta en päässyt yli eikä ympäri.
En voinut ymmärtää, en, miten minä,
Rikottu enkä rikkonut, olisin syyllisin,
Miten voisin olla syyllinen siihen,
Että toinen hylkää ja sitten hyökkää?
Sen enempää en ymmärrä: hänkin itkee,
Sillä hänhän se tässä kylmeni, en minä,
Minä menetin hänet, mutta mitä hän?
No, sanoo, että kyvyn rakastaa, joo... .
Hän itkee, sanoen, ettei ole väliä,
Vaikka salama kirkkaalta taivaalta
Nyt hänet surmaisi, en ymmärrä, miksi,
Koska itse haluan elää, myös runneltuna.
Hän itkee mutta sanoo, ettei ole väliä,
Vaikka hänelle ei jää mitään,
Ja niinhän hän sanoi jo silloin kun
Hänellä oli se mikä oli hänelle kaikki.
Jos minulta kysytään, hänellä on ongelma,
Hän haluaa vain sitä mitä ei voi olla,
Hän haluaa vain unelman heijastusta,
Hänelle ei kelpaa mikään mitä voi olla.
Mutta minä itkin enemmän, nyyhkytin,
Joskin myös vihoittelin, tuotin ääntä,
Nautin miltei, kun sain paukuttaa pöytää
Tuottamatta, nuuka, sentään vahinkoa.
Halot jäivät hakkaamatta, tänään,
Vielä niitä riittää, mutta joka kerran
Kun halon sitten halkaisen, mietin,
Kenen pää siinä säästyy, ja hyvä onkin.
Jäitä särjin, hikosin ja nautin,
Mutta en voinut rikkoa järven selkää,
Sain aikaan vain kapean väylän
Mutta tyydytyksensä antoi sekin tuho.
Voi, en olisi halunnut kokea tätä,
Että viha on ainoa tie ulos,
Minä, joka olin aina niin kiltti,
Mutta en edes kuvitellut olevani.
Poltan nahkani pian saunassamme,
Joka pian siirtyy toisille, voi,
Vaikka rakkautemme siihen rakensimme,
Voi, haluan sulaa sen lauteille.
Hyppään avantoon ja koen viillon
Jäisen veden, hileisen, kuin iskun,
Joka sillä kertaa herättää eloon,
Sillä kertaa, vaikka taistelen vielä.
Tuo oli tänään kijoitettu,niin ehkä kaikki,
Vielä paremmaksi kaikki...
Vihaa älä usko.
Käydä voit,älä jää.
Jos en tietäisi, että et voi olla mieheni, sanoisin, että hän se kirjoittaa. Koska minä se ole. Ja vain hän ja minä tiedämme mitä tapahtui.
Ja kuitenkin,kuin meistä kirjoittaisit!Ja MITEN kirjoitatkaan....Vaikka runosi eivät koskettaisikaan minua niin paljon henkilökohtaisesti, voisin silti kuvitella niiden koskettavan. Olisi upeaa saada lukea lisää...!
ps. Kun antaa vihan tulla pintaan, olo helpottuu, eikä sitten enää tarvitsekaan vihata...sen jälkeen voi antaa anteeksi ja unohtaa. Ja jonain päivänä huomaat, että olosi helpottuu... enää ei tarvitse hullun lailla puita hakata eikä saunassa itseään polttaa...minä tiedän...
Se alkoi hymystäsi; vain satuimme
Samaan aikaan sinne missä se alkoi,
Katsoin sinuun, ikävä tunnustaa,
Kuin iskelmässä, ja sinä minuun.
Ja minä, sanoisinko nyt - onneton!
Minä, joka kuvittelin saaneeni
Mitä vahvimmat rokotukset siirappia
Vastaan, iskelmiä, niiden tuntoja...
Minä, jolle ei kelvannut kuin
Tristan ja Isolde, meluisat tunteet,
Lemmenkuolot, tai sitten paperisen
Makuiset rakkauden teoriat, häpeän.
Ja en saanut katsettani sinusta,
Joskaan en tiedä, etkö sinäkään
Etkö sinäkään katsettasi minusta,
Ja muuta en muista niistä hetkistä.
Jotenkin heti hakeuduin seuraasi,
Ja varmasti sen huomasit, luulen,
Ja jo niin, niin pian kävi, pian,
Että jo löysimme toisiamme, voi!
Jo niin heti sallit minun tuntea
Pehmeät, kuin tyttömäiset kumpusi,
Ne ja vain ne, kuin lupauksena,
Ja katsoit minua kulmiesi alta, siten.
Siten katsoit, miksi katsoitkaan,
Ja katsoit uudelleen, ja heti
Kiivettyäni vuorelle maailma avautui
Oltuani sokko sen väreille ja valolle.
Se oli se hurmauskatseesi, mutta
Oliko se kuin kreikkalaisten
Medusan pää kauhistavine silmineen
Joka jokaisen sen nähneen lamasi?
Tiesin kyllä, kokenuthan jo olin,
Mistä taisi olla kysymys, mistä,
Kun oli kuin olisin miltei leijaillut
Ja kävelin matkan joka ei tuntunut.
Jo niin pian sallit sen täyttyvän,
Ja vaikka niin aina uskoit, ei, ei,
Et ollut ylivertainen vaan liki tylsä,
Mutta ryöstit sydämeni, kleptomaani!
Kai se sinua loukkasi sinua, pahoin,
Koska arvelit olevasi ylivertainen
Ja maailman kansalaisista halutuin,
Mutta minulle vain hän jonka halusin.
