Toukokuun suvinen ilta

Alkukesään ajoittuu kaunein puiden ja pensaiden runsas kukkaloisto ja suloiset tuoksut. Tahtoisi tarttua kiinni näihin toukokuun päiviin, hellejakso sai kukinnat puhkeamaan yhtenä huumaavana ryöppynä jo ennen matkalle lähtöä.

Runsaan kahden viikon aikana asontoautomatkalla läpi Saksan Romantische Strassea Baijeriin ja Itävallan puolelle Salzburgin alueelle tarjosi ylenpalttisesti tätä suloisuutta aisteille. Alumatkasta sai ihastella hedelmäpuiden kukintaa, kuin morsiamet tai ballerinat utuisissa puvuissaan pilvimäisen runsaina. Hallitsevin näky valtaisat uhkein pystyin valkoisin kukkatertuin komeilevat hevoskastanjat, pitkiä varjoisia kujanteita , tai koko pihapiirin suojiinsa kätkeviä. Syreenit ja kultasade, erilaiset angervot ihan villeinäkin rehottivat teiden varsilla kilpaa päivänkakkaroiden ja tulipunaisten unikkojen kanssa, myös lilaa laventelin näköistä kukkaa näkyi paljon pientareilla. Erilaiset ruusupensaat olivat jo kukassa, eteläisemmissä osissa jo köynnösruusutkin , pionit ja kärhöt, lukemattomat muutkin lajit. Kylien ja pikkukaupunkien läpi ajaessa pääni kääntyili koko ajan huolella hoidettuja puutarhoja ja etupihoja silmin ahmiessani. Alppiniittyjen pääväri heleän leinikinkeltainen, heinäntekokoneet olivat tosin jo liikkeellä. Rypsipeltojen väkevä keltaisuus suorastaan kirkui . Pohjois-Saksan valtava rhodometsä Westerstedessä on näihin aikoihin parhaimmillaan, voi sitä värien ja kukkien muodon ylellistä tuhlailua, tausanaan monimuotoiset havukasvit , jopa mammuttipetäjiä. Se on yksi suosikkikohteitamme joka kerta tähän aikaan .

Oli ihana tulla kotiin, kun myöhäisemmät omenapuut ovat vielä täydessä kukassa omassa puutarhassa ja vaikka tulppaanien parhaan kukinnan menetin, aikaisimmat perennat ovat alkaneet kukkia, jotkut valkoiset narsissit myös malttoivat odottaa minua.

Saksanpihlajia tetysti näin, mutta kauniimpi on tämä kotoinen sirolehtinen , ruska-aikaankin silmää viehättävä, sekä punaisissa marjoissaan upea. Matkallani näin myös pieniksi pihan koristepuiksi kasvatettuja viehättäviä punakukkaisia ruusuorapihlajia.
Oma kansallinen pyhä puumme pihlaja on rakas , jonka nimikin on kuin musiikkia. Sitä pidettiin muinoin nimikkopuuna, henkilön ja puun kohtalo oli yhteinen, kaaduttiin yhdessä. Monenlaisia uskomuksia ja legendoja pihlajaan liittyy. Muistelen, että joskus aiemminkin Sinisirkun kansa on tästä puusta täällä juteltu.

Vähän villiintynyt oli poissa ollessamme puutarhamme , vaikka kerran kävi tyttärenpoika nurmikon leikkaamassa ja kastelemassa. Perunat ovat komealla taimella, herneetkin itäneet mainiosti. Kesäkukat ja tomaatin taimet istutan vasta tällä viikolla ja kitkemistä riittää, mutta odotan että vähän viilenee.

Ihania kesäisiä päiviä !

Ne appiukot! Minun appiukksoni sanoi, kun kaupungilta tultuamme ennen ateriaa kävin kylppärissä pesemässä käteni, olin jättänyt oven auki, ja kun oli ottanut uudenuutukaiset kauniit sormukseni siihen lasihyllylle, niin hän sanoi, anna olla kädessäsi, kyllä ne sinun elinaikasi kestävät.

