Olen käynyt psykiatrian poliklinikalla, enkä ole kokenut siitä mitään apua, päinvastoin, se on vain pahentanut oloani. Olen käynyt siellä vain lässyttämässä sairaanhoitajalle turhanpäiväisiä asioita, melkein sama kuin puhuisi vain säästä. Lisäksi hän on ollut välillä töykeä ja tympääntynyt, välillä olen pahoittanut mieleni hänen kommenteistaan.
Onko kellään muilla samanlaisia kokemuksia vai olenko ainoa?!
Olen kokenut elämässä traumaattisia kokemuksia, jotka vaikuttavat edelleen elämääni. En tiedä pääsenkö koskaan niistä yli. Minulle tuonne lähetteen tehnyt lääkäri lupasi, että saisin apua niihin kokemuksiin. Itselläni odotukset olivat korkealla, mutta jouduin valitettavasti pettymään.
Tätäkö se "hoito" ja "apu" sitten Suomessa on?
Suoraan sanottuna täyttä paskaa...
(Eihän tietenkään minulla, yhden ihmisen elämällä ole väliä. Voisin vaikka tappaa itseni...)
Onko kellään muilla samanlaisia kokemuksia vai olenko ainoa?!
Olen kokenut elämässä traumaattisia kokemuksia, jotka vaikuttavat edelleen elämääni. En tiedä pääsenkö koskaan niistä yli. Minulle tuonne lähetteen tehnyt lääkäri lupasi, että saisin apua niihin kokemuksiin. Itselläni odotukset olivat korkealla, mutta jouduin valitettavasti pettymään.
Tätäkö se "hoito" ja "apu" sitten Suomessa on?
Suoraan sanottuna täyttä paskaa...
(Eihän tietenkään minulla, yhden ihmisen elämällä ole väliä. Voisin vaikka tappaa itseni...)
Vastaukset 35
Vanhimmat
No lopeta ainakin siellä poliklinikalla käyminen niin on ainakin yksi ongelma ja vitutus vähemmän.
Ikävä kyllä "hoito" on yhtä tyhjän kanssa. Lopeta heti käynnit siellä ja hoitosuhde. Voit varmasti paremmin..itse tein niin ja pärjään paremmin. Mukavaa kesää sinulle!
Aion kyllä lopettaa käynnit siellä, mutta eikö mistään saa "oikeaa" hoitoa/apua?
Haluaisin saada apua, kun tuntuu, että en pärjää yksin ongelmieni kanssa. Lisäksi haluaisin päästä yli traumaattisista kokemuksistani.
Kolmannelta sektorilta voit saada kaipaamaasi apua. Siellä ei ole mitään virallista, joten mikään kertomasi ei jää haittaamaan rekistereihin. On kuin keskustelisit kavereiden kanssa elämästä.
Lisäksi tärkeänä pointtina paikoissa ei välttämättä noudateta virallista hömppäuskomuslinjaa henkisen pahoinvoinnin sairausluonteesta, joten elämän ongelmiin voidaan avoimesti, rehellisesti ja toimivasti yrittää vaikuttaa. Saa aitoa tukea, tsemppiä, kannustusta, muiden kokemusten antamaa voimaa jne. Ei mitään psykiatrian pseudotieteellisiä teorioita "kemiallisista epätasapainoista" ja "tasapainottavien kemikaalien tarpeesta loppuiäksi." Varmasti mukaan mahtuu sellaisiakin ihmisiä, jotka virallisiin myytteihin uskovat, mutta varmasti useita, ja kasvavissa määrin, jotka eivät usko. Kaikille jotakin ja ketään ei uhkailla psykiatrisella laitostuomiolla, vaikka olisi eri mieltä. Jos meininki ei miellytä voi aina mennä seuraavaan, koska paikkoja on ainakin suurimmilla paikkakunnilla lukuisia.
Kolmannen sektorin paikkojen perään voi kysellä esimerkiksi nimettömästä Suomen Mielenterveysseuran kriisipuhelimesta. Osaavat neuvoa paikkoihin. Netti on aina hyvä tietolähde myös.
