Mietin tässä juuri, että mikä mahtaisi olla ehkä suurin yksittäinen tekijä.
Ja kyllä se taitaa ahdistus olla.
(OCD:nikin taustalla se on, ja sekin riivaa minua päivittäin.)
Se että sosiaaliset tilanteet joskus ahdistavat, liittyvät myös ahdistukseen (pienenä olin jännittäjä, ja nyt se on kehittynyt ahdistukseksi sosiaalisissa tilanteissa).
Esim. Siten se että tavatessa kiinnostavan henkilön pää menee tyhjäksi liittynee myöskin ahdistukseen. Ahdistus tulee ja lakaisee ajatukset maton alle, kunnes tilanne on ohi, ja se on kannaltani jo liian myöhäistä. Taas ykksi tilaisuus mennyt sivu suun ja kurimukseni jatkuu entiseen tapaan.
Listaa voisi jatkaa..jokainen saman kokenut tietää mitä meinaan, muut voivat ainakin kuvitella.
Ei tämä ahdistus nyt ihan kokoaikaista ole, vaan yleensä ongelmana on se, ettei koskaan voi tietää milloin se iskee.
Hyvien kaverien seurassa sitä ei ole.
Joskus voi yksin ahdistaa, jos tulee "ahdistuskohtaus" ja ajatukset pyörivät päässä.
Uudet tilanteet tietysti ovat pahimpia, ja usein "tututkaan" tilanteet eivät oikein ole helppoa.
Muistan esimerkkinä kuinka viime viikonloppuna kävin baarissa, ja vaikka tämä ei todellakaan ole ensimmäinen kertani baarissa, olin ihan uskomattoman jäässä siellä. Vaikka näin tuttujakin. Lopulta se alkoi helpottamaan, ja asiaa auttoi se että minullekin jotkut juttelivat, mutta en siltikään kokenut oikein kunnolla rentoutuneeni. Jotkut naisetkin kyllä pistivät minut merkille, ja tulivat pörräämään lähistöllle, mutta eihän siinä tietenkään mitään voinut tehdä, kun mieli on ihan tyhjänä eikä keksi puhuttavaa, ja lähestyminen vaatii oman rohkeutensa jne.
Alkoholi ei suoranaisesti auta. Sellainen vahva nousuhumala nyt korkeintaan, mutta laskuhumala vaan tuntuu pahentavan tilannetta. Tulee entistä epäsosiaalisemmaksi ja pelot alkavat palata.
Mutta se kysymys tässä onkin, että kuinka tästä pääsee eroon?
Onko joku joka on mennyt saman läpi, tai joku joka tietää mistä suunnasta tästä lähtisin suunnistamaan ulos päin?
Tuntuu että elämä, tilaisuudet ja muut valuvat hukkaan kun on tälläinen sisäinen rajoitin.
Ja kyllä se taitaa ahdistus olla.
(OCD:nikin taustalla se on, ja sekin riivaa minua päivittäin.)
Se että sosiaaliset tilanteet joskus ahdistavat, liittyvät myös ahdistukseen (pienenä olin jännittäjä, ja nyt se on kehittynyt ahdistukseksi sosiaalisissa tilanteissa).
Esim. Siten se että tavatessa kiinnostavan henkilön pää menee tyhjäksi liittynee myöskin ahdistukseen. Ahdistus tulee ja lakaisee ajatukset maton alle, kunnes tilanne on ohi, ja se on kannaltani jo liian myöhäistä. Taas ykksi tilaisuus mennyt sivu suun ja kurimukseni jatkuu entiseen tapaan.
Listaa voisi jatkaa..jokainen saman kokenut tietää mitä meinaan, muut voivat ainakin kuvitella.
Ei tämä ahdistus nyt ihan kokoaikaista ole, vaan yleensä ongelmana on se, ettei koskaan voi tietää milloin se iskee.
Hyvien kaverien seurassa sitä ei ole.
Joskus voi yksin ahdistaa, jos tulee "ahdistuskohtaus" ja ajatukset pyörivät päässä.
Uudet tilanteet tietysti ovat pahimpia, ja usein "tututkaan" tilanteet eivät oikein ole helppoa.
Muistan esimerkkinä kuinka viime viikonloppuna kävin baarissa, ja vaikka tämä ei todellakaan ole ensimmäinen kertani baarissa, olin ihan uskomattoman jäässä siellä. Vaikka näin tuttujakin. Lopulta se alkoi helpottamaan, ja asiaa auttoi se että minullekin jotkut juttelivat, mutta en siltikään kokenut oikein kunnolla rentoutuneeni. Jotkut naisetkin kyllä pistivät minut merkille, ja tulivat pörräämään lähistöllle, mutta eihän siinä tietenkään mitään voinut tehdä, kun mieli on ihan tyhjänä eikä keksi puhuttavaa, ja lähestyminen vaatii oman rohkeutensa jne.
Alkoholi ei suoranaisesti auta. Sellainen vahva nousuhumala nyt korkeintaan, mutta laskuhumala vaan tuntuu pahentavan tilannetta. Tulee entistä epäsosiaalisemmaksi ja pelot alkavat palata.
Mutta se kysymys tässä onkin, että kuinka tästä pääsee eroon?
Onko joku joka on mennyt saman läpi, tai joku joka tietää mistä suunnasta tästä lähtisin suunnistamaan ulos päin?