Ennustus oli oikea, kestiväthän ne, mutta silloin parikymppisenä se lause jäi mieleeni niin, että vieläkin sen muistan. Niin paljon kuin sitä nuorta komeata poikaa rakastinkin, niin silti 'elinaikasi' tuntui kai jotenkin liian kohtalokkaalta. Siksi kai muistan.

Toukokuun viimeinen päivä! Ajalla on tosiaan siivet!
Kultaisia päiviä.

Kevät aamut aurinkoiset kuulaat vielä puhdas kukkiva luonto tässä ikkunanäkymässä tuo mieleeni nuoruudessa tehdyt lomamatkat.
Täällä oli vielä hanki ja jää kuten joissain laulussa lauletaan, 3-4 h lennon jälkeen oli kukkivat maat ja varsinkin puistot katujen varsilla tuoksuivat sitruspuiden kukkaset joista joku vastaantuleva voi taittaa pari pientä oksaa ja laittaa hiuksiin valkonaama turisteille, hymyillen ja tanssahdellen jatkoi matkaansa pieni ele mutta pitkään säilynyt muistissa.
.
Kevät on meille pohjoisen asukkaille kiireistä aikaa pihojen kunnostus istutukset ja haravoinnit, pensaiden typistykset puutarhan kunnostus kaikkineen töitä riittää ja kaupungista tulee sukulaiset sitten lomailemaan viikonloppuina saunaan ja uimaan!
Niin voivathan he ojentaa kahvipaketin -_-

Kiitoksia keväisestä ja lämpimästä ketjusta. Suomen suvi herkistää.

Metsän pienet valkeat kukat saavat aina herkistymään, valkovuokot, metsätähdet, talvikit, kielot, valkolehdokit. Niin täydellisen kauniita yksityiskohdissaan ja henkeäsapaava näky suurina kukkalauttoina karussa metsäympäristössä. Supursun ja valkolehdokin tuoksu ovat lähtemättömästi painuneet juhannuksen sielunmaisemaan.
Upeimmatkaan hoidetut puutarhat eivät vedä vertaa kukkaniitylle , jossa näen tavallaan Luojan luomaa tiimihenkeä : kaikki lajit omalla tavallaan ovat täydellisen kauniita, värit ja muodot sopeutuvat toisiinsa, tuloksena kuin herkkä maalaus. Pieni on kaunista ja lukemattomat pienet yhdessä muodostavat suurta kauneutta.

Kesän perinteinen avaaja on minulle ollut Suvivirsi. Suututtaa, jos joku vielä kehtaa puhua sen kieltämisestä kouluissa muka muihin kulttuureihin vedoten. Laululla on rankka tausta vaikeiden nälkävuosien jälkeen :

Kun Israel Kolmodin säveltämä ja Erik Cajanuksen sanoittama Suvivirsi otettiin suomalaiseen virsikirjaan vuonna 1701, täällä tiedettiin, mitä puute, kurjuus, nälkä ja sairaudet käytännössä merkitsevät. Aurinko, lämpö ja viljan kasvu olivat enemmän kuin lyyrisiä kielikuvia, elämän kovia tosiasioita, joista paheneva ilmastonmuutos meitä yhä useammin muistuttaa.

https://www.youtube.com/watch?v=ZPUrdCpec2g

Yleensä lauletaan vain kolme ensimmäistä säkeistöä, tässä ne kaikki. Laulu on myös suomalaisia ja ruotsalaisa yhdistävä. Kesähäissänikin tätä veisattiin.

http://evl.fi/virsikirja.nsf/pudotusvalikko/571?OpenDocument

Kukahan aloitti Suvivirren vastaisen kampanjan? Se on kaunis keväinen laulu, joka sopii hyvin lapsien laulettavaksi. Muistaahan jokainen koulua käynyt, kuinka suurenmoiselta se kuulosti koulun kevätjuhlassa. Jos katsotaan sitä uskonnon läpi, niin jokainen voi kiittää siinä omaa jumalaansa, on se sitten minkä niminen tahansa.
Se joka virren kimppuun hyökkäsi, teki karhunpalveluksen koko koululaitokselle.