Toinen, tosin ei niin suositeltava vaihtoehto IMO, on psykoterapeutit ja psykologit, mutta näissä kannattaa huomoida, että merkinnät jäävät viralliseen rekisteriin, joka voi viedä mahdollisuuksia tulevaisuudesta esimerkiksi työpaikkojen, vakuutuksien, lainojen jne. kohdalla. Samoin virallinen rekisteri myös saa muut uskomaan, että sinussa on aidosti jotain vikaa päässä, psykiatrinen usko kun on meidän sukupolvien zeitgeistin mukaista. Kannattaa siis joka tapauksessa miettiä jättää kertomatta lähipiirille virallisista merkinnöistä ja puhua heille kuten ystävät keskenään puhuvat, ilman psykiatrista jargonia. Läheiset ymmärtävätkin paremmin tilanteesi, kun sanoo, että on paha olla, kun tapahtui X eikä niin, että "sairastuin masennukseen, kun avoissani on oletettu kemiallinen epätasapaino."
Oikeaa apua ei taida saada mistään. Itse pääsen nyt yksityiselle kun kartoitetaan laajasti työkykyni. En usko siitä olevan mitään apua. En pidä ajatuksesta että minut pakotetaan viranomaisten taholta lässyttämään psykiatrille. Jos en mene niin jään täysin tulottomaksi. Ainoa hyvä puoli on ettei maksa minulle mitään vaan menee käynnit valtion piikkiin. Diagnoosit eivät poistu koskaan ja oikeat sairauteni jäävät hoitamatta kun aina hoetaan että vika korvien välissä. Aivan liian hepposin perustein diagnooseja kirjoittavat jotka haittaavat elämääni lopun ikääni. Voisinko auttaa sinua jotenkin?
Puhu tavallisille ihmisille. Sano ihan tavallista aluksi. Päivää.Aloita sukulaisista, entisistä ja nykyisistä ystävistä, naapureista. Ns. tavallisista löytyy melkoisia psykiatreja.Älä jumitu ongelmiin. Voit palata ajatuksissa ja puheissa, mutta tee välillä ja pääasiassa muuta.Saat tuntea pahoinvointia huonoista kokemuksista. Periaatteessa lääkettä ei ole. Ei ne traumat mihinkään häviä . Mutta terapia on laastari ja siinä kurkitaan laastarin alle.Paraneminen on proserssi ja siinä tarvitaan kärsivällisyyttä.Anna sen kipsin olla jalassa. Sinulla on toivoa ja sisua,koska olet hakenut apua.Vaikka et ole saanutkaan.
Mä on miettinyt, että näillä hoitajilla on maailman helpoin työ, koska käytännössä hommaan riittää pelkkä kuunteleminen ja mukavien jutustelu. Mitään hoitovastuutakaan ei ole, kun kyse ei ole edes terapiasta, vaan todellakin pelkästä lässytyksestä. Kyllähän se jollekin puhuminen aina hieman piristää oloa, mutta kyllä nämä istunnot aika turhia tuntuvat olevan. En edes muista kuinka monen eri ihmisen kanssa olen viimeisen 25 vuoden aikana käynyt juttelemassa, eivät ole jääneet pahemmin mieleen. Kenenkään en muista olleen muiden ylitse, eikä kukaan ole ollut hankalakaan. Nykyinen on ihan mukava ja hemaisevakin nuorempi nainen, joten mikäs siinä on yksinäisen miehen ollessa, kun muutaman kerran vuodessa käy vähän höpisemässä diipadaapaansa. Käsittääkseni oma sairauteni on vielä sieltä vakavimmasta päästä, mutta koskaan ei mitään todellista terapiaa ole edes taidettu ehdottaa. Näin sitä sitten "maailman hulluinta miestä" "hoidetaan". Taitaa olla lähinnä rahasta kiinni tämäkin "hoito". Niin paljon näitä ammatti-ihmisiä näköjään kiinnostaa ihmisten auttaminen. Pelkkiä leipälääkäreitä ja -hoitajia näissä toimistossa. Lääkeitähän ne siellä tuputtaa ja ainoa mikä tuntuu kiinnostavan heitä on se, että potilas napsii lääkkeitä niin paljon, ettei vaan ole mitään riskiä mistään. Ne tykkääkin meistä paljon enemmän zompeina kuin ihmisinä. No, voihan siellä käydä aina silloin tällöin.
