Minut (ja ehkä moni muukin teistä) on kasvatettu aikaan, jolloin kasvatuspsykologian voisi kiteyttää pariin sanaan: kuri ja Herran nuhde.
Lasten erilaisuudesta kyllä puhuttiin, mutta jostakin kumman syystä monessa perheessä yritettiin tehdä lapsista täsmälleen samanlaisia
marionetteja. Niin meilläkin. Aivan kuin piparkakkutaikinasta otetaan muotilla täsmälleen samanlaisia kakkuja, niin lapsistakin kuviteltiin voitavan tehdä samanlaisia. Saivathan he ”samanlaisen kohtelun”. Jos joku meistä
viidestä näytti yksilöllisyyden merkkejä, leimattiin se heti uhmailuksi ja sellaiset piirteet yritettiin karsia tehokkaasti pois koivuniemen herran avulla.
Tällaiset rankaisutilaisuudet saattoivat olla niin nöyryyttäviä, että ne ovat jääneet mieleen ikiajoiksi. Onneksi lasten kurittaminen on tänään laissa kielletty, mutta sitä lakia vastaan varmasti rikotaan.
Sen ajan ihmisillä näytti myös olevan käsitys, että lapset eivät muista asioista yhtään mitään ennen kymmenettä ikävuottaan. Niin minunkin
vanhemmillani.
Äitini saattaa säpsähtää, jos alan kertoa jotakin, mikä on jäänyt mieleeni ja mistä ei koskaan ole perheessä puhuttu. Hän saattaa kysyä: - Muistatko sinä tosissaan sen? Hänestä näkee, että hän pelkää, mitä kaikkea saatankaan
menneisyydestä muistaa.
Lasten kurittaminen oli varmaankin oikotie yrittää saada kunnioitusta vanhempia kohtaan. Mutta minkä arvoinen on se kunnioitus, joka saavutetaan pakolla ja väkivallalla? Eikö kunnioitus ole jotakin mikä on ansaittava?
Ei mielestäni pelkästään se että on äiti tai isä, merkitse automaattisesti kunnioituksen vaatimista itselleen. Lapset oppivat matkimalla.
Haluaisin tehdä pienen lisäyksen neljänteen käskyyn:
Kunnioita lastasi, että lapsesi oppisi kunnioittamaan Sinua.
Lasten erilaisuudesta kyllä puhuttiin, mutta jostakin kumman syystä monessa perheessä yritettiin tehdä lapsista täsmälleen samanlaisia
marionetteja. Niin meilläkin. Aivan kuin piparkakkutaikinasta otetaan muotilla täsmälleen samanlaisia kakkuja, niin lapsistakin kuviteltiin voitavan tehdä samanlaisia. Saivathan he ”samanlaisen kohtelun”. Jos joku meistä
viidestä näytti yksilöllisyyden merkkejä, leimattiin se heti uhmailuksi ja sellaiset piirteet yritettiin karsia tehokkaasti pois koivuniemen herran avulla.
Tällaiset rankaisutilaisuudet saattoivat olla niin nöyryyttäviä, että ne ovat jääneet mieleen ikiajoiksi. Onneksi lasten kurittaminen on tänään laissa kielletty, mutta sitä lakia vastaan varmasti rikotaan.
Sen ajan ihmisillä näytti myös olevan käsitys, että lapset eivät muista asioista yhtään mitään ennen kymmenettä ikävuottaan. Niin minunkin
vanhemmillani.
Äitini saattaa säpsähtää, jos alan kertoa jotakin, mikä on jäänyt mieleeni ja mistä ei koskaan ole perheessä puhuttu. Hän saattaa kysyä: - Muistatko sinä tosissaan sen? Hänestä näkee, että hän pelkää, mitä kaikkea saatankaan
menneisyydestä muistaa.
Lasten kurittaminen oli varmaankin oikotie yrittää saada kunnioitusta vanhempia kohtaan. Mutta minkä arvoinen on se kunnioitus, joka saavutetaan pakolla ja väkivallalla? Eikö kunnioitus ole jotakin mikä on ansaittava?
Ei mielestäni pelkästään se että on äiti tai isä, merkitse automaattisesti kunnioituksen vaatimista itselleen. Lapset oppivat matkimalla.