Emme lainkaan tunteneet toisiamme,
Olimme tuskin tavanneet, tuskin,
Kun löysimme itsemme ja toisemme
Samasta osoitteesta, niin erilaiset.
Oli hauska tutustua, moninkin tavoin,
Ja vain kerran kaikki oli päättyä
Miltei alkuunsa, mutta eipä, ei,
Ja jatko jatkui aina vain vankempana.
Se oli virheeni, jota en tiennyt,
Että kuvittelin, että kun jokin
Kestää kauan aikaa, ihmismitassa,
Niin se jatkuu, jatkuu eikä lakkaa.
Monet kerrat sanoin, että oli
Niin uskomatonta se kaikki mitä
Teimme ja koimme, puhuimme, näimme,
Ja jotenkin se oli pahinta kaikista.
Kaiken rakensimme, näimme, teimme,
Saimme yhteiset kielen, yhteiset
Naurunpurskahdusten aiheet, koskee,
Niin koskee, koska niitä ei unohda.
Mutta unohtaa ei pidäkään, toki,
Koska mitä muuten surisin, itkisin,
Ja miten muuten jonakin päivänä
Olisin surrut joskin unohtamatta.
Vaikka millä mitoilla mitattaisiin,
Niin paljon saimme aikaan, yhdessä,
Ja nyt se on kaikki raunioina,
Ja mitään ei jää, ruohonkorttakaan.
Tämän katkeruus on se, kuinka kävi,
Kuinka loppua kohden vauhti kiihtyi,
Niin, ettei lopun alun jälkeenkään
Voinut pysähtyä kuin nyt, pakosta.
Itken, ja sen suolaisempaa ei ole,
Kyynelteni kanjonit kaivautuvat
Lumen ja jään läpi, nurmeen, multaan,
Ja avautuvat kuilut välillemme.
Ja itkuni virrat kaivautuvat yhä,
Maan keskeen, laavavirtoihin,
Höyryten, ja haluan, että se kaikki
Puhkeaa ja räjähtää kaikkien nähdä.
Emme kohtaa, ammumme toisiamme
Kanjonikuilun vastakkaisilta reunoilta
Ja osumme, ja vuodatamme verta
Ja valitamme ja huudamme ja syytämme.
En voi tietää enkä ymmärtää, miksi
Halusit lyödä laimin sen kaiken,
Juuri kun meillä oli jälleen kerran
Eräs parhaita tilaisuuksiamme yhdessä.
Halusit paeta, ja sylejähän löytyy,
Mutta se syli sinut myrkytti, minulle,
Ja itsellesikin olet ongelmajätettä,
Ja minua niin hyytää halusi kuolla.
Minua hyytää halusi olla oppimatta,
Olla oppimatta tästäkään mitään
Ja taas paeta, kauas kaikesta tästä,
Sillä luulin, että niin haluat jäädä.
Tietysti vihaan sinua rajatta, nyt,
Vihaan sinua sydämeni pohjasta,
En siksi mitä teit vaan mitä sanoit
Ja miten sanoit, minua säästämättä.
Ajattelen: vain anteeksiantamattoman
Voi antaa anteeksi, sillä muu on vain
Hyvää käytöstä eikä vaadi venymistä,
Mutta en kykene näin paljoon, tosiaan.
Olisin antanut anteeksi sen ja sen,
Mutta kun sitä kertyi koko ajan lisää,
Ja se haavoitti koko ajan enemmän,
Loukkasi ja koski, koski ja loukkasi.
Olisin kestänyt tulla petetyksi,
Olisin kestänyt tulla haukutuksi,
Mutta katsoin turhaksi kestää kuulla
Että olin itse asiassa kuka tahansa.
Ei jäänyt tilaa antaa anteeksi kun
Olinkin vain kuin kuka tahansa, mies
Isosta joukosta houreidesi joukossa,
Eli en ollutkaan sinulle mikään minä.
Olisin halunnut sopia mitä teemme,
Mutta en syyllistetyksi kaikesta
Mikä mielestäni vuosi päästäsi
Takaisin päähäsi ja rämetti sen.
En voinut tuntea olevani syyllinen
Siihen, ettei sinulla elämäsi aikana
Ollut sitä ja sitä, koska ei kellään
Ole voinut olla eikä ole kaikkea.
Minun on mentävä, sydän kirvellen
Ja pahempaakin, mutta jospa selviän,
Sillä kuka minua rakastaa ellen
Itse rakasta itseäni ensin, sen verran.
Jospa tässä on jotakin yleisinhimillistä? Itse olen kuitenkin jäävi sanomaan asiasta sitä tai tätä, tietysti.
Viisastelun paikka ja aikahan eivät tässä ole käsillä.
Jospa vaihtoehdottomuus, pakko, ajaa tällaisille runopoluille?
Ja jospa minun kannattaisi ottaa talteen tämä sarja.
joka näitä talteen ottaa! Olen tulostanut säkeesi, eihän sitä koskaan tiedä mitä koneelle tapahtuu...
Säästän ne, luen niitä uudelleen ja uudelleen, ne ovat kuin huumetta! Ainoa paha juttu tässä, että taidan tulla riippuvaiseksi...Mutta ei sekään mitään haittaa, kun olen saanut niin monta ihmeellistä hetkeä kokea - joku tietää miltä minusta on tuntunut, joku on ollut siellä missä minäkin. Aina en jaksa onnelliseen huomiseen uskoa, mutta tiedän, että sekin päivä koittaa. Jonakin päivänä ei näitä menneitä murheita tarvitse enää miettiä! Ei sinunkaan!
unohtui sanoa...