Miksi alistut vetämään aineita, jos itsekin tajuat ja olet sitä mieltä, että niistä ei ole toimintakykysi ja elämänlaatusi kannalta kuin haittaa. "Lääkkeiden" tyrkytys on merkki siitä, että vastapuoli ei osaa tai halua paneutua sinun elämän ongelmiisi vaan mielummin sedatoi ja turruttaa sinut hiljaiseksi ja välinpitämättömäksi. Se on "missä aita on matalin"-ratkaisu, joka ei johda usein yhtään mihinkään rakentavaan, ainakaan sinun kohdallasi, kuten olet huomannut. Rahat menevät toki psykiatreille, psykoterapeuteille ja muille ammattikseen hommaa tekeville.
Teeppäs kuule käsitöitä: puusta, metallista,pahavista ja mistä ikinä keksit, entisöi, opettele uusia ruokia, matkusta kuuntele musaa,kävele mettäs,rannalla...Psykiatrinen hoito nojaa yksinomaan lääkkeisiin ja puheen pulinaan, eikä johda potilaan paranemiseen. Tarvitaan virikkeitä. Yleensäkin lääketiede toimii ylhäältä alaspäin. Psykiatria on lääketieteen suuntaus, jossa eletään keskiajalla.Ainakin aikuispuolella.
Kyllä. Kerran käyty. Turha reissu.
Jälkeenpäin olen miettinyt, mistä ja mitä siellä olisi pitänyt keskustella. Mikä olisi avannut mielen tunnistamattomat solmut, jos niitä nyt on?
Hoitsulla ei ollut itsellä yhtäkään ideaa. Totesi vaan, että sun kanssa en kyllä keksi, mistä puhua. Mene kotiin. Ota yhteyttä omaan terveyskeskukseen, jos tarvetta ilmenee.
No, se keskustelu onkin enemmänkin sitä "mitä sulle kuuluu?" osastoa. Käydään tietenkin jotain hoidollisiakin asioita, lähinnä lääkitykseen, verikokeisiin, sun muuhun semmosiin liittyviä juttuja. Ehkä sellanen vähän huono korvike oikealle terapialle. Ei jätäte ihmistä siis ihan heitteille. Jotkut kai käy useamminkin, jos siltä tuntuu. Mielestäni jokainen, joka pyydetään näihin istuntoihin, pitäisi myös olla oikeutettu psykoterapiaan tai johonkin vastaavaan terapiaan. Ei sais olla rahasta kiinni, koska se voi myös kääntyä yhteiskunnalle tuottavaksi, kun ihminen kuntoutuu ja pääsee elämässään eteenpäin. Ehkä nykyään onkin jotain tarjolla, jos jaksaa vaan vaatia. Tosin kaikessa halutaan vain säästää nykyisin, niin voi olla, että ollaan vaan menty huonompaan suuntaan. Ei mulle mitään ainakaan tulla enää tarjoamaan, kun olen jo keski-ikäinenkin. Enkä toisaalta edes tunne mitään terapioita tarvitsevani, koska elämässäni ei ole ollut mitään sen ihmeempää traumatisoivaakaan. Jotain koulukiusaamista joskus ja heikkoa itsetuntoa, mutta nehän on aika yleisiä muutenkin. Tärkeintä lapselle ja nuorelle on kuitenkin turvalliset kotiolot ja välittävät vanhemmat ja niillä yleensä selviää elämänsä loppuun mielenterveytensä säilyttäen, tai ainakin niiden ongelmien kanssa selviää paljon paremmin. jos näin on ollut.
Voisitko saada kelan kuntoutuspsykoterapiaa? Sitä saa, josa psyykkisten oireiden vuoksi työ- tai/ja opiskelukyky on alentunut tai vaarassa alentua. Jos saa myönteisen päätöksen Kelalta, kela korvaa yksityisellä psykoterapeutilla käynneistä 57.60 euroa/vastaanottokäynti (mx 200 käyntiä ja 3 vuotta).