Tuntuu että elämä, tilaisuudet ja muut valuvat hukkaan kun on tälläinen sisäinen rajoitin.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Tutustu itseesi, hyväksy itsesi. Täydellinen ei tarvi olla ja kaikkialla ja kaikkien kanssa ei tarvi viihtyä. Mulla oli samanlaisia ongelmia, mutta uskon sen johtuneen siitä et halusin miellyttää ja välttää konflikteja. Ehkä pelkäsin jopa ilon tunteita koska se sai kokemaan itseni haavoittuvaiseksi. Jos pyrkii täydellisyyteen ja miellyttämään kaikkia, niin on vaikea olla haavoittuvainen ja hyväksyä itsensä sellaisenaan - hyvät ja huonot puolensa, jolloinka mitään oikeata yhteyttä on kehenkään on vaikea luoda.
Jos et uskalla nolostua, niin pää tyhjenee, joka sekin on tavallaan noloa (lähinnä itselle kylläkin).
Eli opiskele itseäsi. Opiskele niitä puolia joista et itsessäsi pidä, koska uskon että siten opit hyväksymään itsesi. Opiskelulla meinaan esimerkiksi kirjaa joka kertoo ongelmastasi. Näissä kirjoissa selitetään juuria myöten miksi käytöksesi on sellaista, miksi se on ongelmallista ja mitä hyötyä tästä käytöksestä voi saada.
Kiitoksia!
Tuo on ehdottomasti joskus ollut ongelmani.
Nyt ehkä tässä on sekin, kun siitä on ruvennut pyristelemään irti, tulee takaraivosta ahdistusta jo siitä, että mitä jos ei kelpaakaan?
"Jos et uskalla nolostua, niin pää tyhjenee, joka sekin on tavallaan noloa (lähinnä itselle kylläkin)."
Tosi hyvä pointti sikäli, että pelkään kyllä epäonnistumisia ja minussa on perfektionistia. Voikin olla että tässä on jokin paradoksi että pää tyhjenee kun yrittää keksiä jotain täydellistä.
Juuri tuon ongelman takia olenkin erakoitunut lähes täysin ja mistään parisuhteesta lienee turha haaveillakkaan mutta haaveilen silti vaikka parempi olis kun ei haaveilisi. Eihän se ole realistista jos on tällainen ahdistunut sosiaalisia tilanteita kammoksuva ihsmisraunio kuten minä. Itsellä tämä ongelma on mennyt vain pahemmaksi vuosien saatossa joten mitään parempaa tuskin on odotettavissa.
Jep, ymmärrän täysin mitä meinaat.
Joudun pakottamaan itseni ulos pirtistä.
Ja tuntuu siltä, että se vain pahenee jos sen antaa olla. :(
Mulla ei ole alunperin ollut mitään pelkoja tai kammoja ihmisiä kohtaan. Ahdistuneisuus ja kaikki vaikeudet kyllä ovat viime vuosina kasvaneet.
Pitkään olen ollut yksin, liian yksin. Mikään ei enää onnistu, rintaan pistää, ahdistaa ja ketuttaa lakkaamatta.
En enää koe osaavanikaan olla ihmisten kanssa. Sosiaaliset taidot rapistuvat, eikä oikeastaan ole enää mitään puhuttavaa ja sanottavaa kenellekään. Jotenkin vaan olen kaikesta maailman menosta pudonnut pois. Mullakin pää tyhjenee. Jopa siinä pisteessä jo olen, että pelkkä aamuinen parturireissu valvottaa edellisen yön. En ole oma itseni.
Nykyään yritän kuin viimeisillä voimillani uskotella itselleni, että olen itse valinnut tai kovaa vauhtia valitsemassa tämän yksinäisyyteni ja suosiolla erakoitumassa. Koetan käsittää, että tämä on jotain semmoista mitä ansaitsenkin jostain syystä. Löydän itsestäni vikoja loputtomasti. Itseluottamus rapisee. Yritän myös uskoa, että tämä yksinäisyys olisi kuin jokin kohtaloni sanelema elämänkulku, jolle en voi yhtään mitään. Paljon olen yrittänyt, mutta mitään tulosta ei ole syntynyt. Turha taisto. Ympärillä, kaikkialla on loputun autiomaa.
Kuinkahan pitkään normikansalaisen pääkoppa yleensäkään kestää tämmöistä.
Otan osaa. Kuulostat ihan kohtalotoverilta.
On kyllä niin saman tyylisiä tuntemuksia minullakin, ja juttu on mennyt pitkälti kuten sinulla, että alussa olin kohtalaisen normaali, mutta sitten alkoi tämä vajoaminen.
Näköjään tämä on vaiva jota aika ei korjaa vaan pahentaa.
Nuo jokapäiväiset sosiaaliset ahdistukset vielä menevät ja tulevat kun vain yrittää puhua aina joka välissä. Vaan minkäs teet, ei sekään korvaa sosiaalista vajausta. Pitää kyllä niitä vähiä sosiaalisia taitoja yllä, mutta tuntuu oudolta tehdä siksi tikusta asiaa.
Myös minulla pyörivät tuollaiset ahdistavat ja pahat ajatukset mielessä.
Tsemppiä sinulle myös. Toivotaan että tästä alhosta noustaan.