KIITOS, ETTÄ KIRJOITAT!! Ethän lopeta...
en omista tällä hetkellä tulostinta.Yön tunteina olen yrittänyt pilkuntarkasti kirjoittaa jokaisen säkeen muistiin.
Ap.:Heikko ei noin vahvaa tekstiä loisi.Vahvuutesi sinua jatkossakin kannattelee.
Minulta myös nöyrä kiitos ettet vielä kadonnut.
Kootut ovat runoni,
Laskin, yksitoista,
Osa liiankin pitkiä,
Runoelmia, polveilevia,
Eivätkä ne tähän lopu,
Näidenhän kautta minä
Jotenkin hengitän
Saaden olla itseäni,
Nämä ja näiden kautta
Jotakin pursuaa ulos
Jotakin jolle ei muuten
Ole sanoja ei eleitä,
Kiitän ketä tahansa
Joka on niitä lukenut
Tuntemattomuuden kautta
Jakauden tämän tuttuuden,
Ei, niin paljon sanomatta
On jäänyt ja jää vastakin,
Mutta sen mikä sanotaan
Olisi oltava sen arvoista.
Sinä tulit luo itkettyneenä
Luokseni tulit ja sillä kertaa
Et ollut itkenyt kiukusta et
Etkä näytellen loukattua et
Tai toisaalta mikäpä minä
Olen tulkitsemaan tunteitasi
Mikäpä olen niiden aitoutta
Kaipa ne ovat mitä ovat sinulle
Kysyimme nyt toisiltamme miksi
Kuin aina ja iänkaikkisesti
Loukkaamme ja haavoitamme
Kuin aina ja iänkaikkisesti
Katsoin siis luomiasi punaisia
Läpikuultavia ehkä surusta
Ehkä siis suret sinäkin jopa
Jotakin jotenkin näin ennalta
Suret niin kuin minä puolestani
Olen koettanut surra jälkeen
Kaiken sen mitä tapahtui
Kaiken sen mitä en odottanut
Kaiken sen jälkeen ja surra
Ja surra sen kaiken ja kaiken
Yhä uudelleen jotta se joskus
Koskisi vähemmän ja parantuisi
Mutta sitten taas aloit imeä
Kuin minua osaksi itseäsi
Puhuit meistä meinä ettemme me
Ja sanoin ei minä olen minä nyt
Mielessäni näen sinut en sano
Näen sinut olet kuin mustekala
Olet muodoton lonkeroitasi
Heität ja aina niihin tartun
Sanoit että olisi niin älytöntä
Niin kuin tässä pitkään aikaan
Millään älyllä olisi ollut
Minkäänlaista tekemistä tässä
Sanoit että olisi älytöntä
Jos me ellei meitä olisi enää
Ellei meitä enää lainkaan olisi
Ellei meitä olisikaan toisillemme
Mutta en voinut olla en minä
En voinut olla muistuttamatta
Senkään päivän aikaisemmista
Sanoistasi loukkaavista niistä
En voinut olla koska ne olivat
Haavoina niin tuoreita jossakin
Jossakin minussa kuitenkin missä
Jossakin herkimmistä osistani
Olit kävellyt jossakin ulkona
Ja taas keksinyt lohduksesi
Sanoja katkeria ymmärtämättä
Että olisit pitänyt ne itselläsi
Sinun ajatuksesi eivät kuulu
Ne eivät tosiaan kuulu minulle
Sellaiset eivät ajatukset ne
Eivät ne jotka sulkevat pois
En halua kuulla ajatuksistasi
Jos ne sulkevat minut pois
Niin kuin en halunnut kuulla
Niistä toisista ajatuksistasi
En halunnut en olisi halunnut
Kuulla niistä ajatuksistasi
Jotka kerta kerran jälkeen
Toivat esiin arvottomuuteni
Olin ehkä olin niissä mutta
Jos olin niin olin tuskin kukaan
Olin arvojärjestyksissäsi neljäs
Tai en sijoittunut ollenkaan
Jos niissä siten olin miksi
Miksi ihmeessä tietooni toit
Sen mitä mielessäsi liikkui
Etkö osaa olla hiljaa vaieta
Etkö osaa pitää suutasi kiinni
Etkö osaa valita etkö lainkaan
Etkö tiedä mikä loukkaa turhaan
Loukkaa turhaan jos haluat
Loukkaa turhaan jos haluat
Hänen kanssaan jolle kerrot
Mitään hyvää koskaan enää koskaan
Miksi kerrot miksi miksi kysyn
Näiden päivien ihmeellisin oli
Kun sanoit kuulleesi ties keltä
Että minä jotakin tehnyt olisin
Ja että siksi jotakin tietäisin
Ja minä sanoin että koko asia
On minulle tuiki kamala kamala
Ja siksi en lainkaan voi että
Edes esiin ottaisin sen mitenkään
Mutta kului tunteja ja kinasit
Ja vaadit että tunnustuksen saisit
Tunnustuksen jostakin josta tiesin
Sitä tehnyt en ollut enkä tekisi
En tekisi koska on asioita jotka
Jotka koskevat niin että erottaudun
Pysyn niistä erossa koska jo ennen
Koska jo ennen poltin itseni niin
Mutta sinä et uskonut ja vaadit
Itsepäisesti tunnustustani jota en
Voinut antaa monenkertaisen lukon
Takana kun se oli niin monen
En ollut tehnyt mitään kuten sanoin
Koska on asioita joita en tee
Koska en halua itseäni haavoittaa
En koska niin tehnyt olen kerrat
En puhu siitä olenko tehnyt
Mitä en ole tehnyt tai vaikka olisin
Jos se kaikki jo on jotakin