Kuntoutuspsykoterapian hakua varten tarvitaan psykiatrin lausunto ja oma hakemus.
Yksityispuolella voisit saada oikeaa (trauma)psykoterapiaa, jos paikkakunnallasi on psykoterapeutteja useampia, joista voi valita. Psykoterapialla pitää olla tavoite ja psykoterapeutin hallitsema menetelmä...lässytys ei auta mitään.
"Totesi vaan, että sun kanssa en kyllä keksi, mistä puhua."
Täydellinen esimerkki siitä, että ei osata tai ymmärretä mistä on kyse ja mitä pitäisi tehdä. Psykiatriset "sairaanhoitajat" ovat koulutuksensa kautta täysin "henkinen paha olo on mielisairaus ja mielisairaus on aivosairaus" -propagandan uhreja. Eihän tuolta pohjalta voikaan osata lähteä etsimään ja tarkastelemaan ja ratkaisemaan oikeita syitä ihmisen henkiseen tuskaan, koska fokus on virheellisesti aivojen toiminnassa, jolla ei ole mitään tekemistä asian kanssa. Syyt löytyvät elämästä. Ongelma ei ole lääketieteellinen. Virhe psykiatrian alalla on fundamentaalinen, joten siksi on älytöntä lähteä hakemaan apua virallisesta psykiatrisesta järjestelmästä tai odottaa, että apua sieltä saisi. Sieltä saa käytännössä vain kemikaaleja, joilla elämän vastoinkäymisten aiheuttama henkinen tuska turrutetaan ja tehdään henkilö välinpitämättömäksi elämäntapahtumista.
"No, se keskustelu onkin enemmänkin sitä "mitä sulle kuuluu?" osastoa. Käydään tietenkin jotain hoidollisiakin asioita, lähinnä lääkitykseen, verikokeisiin, sun muuhun semmosiin liittyviä juttuja."
Käännettynä ajatuskielelle: 'Oletko ottanut päivittäin psykiatrin kirjoittamat huumeet? Tuntuuko elämä edelleen ikävältä? Varataan aika psykiatrille niin hän voi nostaa annosta.'
Täyttä pelleilyähän tuo järjestelmä on. Tyhjän pyörittämistä koko toiminta. Elämäsi huolia ei edes viitsitä huomioida, ei lähdetä avaamaan, ei yritetä ratkaista. Koko homma pyörii vaan huumausaineilla läträämisen ympärillä. Tällaiseen toimintaan, jos voisin päättää, en antaisi verorahoistani latin latia. Summan siirtäisin suoraan kolmannen sektorin toimijoille tai vielä parempaa, rahoittaisin kokonaan uutta julkista systeemiä, jossa ihmisille joita elämän on päähän potkinut ja jotka kaipaavat henkistä tukea saisivat juurkin sitä asioiden ylitsepääsemiseen, lman pelkoa alistetuksi tai vangituksi joutumisesta. Jos pahasti ahdistaa niin saahan sitä rauhoittaviakin käyttää oman riskinottokyvyn ja fiiliksen mukaan ei sillä, mutta se ei kuuluisi järjestelmän piiriin. Napit, viinaksit ja muut huumeet saisi hankkia muualta oloaan rauhoittamaan, jos näin haluaisi tehdä.
Todellakin puhutaan lapsista ja säästä. En koskaan ymmärtänyt hoitajan juttuja. Kertoi minulle koirastaan ja seksi elämästään. Onnekseni olen saanut olla rauhassa jo kauan. Aikoinaan kun mtt.ssä kuljin niin olin edellisenä iltana jo todella ahdistunut hoitajan tapaamisesta. Moitti ulkonäköäni ja pukeuduin väärin. Surullista vallankäyttöä julkisella puolella
Juice lauloi joskus jotenkin, että raittiushenkilö tuolissaan on sinusta muka huolissaan. Sen vois korvata ihan yhtä hyvin mielenterveyshoitajaksi. Kyllä se sellasta mukavälittämistä aika pitkälle on, siitähän niille maksetaan. Koskaan ei kyllä ole kukaan hoitsu alkanut puhua henkilökohtaisista asioistaan, koska eivät halua tulla liian tutuiksi. Se ei ole kovinkaan ammattimaista ja siitä saisi huomautuksen, jos kertoisi eteenpäin. Sun kohdalle sattu kyllä aika omituinen tapaus, koska hehän eivät saisi millään tavalla mennä henkilökohtaisuuksiin. Olisit valittanut vaan.