Haluaisin tehdä pienen lisäyksen neljänteen käskyyn:
Kunnioita lastasi, että lapsesi oppisi kunnioittamaan Sinua.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kesti vähän aikaa miettiä aihetta uudesta näkökulmasta kirjoittaessani elämästäni varmaan jo kymmenettä kertaa. Tällä kertaa tuntuu, että sain mieleni arkistosta oikean kopion.
Olen syntynyt sodan jälkeen.
Samassa taloudessa asuivat isovanhempani sekä yksi setä. Joukko oli ollut suurempi, mutta sodan jälkeen heitä oli vähemmän.
Taustatekijät vaikuttaa.
Isäni kiroili hevoselle kyntäessään peltoa ja yrittäessään päästä rutiineihin, jotka olivat olleet ennen sotaa.
Hän kertaili mielessään sodan aikaisia tapahtumia, ja muuan asia pysyi erityisen sitkeänä hänen mielessään; äitinsä oli kertonut Laurin ja Väinön nostaneen päätään siitä samaisesta viljapellosta kun metsästä suhahtaneet luodit olivat osuneet heihin ja poikien veri oli valunut peltoon.
Rintamalla isäni oli keräillyt ruumiita ja työtä oli piisannut, mutta hän oli alkanut väsyä yhä enemmän ja enemmän, kunnes oli joutunut Tilkan sotasairaalaan.
Anemia oli ollut niin paha, että pari viikkoa maksaa syötyään sairaanhoitaja oli isäni korvalehteä nipistäessään sanonut: - No, johan se korvanlehti on niin punainen, että!
Äitini oli sodan aikana tietenkin evakkona, jonka vaikutukset sodan jälkeiseen aikaan jätän tässä kertomatta.
Kun synnyin vuonna 1946, olin kolmen pojan jälkeen ensimmäinen tyttö, joten luulisi minun olleen tärkeä!
Luultavasti olen huutanut kovasti joka päivä tärkeyttäni esiin tuoden.
Varhaisin muistoni on se, kun olin häkkisängyssä ja en päässyt siitä pois. Itkin ja huusin niin kovasti kuin jaksoin ja siihen oli aihettakin!! Äitihän oli pannut paremmat vaatteet päällensä ja olin huomannut hänen aina ne vaatteet yllään viipyvän kauan poissa.
Rakastan isääni. En juuri viljele rakkaus-sanaa, jotta se ei muuttuisi pois kitkettäväksi kuin rikkakasvi.
Tämän rakkauden idun olen oppinut samaistumalla äitiini. Matkimalla häntä huomasin isän hymyilevän enemmän.
En pysty kirjoittamaan heidän kasvatusmenetelmistään. Olen kokija, näkijänä olen vielä liian puutteellinen.
Näkökykyä omien vanhempien motiiveihin saa iän myötä. Miten, sen olen oppinut Alice Millerin kirjoja lukemalla. Kannattaa lukea, etenkin kirjat Älä huomaa ja Lahjakkaan lapsen draama!
on minullekin tuttu kirjailija.
Hänen kirjoistaan olen saanut vastauksia moniin kysymyksiin, esim. kuinka lapsesta tehdään "näkymätön" ja viedään häneltä terve itseluottamus kokonaan pois.
Meidän lapsuutemme kasvattajat tekivät varmaankin kasvatustyönsä parhaan kykynsä ja uskomustensa mukaan. Tänä päivänä heidän menetelmiään pidettäisiin varmasti suorastaan haitallisina.
kiinnostavasta aiheesta:
Olen jonkin verran samaa mieltä. Mutta vain vanhempiemme jostakin itsensä ulkopuolelta omaksumista menetelmistä lastenkasvatuksessa.
Ehkä he pitivät sanomalehtikirjoituksia ja hartaushetkissä papilta kuulemaansa niin suurena viisautena, että tuli tarve tukahduttaa omat luonnolliset vaistonsa lapsiinsa suhtautessaan.
Lauri Viita sanoi hyvin jotenkin tähän tapaan: Hauen tehtävä on haukeus, kuusen tehtävä on kuuseus.
Teen päätelmän, että ihmisen tehtävä on ihmisyys,
- jota se pyrkiikin olemaan, mutta samalla ihmisen ahneus ja vallankäyttö toisen ihmisen yli ( synti? )vääristävät ihmisen oikean olemuksen.
En sanoisi pahaa sanaa ateismista.