Joka haavoittaa haavoittaa haavoittaa
Mutta sinä et uskonut etkä usko
Että vedän rajat vedän rajani
Jotka ovat eri rajat kuin sinun
Koska et uskon etten ole sinä
No tiedän tavallaan niin on
Sillä kertaa pelierä menetetään
Jos jään kinaamaan oikeuksiani
Nehän otetaan niistä ei kiistellä
Nyrkki pöytään ja ulos ovesta
Sillä silmän räpäytyksellä mutta
En voi käsittää miksi minusta
Ei siihen koskaan ole vaan imeydyn
Imeydyn ei-ei-eittelyyn kanssasi
Ja kiertelet kaartelet ja isket
Vaikka nokkasi lysyyn kiveen
Jonka alla kyyristelen niin hyökkäät
Sanoin jeesustele en mutta jos
Näen vaikka uurteet silmiesi alla
En tunne pakkoa että siitä
Sinua muistuttaisin en miksi
Olettaisin sinua loukkaa loukkaa
Jos ryhdyn näpäyttelen sinua
Jos joka hetki annan muistaa
Että sinäkin olet kuolevainen
Kukapa ei olisi kuolevainen ei
Mutta kukapa haluaisi että toinen
Että toinen ottaisi roolin sen
Että alati alati korvaan kuiskuttaisi
Että kuiskuttaisi että muistan
Että varmaan muistaisin että
Varmaan muistaisin että kuolen
Että joskus on vuoroni minunkin
Hei sen tiedän tiedän tiedän kyllä
Itsekin liian usein muistan sen
Mutta ymmärrä en miksi toinen
Ottaa roolin ja muistuttaa tauotta
poista riviäkään!!!
hän tietää
jokaisen heikon kohtani
surutta niitä kaivelee
terävimmillä aseillaan
sanoillaan
välinpitämättömyydellään
hän tietää
milloin pitää vähän
esittää
olla kohtelias
kuin mitään ei
koskaan välillämme olisi
rikki mennytkään
ja niin vaivattomasti
roolista toiseen
hyökkää kimppuun
kuin peto
raadellen jokaisen
vielä ehjänä pysyneen
kaistaleen
niin rikkinäisestä
sielustani
maistelee saalistaan
naureskellen
lipaisee huuliaan
niin viattomana kysyy
miksi aina itket
vielä minä sen pedon pyydystän
haarniskaa en päälleni halua laittaa
pyydystän sen
kerron sille että löysin
lohikäärmeen sisältäni
ja hönkäisen kerran
eiköhän se siitä
tokene
Äidilleni sinulle, rakkaalle, sinne taakse
Haudan minne sinut kätkimme jo silloin,
Minä niin nuorena, että lainkaan en
Ymmärtänyt ketä kannoin, muiden mukana.
Äidilleni rakkaalle, sinulle, sinulle,
Jota en jotenkin koskaan surrut, vielä,
Mutta nyt teen parhaani jotta suren,
Melkein murrun, mutta suren, jotta en.
Olit kaunis, niin kuin vain äiti on,
Kun olin poika pieni, osaamaton,
Jokin vanha valokuva, minä, kapalossa
Katson kuvaajaa kai, ja sinä minua.
Äiti, olit kaikkein kaunein, ainoa,
Ainoa, jonka kaltainen ei kukaan koskaan
Ei kukaan koskaan olla voi, ei,
Muut, he vain tulevat ja menevät, sinä et.
Pian sinulla ei ollut minulle aikaa,
Kun jostakin sukeutui lauma lapsien,
Ja surit, tietääkseni, ettei aikaa
Ollut minulle, kun näköjään pärjäsin.
Mutta kumpikaan meistä ei tätä koskaan
Sanonut, et sinä minulle, minä sinulle,
Vaan niinkuin muuri kohosi välillemme
Ja me kumpikin sen eri puolilla.
Siinä iässä, varmaan, olin syyntakeeton,
Mutta ei koskaan tullut vastaan aikaa,
Jolloin sovitusta olisimme etsineet,
Ja aina kannoin mukanani katkeruutta.
Katkeruutta, ei ollut aikaa sinulla,
Minulle, vaan vaativat sinua muut,
Ja sinä menit, ja väsyit, jaksanut et,
Miten sinulla olisi voinut olla aikaa.
Olin katkera, niin katkera, katkera,
Torjuin sinut, turhaan etsit minua,
Sillä minua ei ollut hyväiltäväksesi,
Enää, sillä otin itseni sinulta pois.
Aikaa ei sitten tullut koskaan, aikaa,
Sillä kun sitä olisi ollut sairastit,
Lakkaamatta, julmasti hivuttautuen
Vuosi vuodelta kuoleman portteja kohden.
Jälkeesi itkenyt en minä, en voinut,
Kuivuneet olivat kyyneleet, tukkoiset
Kyynelkanavat, minun, ajatellen sinua,
Ja niin väärin se oli, toisin, puolin.
En voi kuin kysyä, onko koskaan sovitusta,
Sillä tämä minut käperryttää, jos näin jää,
Sillä niinhän se oli väärin, että vain siksi
Ettet ehtinyt ja minua etsit, sinut torjuin.
jos osaisin.
Itse kerjäsin sanaa:rakastan.Se sana kuului muille.Olen viitisen vuotta sitten luovuttanut ja hyväksynyt ettei se kuulunut minulle.Sille tielle jäivät muutkin sanat.Joskus on vain luovuttava,että jäisi jotain itsestä jäljelle.
Sinulle:Äiti antaa usein lapselleen anteeksi,ennenkuin lapsi ehtii edes pyytää.