No, mulla ei olis mitään sitä vastaan, että oma hoitsu alkais kertoa seksielämästään. En taida olla tarpeeksi komea sellaiseen. Kaikkeahan sitä nykyään tapahtuu.
Hyvä ystävä ja ystävät yleensä hakkaa tietenkin nämä ammattiauttajat 100-0, Systeemi nyt vaan on tämä ja kyllä mä uskon, että tulevaisuudessa ihmisiä ei enää kohdella huonosti sairaaloissa ja näissä toimistoissa. Ihmiset on kuitenkin vähän fiksumpia kuin ennen ja tietävät asioista enemmän. Monilla on joku tuttu, joka kärsii mielenterveysongelmista ja se jo muuttaa monen suhtautumista ymmärtäväisemmäksi ja hyväksyväisemmäksi. Ihmisellä pitää olla jotain omaa rajapintaa asioille, että se pystyy mukautumaan toisen ihmisen osaan.
Lääkärit sais itse joutua vähän aikaa syömään lääkkeitään, kun ne väittää muka tietävänsä paremmin niiden vaikutukset kuin niitä syövät itse. Esimerkiksi se lääkemyrkky, jota itse joudun syömään, aiheuttaa eri ihmisille erilaisia asioita ja siksi lääkäreiden juttuja ei voi ottaa niin tosissaan. Lisäksi tätä ainetta syötetään monille aivan liikaa, jopa 4 kertaa enemmän, kuin minkä he oikeasti tarvitsevat. Lääkäreitä kiinnostaa vaan se, että ihminen pysyy zombina, koska silloin hoito on hyvin helppoa lääkäreille. Aika ylimielistä lääkäriltä tulla esim. minulle sanomaan käyttämäni lääkkeen vaikutuksista ja varsinkin sen annostuksesta, koska minulla on siitä 25 vuoden omakohtainen kokemus ja lääkärillä vaan lähinnä kirjaviisautensa. Se on vähän sama kuin lapsi opettaisi isäänsä siitä miten lapsia tehdään. Näin kauniimmin ilmastuna. Psykiatriassa on edelleenkin kaikenlaista puoskarointia ja höpöhöpöä, koska ihmismieli on mitä monimutkaisin ja ihmeellisin asia. Sen potentiaalista ei edes vielä läheskään tiedetä kaikkea. Alamme vasta ymmärtää omaa mieltämme. Jo pelkällä tahdonvoimalla pystyy vaikuttamaan aivoihinsa todella paljon. Psykiatria ei kuitenkaan halua uskoa mihinkään "henkimaailman juttuihin" mikä vaan osoittaa sen, että se on pohjimmiltaan vain pinnallinen ja materialistinen näkemys ihmismielestä. Ihminen on kuitenkin myös henki ja tätä psykiatria ei voi millään uskoa. Sen takia se menee metsään jo heti lähtötilanteessa. Ihmiset eivät parane, vaan jäävät lääkkeiden orjiksi.
Jos lähtökohta on hukassa, niin tuskinpa hoitojen tuloksetkaan paljon antavat?
Tässä eräs "erilainen" näkemys masennuksesta.
http://www.elinahytonen.fi/2011/08/masennus-kiinalaisen-ja-lansimaisen-laaketieteen-silmin/
Lopetin psykiatrisen hoidon samasta syystä: ei tehoa pitkittyneeassä masennuksessa ja lääkkeet ei vaan kropalle mitenkään sovi. Diagnoosi jolla ei ole mitään painoarvoa käytännössä jos lääketokkura ei sovi. Todellakin em. ei ole hoitoa. Itse puhut siellä ja sitten annetaan resepti, siinä kaikki. Paljon enemmän auttoi kunnollinen määrä D- ja muita vitamiinejä, jodi, liikkuminen ulkona, läheiset joille puhua vaikeistakin asioista, lepo. Kun ei lappaa lääkkeitä naamariin niin että on tokkurassa ja nukkuu puolet päivästä, on huonovointinen ja unet muuttuvat ahdistaviksi mömmöjen vuoksi, eli ei suostu lääkekierteeseen joka ei edes sovi, niin katsos vaan, yhtäkkiä olet osaeläkemaksajan silmissä täysin työkykyinen.