...entä ampaiseva Anttila!

Ehkä minä vain kuvittelen sen syntymisen. Puolitoista kilometriä, suurin piirtein, navetalta rantaniitylle tai päinvastoin, sama matka molempiin suuntiin. Lehmät kulkeneet tuon matkan vuosikymmenien aikana tuhansia kertoja, sorkat polkeneet maahan mutkittelevan uran. Mutkat siksi, että siitä helpompi kulkea. Esteenä kauan sitten, silloin kun lehmät ensimmäisiä kertoja siitä kulkivat, ehkä kaatunut puu tai kaatumisen yhteydessä syntynyt kuoppa. Vaistonvaraisesti sitten kellokas valinnut kiertotien ja muut seuranneet perässä.
Viime kesänä minä kuljin muutaman kerran tuon polun, rantaniityn takana olevalle laiturille. Useimmiten virveli tai onki minulla mukana ja aikaa, sitähän minulla on, eläkeläisen kesälomalla. Mutta se polku, se minun oli pakko oppia kulkemaan Ei siksi, että olisin oppinut kaikki ne mutkat. Liian yksinkertaista, nuottitaa vain niin kuin ralliautoilija, suoraan viisikymmentä, loiva kymmenen vasemmalle, nousu kaksi. Kunnes eteen aukenisi rantaniitty ja sen takana virtaava joki. Ei, en minä sitä tarkoita.
Halusin oppia kulkemaan sen polun omilla ehdoilla, olla rikkomatta hämähäkin mestariluomusta, polun yli kudottua ansaa. puiden väliä siinä kohtaa kolmisen metriä. Eilen sitä ei vielä siinä ollut, kauempana kylläkin, senkin olin pystynyt kiertämään. Tänään sitä ei siinä enää ole, luultavasti hirvi tai jokin metsälintu mennyt siitä. Mutta hennon vaaleanpunaiset vanamot ja karhunsammaleen itiökukat, ne huojuvat polun varrella päivästä toiseen. Yht´äkkiä kohta, pieni pläntti. Kypsyneet mustikat raakileiden värisiä muutaman neliömetrin alalla. Kypsiä kumminkin. Samoin lilanpunaiset vadelmatkin, niitä täytyy poimia ainakin kourallisen verran. Paljon makeampia kuin ne
puutarhoissa viljellyt.
Pari kertaa koppelo on pyrähtänyt lentoon aivan edestäni, pesä ehkä muutaman metrin päässä polusta. Kuitenkin niin hyvin kätketty, etteivät oravat ole sitä löytäneet tai sitten lähettyvillä valvova metso on liian pelottava vartija.
Ukkossateen edellä metsän äänet hiljenevät, muurahaiset sulkevat kekojen käytävät, sekin ihmeellinen sosiaalinen ilmiö. Kukat painavat teriönsä alas suojellakseen kehittyvää siitepölyä, kukkien ympärillä lentelevät hyönteiset katoavat kuin taikaiskusta. Vain puiden latvoissa kohiseva ilmavirta kertoo luonnon elävän.
Poutapäivinä polun elämä on kiihkeimmillään auringon laskettua. Silloin syttyvät kiiltomatojen vihreä valot, metsähiiret uskaltautuvat huuhkajankin uhalla ylittämään polun. Lukemattomat laululinnut aloittavat konserttinsa, vaikenevat kaikkein pimeimmäksi aikaa aloittaakseen sitten parituntisen kilpalaulannan taas aamutuimaan.
Rantaniityllä polun vieressä hehkuvat aamukasteen timantit auringon säteissä, ilmassa on apilanmakea tuoksu. Joen sorsa vaistoaa tuloni, nariseva ääni vaatii poikasia hakeutumaan piiloon. Täällä linnut eivät vielä tunne leipäpaloja veteen heitteleviä turisteja. Ehkä onneksi.
Itse pelkään, että maatilan autioituessa tämä polku ruohottuu tai tilalle tulee leveä, asfaltoitu tie ellei peräti joku luontoa ahdistava nukkumalähiö, asukkailla ei aikaa palata luontoon.