Minä mietin
äiti itsekin
mikä on se sana
tai se teko
jonka lapseni
sydämeensä säilöö
mistä suunsa sulkee
yksin murheensa
sisällään kantaa
ei täydellinen ole kukaan
vaikka tekisi kaiken
kirjojen mukaan
oma sydän sanoo
nyt meni yli
tule tänne
täällä on kuitenkin äidin syli!
lapsi antaa niin paljon anteeksi
surunsa, murheensa muuttaa
iloksi
tulee ja halaa
jotain ihanaa
korvaan supsuttaa
ja silti
pakko on äidin miettiä
mikä oli se peruuttamaton virhe
se, josta lapsi ei pääse yli
johon ei auta syli,
ei anteeksipyyntö
ei kukaan äiti
sellaista taakkaa
lapsensa kannettavaksi
halua antaa!
ei voi muuta kuin
kätensä ristiin laittaa
ja toivoa, rukoilla,
ettei lapsensa
kärsimään joudu
äidin virheistä
ainakaan
Sinä. Isä. Jäykkä. Kiveä. Niin harmaata.
Sinä. Isä. Niin kuin kivestä veistettynä.
Ja sittenkin olit jotakin niin haurasta.
Ja niinhän se onkin ollut elinaikanani.
Arjessa maanosamme idässä tapahtui.
Kivipatsaat kaatuessaan murskaantuivat.
Jokin sellainen, kovaakin kovempi, hauras.
Korkealta kun kaatuu ja kovaa, murustuu.
Mitä hyötyä, mitä ihmettä, patsaista?
Isä. Murskaannuit jo sinä, jo ennen.
Ja murskaannut edelleen harva se päivä.
Minäkin sinua jalustaltasi pudottelen.
Ja se koskee. Osin omakin on kuvani.
Patsaasi. Minun. Kaikkine jäykkyyksineni.
Tätä en olisi uskonut, vaan pakko on.
Putoaa alati patsaasi murskaleita. Päälleni.
Ja se niin kovin koskee. Sekin. Sekin!
Muiden muassa. Eli ei vain se, toki muukin.
Sinun piti olla minulle kaikkein vahvin.
Monen isä oli pidempi, "ulkotyöläinen".
Mutta sinun piti olla minulle - vahvin.
Lapsena kuulin ja luulin. Askeleesi.
Ne olivat niin painavat, raskaat, kovin.
Kaikilla tavoilla, ja siten kaikuvat.
Isä. Olit jollakin tavalla niin viisas.
Vaan et millään oikealla tavalla, voih!
Miten kestikään näin kauan tajuta tämä?
En tiedä miten näistä pääsisin yli.
Kahden loikan ylitettävästä kanjonista
Mutta vielä vain yksi loikka otettavissani.
Isä. Paljon sinulta sain, kaikenlaista.
Tietämättäni, huomaamattani, tajuttani.
Osasta olin ylpeä, osa nyt kovin painaa.
Olinkin ylpeä esimerkistäsi - väärinkö?
Opin ja helposti ja opin aina lisää.
Mutta taisin saada sydämelleni vahingon.
Jossakin rinnassasi sinulla oli sydän.
Muistan kyllä kerran lempeän kätesi.
Muistan sen kerran kun kosketit minua.
Säästit minua. Minusta tulisi jotakin.
Mutta taisinpa jäädä liiankin yksin.
Ja sinulla oli omat ongelmasi. Oli.
Kai eivät riittäneet ne muutamat kerrat.
Otit minut mukaasi kalalle tai metsään.
Ne muutamat kerrat, opiksi riittämättömät.
Luulin vuosikymmenet etten oppisi sitä.
Mutta opin. Opin. Paremmin kuin sinä.
Mutta sitä et enää nähnyt, et suinkaan.
Tunsin tulleeni pahoin petetyksi, itkin.
Niin monta vuosikymmentä olin pidättäytynyt.
Olin luullut, etten osaisi, en oppisikaan.
On asioita, jotka uskoin, tyhmyyksissäni.
Ei olisi pitänyt uskoa, ettei mies itke.
Ei olisi pitänyt uskoa, että mies jaksaa.
Minun olisi pitänyt nähdä sinun itkusi.
Olisin oppinut itkemään, aikaisemmin.
Nyt tulehtuinein silmin niin kovin itken.
Sinun olisi pitänyt kerrankin itkeä nähteni.
Vaikka olisin ollut kauhuissani, olisi.
Nyt sen sijaan kirosit minut kuollessasi.
Sillä ethän sinä sanonut mistä vaikenit.
Mutta oppina se taisi olla vahvimpia.
Opin jättämään tekemättä kuten sinä.
Liikaa, liikaa, kasvoin siihen, mitä olit.
Liikaa, liikaa, kasvoin sotilashyveisiin.
Ja silti olit töin tuskin ollut sotilas.
Sinutkin kai tuhosi sota, miltei arvoton.
Sota, joka halkaisi niin monta elämää.
Oli aika rauhan, oli sota, toipuminen.
Mitä on sotilas? Vaitonainen, hillitty.
Sotilas kestää kipua, ei nautintoa etsi.
Sotilas kaatuu suorilta jaloiltaan alas.
Sotilaalle riittää hetki ummistaa silmänsä.
Sotilaan onni on, jos potero on kuiva.
Sotilaan onni on senkertainen ruoka-annos.
Sotilas vihaa vain sen verran kuin tarpeen.
Kun vihollinen sillä kertaa tulee päin.
Riittää, kun luoti on piipussa: laukaisee.