Lausunnot yksityislääkärillä maksaa parisataa kuntoutustukea varten, varmaan enemmänkin joten sinne ei osapitkäaikaissairaalla ole asiaa. Arvauskeskusaikoja ei tipu eikä asioiden hoito suju kuukaudessa mihinkään suuntaan jos tulee vaikka kielteinen päätös lausunnosta. Uupuneen uuvutusta.
Enpä ihmettele jos on ihmisiä, jotka miettii, miten päästä tästä maailmasta.
Tiesitkö että voit päästä yksityiselle? Itse pääsen kun en suostu mtt.n menemään. En mielelläni mene yksityisellekkään mutta pakko kokeilla.
Olen itse kokeillut jos jonkinmoista apua omiin asioihini. Lukion opettajasta kuraattoreihin, terveydenhoitajiin, psykiatrian poliklinikan terkkareihin, prykiatreihin ja yleislääkäreihin. Itse juttelu ja traumojen ja käyttäytymisen puiminen ei riitä, vaan olon paraneminen lähtee sinusta. Näin terkkari kerran itsekin sanoi: "Me annamme sinulle työkalut ja kerromme kuinka niitä käytetään, mutta sinun tulee itse käyttää niitä." Sinä olet ainoa, joka voi loppujen lopuksi auttaa itseäsi.
Oikeasti me olemme henkisesti ja sielullisesti varsin voimallisia olentoja, muuten emme täällä olisi, olemme kuitenkin menettäneet yhteyden itseemme ja luontoon mistä on ollut seurauksena nykyisen kaltainen tilanne. Ahneat lääkärit yhdessä lääketehtaiden kanssa pitävät tätä status quota yllä. Heille ihmisten paraneminen ja sairastamattomuus on kauhistus, joka vie suuret voitot ja helpon elämän.
On täysin totta, että meissä on voima parantaa itse itsemme. Meidän pitää vain haluta sitä oikein kovasti. Moni rypee vaivoissaan ja itsesäälissään, eikä halua pois siitä, koska tunne on jotenkin katkeran suloinen ja siihen on helppo vajota. Ihmiselämä on ehkä suurin haaste koko maailmassa, mutta et ole yksin. Monet meistä käyvät ihan samat asiat läpi elämässään. Ne voittavat, jotka eivät luovuta, eikä luovuttamisessakaan ole mitään pahaa, jos vastus on yksinkertaisesti liian suuri.
Teissä on jokaisessa voima selviytyä, mutta apuakaan ei pidä väheksyä.
Olette ehkä kuulleet tai lukeneet, mitä on tapahtunut Turussa Kupittaan mielisairaalassa. Tapahtumista voi lukea kahdesta eri blogista 1) Tositarinoita hullujenhuoneelta - Hard Rock Kupittaa tai uusimmasta liittyen Paiholaan Joensuussa: 2) blogbook piste fi/juhakurvinen ja IV-osan lopussa olevista kommenteista (yli 300) löytyy hyödyllistä informaatiota. Jos toivot muutosta Suomen mielenterveyslakiin, apua itsellesi ja toisille, käy allekirjoittamassa adressit piste comissa
Suomen mielenterveyslain muutostarve/tukipyyntö Juha Kurviselle
"Ihansamamikä" kirjoitit käyttäväsi D-vitamiinia ja muita, liikut, puhut läheisiesi kanssa ja lepäät. Vertaistuki on loistolääkettä. Hyvä. Jos paikkakunnallasi toimii mielenterveyskuntoutujien Klubitalo, kannattaa hakeutua. Googlaamalla löytyy ainakin Suomen Klubitalot.
