Minut (ja ehkä moni muukin teistä) on kasvatettu aikaan, jolloin kasvatuspsykologian voisi kiteyttää pariin sanaan: kuri ja Herran nuhde.
Lasten erilaisuudesta kyllä puhuttiin, mutta jostakin kumman syystä monessa perheessä yritettiin tehdä lapsista täsmälleen samanlaisia
marionetteja. Niin meilläkin. Aivan kuin piparkakkutaikinasta otetaan muotilla täsmälleen samanlaisia kakkuja, niin lapsistakin kuviteltiin voitavan tehdä samanlaisia. Saivathan he ”samanlaisen kohtelun”. Jos joku meistä
viidestä näytti yksilöllisyyden merkkejä, leimattiin se heti uhmailuksi ja sellaiset piirteet yritettiin karsia tehokkaasti pois koivuniemen herran avulla.
Tällaiset rankaisutilaisuudet saattoivat olla niin nöyryyttäviä, että ne ovat jääneet mieleen ikiajoiksi. Onneksi lasten kurittaminen on tänään laissa kielletty, mutta sitä lakia vastaan varmasti rikotaan.
Sen ajan ihmisillä näytti myös olevan käsitys, että lapset eivät muista asioista yhtään mitään ennen kymmenettä ikävuottaan. Niin minunkin
vanhemmillani.
Äitini saattaa säpsähtää, jos alan kertoa jotakin, mikä on jäänyt mieleeni ja mistä ei koskaan ole perheessä puhuttu. Hän saattaa kysyä: - Muistatko sinä tosissaan sen? Hänestä näkee, että hän pelkää, mitä kaikkea saatankaan
menneisyydestä muistaa.
Lasten kurittaminen oli varmaankin oikotie yrittää saada kunnioitusta vanhempia kohtaan. Mutta minkä arvoinen on se kunnioitus, joka saavutetaan pakolla ja väkivallalla? Eikö kunnioitus ole jotakin mikä on ansaittava?
Ei mielestäni pelkästään se että on äiti tai isä, merkitse automaattisesti kunnioituksen vaatimista itselleen. Lapset oppivat matkimalla.
Haluaisin tehdä pienen lisäyksen neljänteen käskyyn:
Kunnioita lastasi, että lapsesi oppisi kunnioittamaan Sinua.
Lasten erilaisuudesta kyllä puhuttiin, mutta jostakin kumman syystä monessa perheessä yritettiin tehdä lapsista täsmälleen samanlaisia
marionetteja. Niin meilläkin. Aivan kuin piparkakkutaikinasta otetaan muotilla täsmälleen samanlaisia kakkuja, niin lapsistakin kuviteltiin voitavan tehdä samanlaisia. Saivathan he ”samanlaisen kohtelun”. Jos joku meistä
viidestä näytti yksilöllisyyden merkkejä, leimattiin se heti uhmailuksi ja sellaiset piirteet yritettiin karsia tehokkaasti pois koivuniemen herran avulla.
Tällaiset rankaisutilaisuudet saattoivat olla niin nöyryyttäviä, että ne ovat jääneet mieleen ikiajoiksi. Onneksi lasten kurittaminen on tänään laissa kielletty, mutta sitä lakia vastaan varmasti rikotaan.
Sen ajan ihmisillä näytti myös olevan käsitys, että lapset eivät muista asioista yhtään mitään ennen kymmenettä ikävuottaan. Niin minunkin
vanhemmillani.
Äitini saattaa säpsähtää, jos alan kertoa jotakin, mikä on jäänyt mieleeni ja mistä ei koskaan ole perheessä puhuttu. Hän saattaa kysyä: - Muistatko sinä tosissaan sen? Hänestä näkee, että hän pelkää, mitä kaikkea saatankaan
menneisyydestä muistaa.
Lasten kurittaminen oli varmaankin oikotie yrittää saada kunnioitusta vanhempia kohtaan. Mutta minkä arvoinen on se kunnioitus, joka saavutetaan pakolla ja väkivallalla? Eikö kunnioitus ole jotakin mikä on ansaittava?
Ei mielestäni pelkästään se että on äiti tai isä, merkitse automaattisesti kunnioituksen vaatimista itselleen. Lapset oppivat matkimalla.
Haluaisin tehdä pienen lisäyksen neljänteen käskyyn:
Kunnioita lastasi, että lapsesi oppisi kunnioittamaan Sinua.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Pyydän anteeksi, että olen eksynyt hieman vanhemmille sivuille, kuin ikäni antaisi myöten, sillä olen nykyajan nuori nainen.
Siltikin huomioni kiintyi tekstiisi enkä voinut olla kommentoimatta sitä. Lapsuuteni alkoi 80-luvulla ja kesti 90-luvun. Ehkäpä oli jo olemassa lakeja, jotka estivät lapsen fyysisen kurittaamisen mutta meillä ei ainakaan ole koskaan semmoisista välitetty.
Myönnän, että olin varmasti kuriton tyttö.. minä olin meidän perheen poika samalla kun isoveljeni oli rauhallinen kuin tytöt yleensä. Mutta piiskaa sain minäkin eikä minulla koskaan tullut mieleenkään valittaa siitä kellekään muulle. Luulin että kaikilla on samanlaista kuritusta.
Mutta mitä tästä on seurannut? noh.. Mie en ole koskaan halunnut kadulle ryyppäämään ja polttamaan. Täysi-ikäisenä olen baareissa käynyt mutta humalaan en itseäni koskaan juo. Niin no ehkäpä pieneksi miinukseksi joku voisi sen laskea, että kirkosta aion erota, sillä en hyväksy kristinuskon idealismia, joka sotii sen joitain tapoja vastaan. Kummiskin, jos kokonaisuutta miettiin, niin olen kunnon nuori, joka kokeilee rajojaan jollain muulla tapaa kuin ryöstämällä, käyttämällä huumeita jne.
Ja varmasti osasyy on kotona annetusta kuristuksesta. Eli ei se välttämättä ole huono asia, jos syystä rankaistaan. Sillä lapset osaavat olla melkoisia jääräpäitä ja minuun ei ainakaan pelkkä puhe olisi yhtä tehokkaasti vaikuttanut kuin vereslihalla oleva takamus.
että lapsia kuritetaan fyysisesti tänäkin päivänä.
Oma lapsuus muistissa päätin että jos saan joskus lapsia niin en ikinä käytä fyysistä väkivaltaa.
Jos en pysty puhumalla selvittämään asioita, niin olen epäonnistunut vanhemman roolissani.
Eikä minun ole koskaan tarvinnut uhkailla eikä peloitella selkäsaunalla, puhuminen on riittänyt.
Sinulla on ollut varmasti muuten turvallinen ja rakastava perhe, joten et ole kokenut ruumiillista kuritusta traumaattisena kokemuksena.
Rajoja voi sitten kokeilla (jos siihen tarvetta on) muutenkin kuin ryyppäämällä, tupakoimalla tai käyttämällä huumeita.
Minustakin tuli "kunnon ihminen", mutta jonkunlainen rebelli-sielu minussa asuu vieläkin.
Ja vaikka olen jo pikkuhiljaa vanheneva nainen, niin lähiomaisteni mielestä olen vieläkin uhmakas Tinta ja sitä on komenneltava vaikka matkojen taa!
Pysyttele vaan kunnon ihmisenä ja seuraa aina omaa sisäistä ääntäsi (niinkuin tuokin kirkosta eroamisesi osoittaa, että ajattelet asioita).