Ja sotilaalla on nautinto, vain hetken huuma.
Joka hetki voi lähtö, tulla, viimeinen luoti.
Miten laistesi miesten pojat voivat elää?
Ja tässä olen, koskaanko toteutumattomana?
Tai sanon sentään: vielä. En: ei koskaan.
Minun koskaan toteutumaton runoilijuuteni?
Jo kolmatta polvea väärällä alalla, me.
Eikö korkein kostokin - kolmanteen polveen?
Kuka köyhä, kuka sairas, kuka mitäkin.
Minua niin kylläänyttää tämä tauoton kirous.
Tämä urautuneisuus, tämä jäykkä raiteisuus.
Minunko täytyy muka olla joku lunastaja?
Minunko täytyy hennoin hartioin kantaa?
Minunko täytyy lunastaa sanomattomuudet?
Minunko täytyy maksaa tekemättömyytenne?
Minä tuskin uskon, kirkkoveroni vain maksan.
Mutta en oikein uskoa jaksa lunastajuuteen.
Ainakaan omaani. Kaiken. Kaikkien edestä.
Toisaalta. Ei kai tässä muu auta, ehkei.
Miten: suostua lannistumaan, maata, olla.
Suostua alentumaan heikoksi, pyristelmättä.
Isä. Sanon: pilasit itsesi, pilasit äidin.
Sitä en tiennyt, sitä nyt itken, itken.
Elämäntoivoni on: ettet pilannut minua.
Vieläkin suurempi toivoni sarastaa myös.
Ettei kirous periydy enää, että se lakkaa.
Että se säästää ainakin vielä syntymättömät.
Miten ei jotenkin kuitenkaan vielä riitä.
Että olisin vain lenkki pitkän ketjun.
Että vielä aikoihin olisi aikani minun.
suomalaisen miehen parkaisu! Kyllä sinä kestät!
Minä katkaisin koskemattomuuden ketjun kohdaltani.En muista olleeni äitini sylissä.
Isäni.. hänen kohdallaan
käytän mielummin etunimeä.
Ehkä runosi ovat apupolku jonka onneksesi löysit.
niin monta ihmistä onnetonta
kantaa kuormaa lapsuuden
kärsii puutteesta rakkauden
ei kai mahdotonta
selvitä paremmin
tuskaansa olla siirtämättä
uusiin polviin
vaan niin harva
siitä oravanpyörästä
itsensä irti osaa repäistä
mutta toivoa,
sitä pitää olla!
ehkä lapsilla omilla
ei niin paha olla
Kuulin tänään, ja hetkeksi omani unohdin,
Tuskani, kun oma pieneni, ei lapsi enää,
Koki hätää, huolta, pettymyksen tuntein,
Koetin lohduttaa, lausua, ei helppoa ole.
En sano enempää, kun kypsä, ehkä väsynyt,
Lohduttelee nuorempaa, joka pettyy, itkeekin,
Jos jotain haluaisin, niin, ettei häntä suru
Kohtaisi ei ainakaan kuin minua, vanhempaa.
Hetken väistyi syrjemmälle tuskani, oma,
Niin, vanhempi olen sentään, vaikka ei
Kunniaa voikaan olla, minulla, miehenä,
Olla äiti tai olla koskaan sentään ollut.
Näyttää, on tuskansa kullakin, ja tämä,
Hänen, pienen, rakkaan, oli aivan muuta,
Ei mitään, mikä mitenkään perintönä saatu
Olisi, vaan tosiaan, onnetonta sattumaa.
niin sain tänään lohduttaa
pientäni minäkin
ei ilman kyyneleitä
selvinnyt kumpikaan
sattuu äidin sydämeen
kun huomaa
on lapsen paha olla
kuinka voisin pienen oloa helpottaa
kyyneleet kuivaan poskiltansa
syliini puristan tiukasti
huomenna on jo parempi päivä
ihan varmasti
Vain nainen
kolmesta miljardista -
mutta mikä tuska!
Kaunihimpi
kaksin -
oli.
Paratiisi, pari,
ja kolmas -
käärme.
Takaisin Raamattuun,
kiitos - hyvän ja
pahan tiedon puu!
He näkivät olevansa
alasti - mutta
miksi kertoivat minulle?
Itkeekö vain
Aatami -
ei, itkee myös Eeva.
Välähdys, vanha
taulu: karkoitus
paratiisista - itkivät.
Olisinhan voinut
hairahtaa minä -
mutta kun en sattunut.
Kun en sattunut -
niin sattui
minuun.
Se luoti tiesi
paikkansa -
sydämeni.
Mikä vitsi -
"Halusin kertoa
vain totuuden".
"Tieto tekee vapaaksi" -
tunnus
Auschwitzimme portilla.
Vitsejä ovat -
myös
Auschwitzit.
Miljardissa yhdeksän
nollaa - miksei
tuskani edessä?
Miksei nolla, pilkku,
yhdeksän nollaa - ja
lopussa vain ykkönen.
Miksi tuskanikin
numero -
kiitettävä, yhdeksän?
Yhdeksän nollaa
kärsimyksen perässä -
riittäisi yhdelle miehelle.
Mutta onnittelenko
itseäni - siis
osasin rakastaa?
Ellei minua olisi -
eipä
koskisi.
Minua koskee -
siis olen
olemassa.
Descartes ajatteli,
turhaan luuli -
ei siten olla.
Olenko yhä
enemmän -
jos yhä lisää koskee?
Yli ymmärryksen
vain kaksi:
kivun kesto ja voima.
Onhan sitä jo
siinä -
en edes muuta keksi.
Miksi kärsin,
kysyn -
sikahan en ole.