Käytä ainakin 100 mikrogrammaa D:tä, kesällä 500 mg C:tä ja talvella 1000 mg, magnesiumia, seleeniä. Ota ehdottomasti puhdasta kalaöljy E-EPAa 2000 mg/vrk niin pitkään kun tunnet olosi helpottavan, sitten jatka käyttöä 1000 mg/vrk. Ei mitään haittavaikutuksia ja sopii yhteen kaikkien lääkkeiden kanssa. Se on tieteellisesti todistettu olevan tehokasta masennuksessa, pibossa, skitsofreniassa ym. Sen pitää olla nimenomaan E-EPA, ei DHA tai yhdistelmää E-EPA DHA. Eikä Möllerin kalanmaksaöljyä tai muitakaan kalaöljyjä vaan nimenomaisesti E-EPAa. Se on käytössä ainakin Tornion Keroputaan sairaalassa ja aikanaan oli n. 10 vuoden ajan Tammisaaressa ennen kuin se suljettiin. Lue artikkeli "Torniossa mielenterveyshoito toimii". Toiset lääkärit osaavat sitä suositella, useimmat eivät, syystä jos toisesta. Lääketeollisuuden kirstua täytetään, kun on kyse erilaisista "palkkioista". Älä anna periksi itsellesi äläkä painostajille. Toivon, että koitat yrittää eteenpäin. Puhu paljon läheisillesi ja mene luontoon vaikka "huutamaan", jota pidetään hyvänä hoitomuotona lehtiartikkelin mukaan.
Ironisesti tuo yksin luonnossa huutaminen voi laittaa pakkohoitoon.
Voihan niitä puita halatakin sekin on terapeuttista sanotaan
Jaa no hyvä tietää että toisilla on samanlaisia kokemuksia mielenterveys polilta. Olenkin ihmetellyt missä on vika kun mikään asia ei siellä korjaannu melkein enempi tunnen syyllisyyttä laiskottelusta. Hoitajat ja lääkärit yrittävät pakottaa töihin että työ olisi parasta terapiaa. Noh 1 vakituisesta työpaikasta lähdin väsymyksen vuoksi ja 3 harjottelupaikasta sama juttu ja karenssi tuli siis 3 työpaikan vuoksi. On se varmaan halvinta yhteiskunnalle pakottaa töihin ja laittaa karenssille, mutta törkeetä. Ja lääkkeitä ei meinattu millään vaihtaa, vaikka niistä tuli sivuvaikutuksia. Siitä joutui taistelemaan monta kertaa. Joo ei se juttelu hoitajan kanssa ole varsinaista terapiaa.
Yksitysellä puolella tuntuu että tulee kuulluksi ja ymmärretyksi paljon paremmin. Vaikka olenkin työtön niin siitä huolimatta menin yksityiselle psykiatrille. Koska miksi käyn julkisella puolella ellei siitä ole paljon hyötyä?
Aivan näin. Julkisella puolella ovat yleensä kiinnostuneita vaan siitä että saavat sut työelämään hinnalla millä hyvänsä ja mahdollisimman nopeaa. Se ei mielestäni ole auttamista. Minä en suosittele sitä paikkaa kellekään vaikka sielläkin varmaan hyviä tyyppejä on jonkun verran mutta jos esim. hoitaja on hyvä ja lääkäri kusipää joka on se joka sairauslomat kirjoittaa niin mitä hyötyä..? Yksityiselle vaan jos on ihan välttämätöntä hakea apua psykiatriasta.
Poliklinikalla voidaan hoitaa vain akuutteja tapauksia. Sieltä saa kyllä lähetteen oikeaan paikkaan esim. epävakaan personallisuuden ollessa kyseessä. Ongelmana on diagnoosin teko henkilölle, joka salaa ongelmiaan.
"Diagnoosin" teko on mielestäsi järjestelmän suurin ongelma?
Varmaankin psykiatrian alalla työskentelevä joka ei kykene tai halua huomata psykiatrian huonoja puolia..