Kysyn -
ruoka sian, ihmisen
sama.
Haittani sian etu,
sika kärsii -
löytää ruokaa.
Miten sijoitun -
hänen
päänahkakokoelmaansa?
Mutta kun
vihaakin pitää purkaa -
joka kerta erikseen.
En tiennyt
mitä sielun kipu on -
pitikin mennä kokemaan.
Ulkona pimeys,
turva -
kukapa näkisi.
Tuuli ujeltaa,
pelkäisinkö -
en, senhän voitan.
Räntäsade kasvoilla.
En harmistu -
pieni on vastus.
Vaimea musiikki,
miksi kuuntelen? -
Johonkin on uskottava.
Jumalalta kysyn,
oletko, vastaa, kysyy -
olenko minä?
Kysynkö myös, menenkö
metsään, huudan -
Miksi?
Kai ensin kovin
rakastaa, jotta voi -
syvimmin haavoittaa.
Ensin ansaitaan
luottamus, sitten voidaan
loukata - rajoitta.
Hiushalkeamasta se
alkaa -
suurpadonkin sortuminen.
aivan ihana!!!!!!Musta, julma,sarkastinenkin huumori ja särkynyt sydän, mikä yhdistelmä...Ja silloin jos pystyy katsomaan asioita huumorillakin (ainakin ajoittain), ei kaikki toivo paremmasta huomisesta ole menetetty. Näin uskallan uskoa!
Onnittele vain itseäsi, että olet osannut rakastaa.
Minä onnittelen kyvystäsi kirjoittaa.
Itseäni siitä, että näitä lukea saan!
En koskaan uskonut, että lauseet viisaat,
Kuluneet, pölyttyneet filosofian, heräisivät
Eloon elämässäni, omassa, josta en luullut,
Että itse joutuisin elämään sen historian,
Koska tuntuu, että kaikki tosin, mikä sanoo
Jotakin elämästä, irtoaa pölystä kirjojen,
Jos suinkin, vaan tuskan kautta koettava
On se kaikki minun täytynyt, en sitä itke,
Vaan itku jotenkin tislautuu, ja siitä runoa
Syntyy, jotenkin, tai tietystikään en itke,
Teen jonkin verran töitä jotta palkka juoksee,
Vaan työni osaan, päätoimekseni suren, kai,
Kuten Hegel vapaudesta, että jotakin se on,
Ja jos mitään, niin taju välttämättömyyden,
Ja nyt, minulle, sitä jopa runoelmani ovat,
En aavistanut, mutta näin se on, kummallista,
Tai kun haikun tapaan kirjoitin Descartes'ista,
Että tuska, oma, kertoo, että sentään elän,
Niin kiistin viisauden, liian kuivan, vallan,
Että ajattelu pelkältään kertoisi: olen.
Eli kun ei muuta helpotusta, ja varmaan hyvä,
Onkin ettei pullo minua viehätä, ei sovi,
Tai ylensyönti ällöttää, kas hoikkahan olen,
Jos riippuvuutta lievempää etsin niin: runot.
Vain jokin puute toki on se että rauhaton
On elämä, ja toisinaan joutuu aikaa auton
Omansa kuljettajana ohjauspyörän takana elämään,
No, silloinkin usein ääneen lausun, runoilen.
Nuorempana paljonkin kirjoitin,
runojakin yritin,
vaan vallan omituista
miten toisen ihmisen pauloihin
voi rakkauden tähden joutuakin!
Hän pikku hiljaa
suuni sulki
käteni sitoi
kuin verkon ympärilleni kutoi.
Ei kymmeneen vuoteen
sanan sanaa
ei yhtäkään säettä
vaan kun tuska ja kipu oli suurin
kuin paise minä puhkesin.
Ja kas, huomasin,
on paljon helpompi olla
ei tarvitse kaikkea sisällä kantaa!
Voi sanoilla pahalle ololle
siivet antaa
sen voi lennättää matkoihinsa
ei tämä ruumis ole kotinsa!
Sen haaveet valkeasta hunnusta
hukkuivat nyrkkiin joka huusi:
Perkeleen huora.
Kyllä sä annat.
Mun tuli sääli sitä rikkinäistä.
Tarjosin raakaa viinaa.
Meistä tuli erottamattomat.
Opimme ymmärtämään.
Se kompuroi joskus itsensä verille.
Siksi sen kanssa oli tehtävä sinunkaupat.
Se oppi antamaan itselleen anteeksi.
Olen kuullut sen nauravan ääneen.
Silloin kun kertoo menneeestä.
Mä silitän sen päätä,
että se itkisi.
Kumman suorana se kuitenkin seisoo.
Se kai sekos vähäsen kumminkii.
Koska se pitää sieluaan
vieläkin avoinna
jokaisen saapua.
jos joku neuvoo miten.Pitänee lopettaa tämä öisin kirjoittelu.
poistaisit????
tunne.Toivottavasti ne teidän runot jatkuvat
Jään taustalle toiveikkaana odottelemaan.
Lämpimän ajatuksen sinulle lähetän,tutun tuntuiselle,tuntevalle.
niin rehellinen!Ei tullut epäilystäkään, että se oli kummunnut oikeasti tunnetuista tunteista...
Kiitos lämpimästä ajatuksesta - se lämmittää...
A.p.:llä on kummallinen taipumus saada ajatukseni lentämään, ja nyt vaan odottelen...:) !
se.
Uskaltaisinko laittaa tuonne muiden arvosteltavaksi?sinulta en voi kysyä,sinä et taitaisi osata olla puolueeton.En taida,on aika henkilökohtainen.Saa nähdä,jos en yöllä sortuisi!
Se on oikeasti hyvä! Itse sanoin kerran ystävälleni, joka ihmetteli, miksen koskaan kenellekään ollut juttujani näyttänyt, etten voi sitä tehdä, koska ne ovat niin henkilökohtaisia. Hän sanoi, että juuri siksi ne ovat hyviä, kun niistä aistii oikeasti koetut tunteet. Tuo kommentti tuli mieleeni, kun runoasi luin...Ja joskus on hyvä päräyttää vähän rumastikin jos siltä tuntuu,edes runossa, niin ei aina voi oikeassa elämässä tehdä. Tämä paikka on hyvä meidän ujomman puoleisten saada tuotantoamme esiin! Vaikka myönnän kyllä, että vaikka tänne voikin nimettömänä kirjoittaa, silti olen pois pyyhkäissyt tekstejä, jotka olin aikonut laittaa esille. Oma rima kun on niin kamalan korkealla...
Sen kaiken haluan nyt sylkäistä ulos,
Kasvoille, joita ei ole, uskotteleville,
Että muka olisin ollut, olisin tai olisin vasta
Sitä mitä kuka tahansa muu sattuu tahtomaan.
Että olisin ollut sitä mitä sanottiin
Kun jo sisaruksia vertailtiin, valheellisesti,
Ja sitä kautta kukin puettiin aivan väärin
Vääränlaisiin vaatteisiin, elämänikäisiin.
Ja oletettiin, että jos mitä kuka osasi,
Niin sitten on vain sitä eikä mitään muuta,
Tässä sitä on, ihmisen iänikuista leikkiä,
Niin tyhmää, kuin olisimme Jumala ja jumalia.
Jumala ja jumalat ovat mitättömyytemme kuvia,
Vastakohtia riittämättömyyksillemme mutta
Siinäpä koko järjen viekkaus ja julmuus,
Että niin moni jumalia ja Jumalaa leikkii.
Ja minullekin sanottiin etten kiltti ollut,
Etten sitä ainakaan, ja niinpä kiltti tuli,
Väärissä paikoissa, ja se mikä näytti muulta,
Se oli vain kääntöpuolta kuin takin vuori.
Onhan takissa vuori mutta silti takki on,
Ja niin minäkin, vääränlainen, väärä takki,
Itselleni, ja sehän tässä onkin, että
Näin kauan uskoi vaikkei suonut uskovansa.
Muuten olisi ollut hyvä mutta kun tuli
Se että selitti itselleen että oli sitä ja sitä
Siksi ja siksi mutta että ne selitykset
Olivat aivan väärät ja vääriltä kuullut.
Se jos mikä on suurta vääryyttä jos selittää
Että olen, olet tai olemme sitä mitä olemme
Siksi että silloin ja silloin se ja se
Sanoi että siitä ja siitä tule sitä ja sitä.
Sehän on valhetta joka sana, ei se niin ole.
Me jokainen olemme mitä tahansa mitä meistä
Voi tulla, ja siinä on vastuu itsellämmekin,
Ja kohtalokin on jostakin joka kasaantuu.
En usko ennalta määrättyyn kohtaloon, en,
Mutta siihen kyllä, että jos omat teot
Ovat kyllin kehnot eivätkä lähtökohdat
Suopeat niin ei ehkä juuri hyvin käy.
Sovitusta vasta etsin, en vielä anteeksiantoa,
Onhan ensin tiedettävä mitä anteeksi antaa,
Sovitusta ensin itseni kanssa, mitä olenkaan,
Ja sitten joskus tärkeämpää, katkeruudetta.
Sovitusta etsin jokaiseen joka nopeana
Käärmekielisenä ja pistävin hampain äkkiä
Ennen kuin ehdin lipaisi ja laukaisi tai
Nopeasti puraisi ja myrkky vaikutti sitten.
Ei auta, ei tulisi sellaistakaan opetella,
Että osaisi vastata pahaan pahalta ennalta,
Heitähän on maailma täynnä, kukapa ei
Koskaan olisi elättänyt kyytä sillä povellaan.
Ei auta, olisi oltava se jolle ei sanota,
Jolle ei ehkä sanoa rohjeta tai uskalleta,
Vaikka olisin halunnut olla rakastettu,
Enkä usko että minusta tulee juuri pelätty.
Pahantekijöiden parissa avutonkin on enkeli,
Mutta ei, sellainen enkeli en haluaisi olla,
Se on väärää enkeliyttä, jos heihin uskoo,
Ja kenenkään uhriksi en myöskään suostu.
On iltahetki, aikaa vähän,
Vaan taaspa palasin,
Pian aikaa kai on enemmän,
Ja jälleen laulaisin.
toivon lauluihisi.
odottelen
koska aukee runosuoni
mikä onkaan uuden runon juoni
se ehkä toiveikkaampi on
kuin niin moni säe toivoton
iloisempi ehkä
onneakin sinulle jo soisin
jos se olis mahdollista
sen sinulle mä toisin
luoja varjelkoon
meistä onnettomista
jokainen sen ansainnut jo oisi!
Paljon kirjoitin, nimetönnä,
Jonnekin kai kurimukseen,
Silti sen välttäen,
Vaan nimen nyt omaksun.
Katson taaksepäin kun itken,
Siksi nimimerkki "Retrospect",
Mutta katson, jotta joskus taas
Ilosta kasvoni loistaisivat.
juuri kävin lukemassa toisaalla runojasi, ajattelin, että niissä jotain tutuntuntuista oli....tietenkin!
Kiitos kun kerroit...:)!