Ei se minullakaan toiminut, sillä siellä keskityttiin vain asioihin jotka olivat sillä hetkellä pielessä. Se oli tosi ahdistavaa eikä siitä ollut mitään apua.
Myöhemmin hankkiuduin ihan viralliseen psykoterapiaan ja muutamassa kuukaudessa kävi ilmi, että suurin osa ongelmistani on oireilua ihan muuhun asiaan. Elämässäni on mennyt pieleen asia x ja sen jälkeen asiat y ja z ja å ja ä ja ö. Yhteensä näistä tulee sellainen soppa, että muutkin asiat, "kaikki asiat" menevät pieleen. Oireista jaarittelu ei auta mitään - pitää löytää se oireiden syy.
Tämä tyttö kokenut aivan saman. Olen kärsinyt epileptistyyppisistä tajuttomuuskouristuskohtauksista, jotka ovat saaneet paikkoja rikki ja vieneet aina lanssilla sairaalaan. Syytä kohtauksille ei löydetty tutkimuksista ja syyn sanottiin olevan korvien välissä, sain lähetteen psykiatrille, epäilynä stressin laukaisemat ei epileptistyyppiset kohtaukset ja siellä olenkin käynyt nyt sen vuoden verran. Mitään apua ei ole ollut, psykologit ja psykiatrit ovat keksineet mahdollisia syitä ihan omasta päästään, jotka MINÄ ITSE osaan kyllä sanoa olevan täyttä puuta heinää. Että sitten ärsyttää, että olen vasta 15 vuotias ja tässä se nuoruuteni meneekin, äkillisiä tajunnanmenetyksiä odotellessa ja pienempien oireilujen väsymystä potiessa. Mutta silti jaksavat tuolla psykiatrisella keksiä jotain omia syitään, kuten että olisin ahdistunut ja etten vain itse tajua sitä.
Käynnit ovat -ei pelkästään ihan turhaa *** myös todella turhauttavia. Sitten minua syytetään siitä, etten avaudu ongelmistani ja suruistani. No, voisihan sitä jos niitä olisi, mutta kun ei.
Lopettaisin käynnit heti, ellei siitä sitten tulisi sellaista kuvaa neurologilleni, etten halua hoitoa, ja että hänkin voi lopettaa asian käsittelemisen. No, taidanpa lopettaa silti.
Aivan turhaa touhua tuommoinen, moni ystävänikin on käynyt psykiatrisella, eikä sieltä ole mitään apua koskaan ollut. Kiitos. Toivottavasti tilanteesi paranee! Tsemiä todella paljon!
Itse koin myös psyk.plk:n käynnit turhina ja ahdistavina sairaalahoidon jälkeen. Akuuttityöryhmä oli tehokas ja toi turvallisuuden tunteen vaiheessa kun olin itsetuhoinen. Poliklinikkakäyntien loppuminen helpotti, ei ollut enää niin 'sairas' olo, vaikka kamppailenkin masennuksen kanssa päivästä toiseen.
Minulla on pitkäaikainen suhde yksityiseen psykiatriin. Käyn siellä 4-5 kertaa vuodessa. Katsotaan lääkkeet ja käydään tilannetta läpi. Tarvittaessa voin ottaa yhteyttä. Tuntuu turvalliselta. Ainut tietysti huono puoli on siinä, että se maksaa. Olen onnellisessa asemassa, että minulla on mahdollisuus siihen.
Myös psykologin terapiassa olin vuosia ja siitä oli apua. Kallista sekin, mutta molemmat yksityiset tuntuvat suhtautuvan vakavasti ja lääkärikin ottaa huomioon omat toiveeni, eikä tuputa lääkkeitä, joista tulee vain pahempi olo. Kyllä sen itse tietää kymmenien vuosien kokemuksella, onko jostain lääkkeestä apua.
Ehkä jos julkisella puolella käynnit maksaisivat myös, olisiko asenteissa kohtelussa ja minkälaista muutosta nykyiseen olisi kohdeltava kuin konsanaan, "maksavaa
asiakasta".
Kuinka pitkä historia on julkisen ilmais"palveluista", on kai joskus maksanut?
Onko myös ollut parempi/vaativampi koulutus, aikoinaan?