Hyvä, että löysin tän palstan.
Eli oon vasta 16-vuotias opiskelija ja kärsin ainakin kouluaikoina kauheasta jännittämisestä.
Esiintymiset luokan edessä ovat kauheita: olen ihan paniikissa ja tärisen. Kärsin myös lievästä kahvikuppineuroostista.. Eli ilmenevin ongelma on tuo käsien tärinä, jonka myös pelkään muiden huomaavan. Välillä saatan jännittää jopa kaupan kassalla tai ystävien piirissä, jos tulee joku juttu, jossa vaaditaan käsien suhteen tarkkaa keskittymistä.
Käytän päivittäin koulussa Propralia, otan puolikkaan 10 mg:n tabun, jos on esitelmä, niin kokonaisen. Mutta, kun en todellakaan halua loppuelämääni olla riippuvainen noista tabuista.. Mulla on vielä monta vuotta opiskeltavana ja tää ongelma tuntuu vaan koko ajan valtaavan enemmän ja enemmän alaa, ja rajoittaa elämää ainakin esiintymisten suhteen (joita ennen niin rakastin).
Eniten suoraan sanottuna pännii se, että jos en pääse tästä ongelmasta eroon, niin kaikki tulevaisuuden haaveet sortuu. Meillä on tällä hetkellä kavereiden kanssa lupaava pop/rock-bändi, jossa toimin laulajana. Monet on sanonu, että meissä on varmasti potentiaalia menestykseen, itsekin tiedän sen. Jännittäminen tulee vastaan sitten erittäin suurena esteenä! Haluaisin kovasti tulevaisuudessa olla julkisuudessa ja musiikin parissa, mutta minkäs teet.. Onko täysin mahdotonta sellainen, että kun tällä hetkellä luokan edessä esiintyminen tuntuu mahdottomalta, niin joku päivä uskaltaisin astua vielä lavalle suuren ihmisjoukon eteen..? ;) Tuo haave pyörii aina ennen nukkumaan menoa mielessäni, mutta päivä päivältä haave tuntuu yhä vain kaukaisemmalta..
Olenkin tässä miettinyt, mitä pitäisi tehdä. Kyllä mä hyväksyn sen, että Propralia syön, mutta kun ei lääkkeet vie sitä vaivaa pois. Olisko psykologista apua? Oon kuullut, ettei ongelma välttämättä aina siellä poistu?? Mä oikeasti, sydämeni pohjasta haluaisin saada ongelmani niin minimaaliselle tasolle, että voisin toteuttaa unelmani.. Mutta aina, kun kaikki jännitysoireet iskee päälle, haave tuntuu olevan valovuosien päässä.. Koulussakin aina haaveilen täydellisestä tai hyvin onnistuneesta esityksestä luokan edessä (jotka olivat itsestään selvyyksiä vielä ala-asteella ja yläasteen alussa)...mutta, kun luokan kuullen puhuminenkin jännittää :(
Olen kyllä tosi helpottunut, että äidilleni olen kertonut asiasta ja hän suhtautui ongelmaani todella positiivisesti. Kun keskustelut etenivät, hän myönsi kärsivänsä täsmälleen samanlaisesta ongelmasta, joka tosin hänellä oli hiukan erilainen: hän kärsi nuoruudessaan myös ajoittain tuosta kahvikuppineuroosista (nykyäänkin), mutta hän ei jännittänyt suullisia esiintymisiä, vaan kirjallisia.. Jännittäjä siis hänkin..
Kaikista eniten olen harkinnut ja toivonut pääseväni hypnoosihoitoon. Se on kuulemma ollut äärimmäisen tehokasta...Mutta enpä tiedä, miten kustantaa tuo kallis hoito. Minkätakia ihmiset eivät sitten hakeudu hypnoosihoitoon, vaikka monet siitä ovat saaneet avun??
Täytyy nyt tässä vaiheessa "teidän järkytykseksi" myöntää, etten ole tyttö, vaikka varmasti olette niin kuvitelleet.. Olen poika, liian tunteellinen ja herkkä sellainen :( Tämän takia en halua asiasta kavereilleni puhua..
Mutta viisaat neuvot ovat enemmän kuin tervetulleita :) Eniten mua kiinnostaisi nimen omaan nuo hoitomuodot ja niiden tulokset, esim. hypnoosi / psykoterapia?
Ja vielä yksi kysymys, ennen kuin lopetan tarinoimisen.. Ei kai tää ole paniikkihäiriötä, vaikka olen saanut pariin otteeseen jonkin sorttisen paniikkikohtauksen, tai sitten se on vaan ollut äärimmilleen paisunutta jännittämistä.. En kuitenkaan koskaan ole joutunut paniikkiin ilman mitään syytä. Usein paniikki on aiheutunut mielikuvitelmista..
Mukavaa talven jatkoa kaikille !
Eli oon vasta 16-vuotias opiskelija ja kärsin ainakin kouluaikoina kauheasta jännittämisestä.
Esiintymiset luokan edessä ovat kauheita: olen ihan paniikissa ja tärisen. Kärsin myös lievästä kahvikuppineuroostista.. Eli ilmenevin ongelma on tuo käsien tärinä, jonka myös pelkään muiden huomaavan. Välillä saatan jännittää jopa kaupan kassalla tai ystävien piirissä, jos tulee joku juttu, jossa vaaditaan käsien suhteen tarkkaa keskittymistä.
Käytän päivittäin koulussa Propralia, otan puolikkaan 10 mg:n tabun, jos on esitelmä, niin kokonaisen. Mutta, kun en todellakaan halua loppuelämääni olla riippuvainen noista tabuista.. Mulla on vielä monta vuotta opiskeltavana ja tää ongelma tuntuu vaan koko ajan valtaavan enemmän ja enemmän alaa, ja rajoittaa elämää ainakin esiintymisten suhteen (joita ennen niin rakastin).
Eniten suoraan sanottuna pännii se, että jos en pääse tästä ongelmasta eroon, niin kaikki tulevaisuuden haaveet sortuu. Meillä on tällä hetkellä kavereiden kanssa lupaava pop/rock-bändi, jossa toimin laulajana. Monet on sanonu, että meissä on varmasti potentiaalia menestykseen, itsekin tiedän sen. Jännittäminen tulee vastaan sitten erittäin suurena esteenä! Haluaisin kovasti tulevaisuudessa olla julkisuudessa ja musiikin parissa, mutta minkäs teet.. Onko täysin mahdotonta sellainen, että kun tällä hetkellä luokan edessä esiintyminen tuntuu mahdottomalta, niin joku päivä uskaltaisin astua vielä lavalle suuren ihmisjoukon eteen..? ;) Tuo haave pyörii aina ennen nukkumaan menoa mielessäni, mutta päivä päivältä haave tuntuu yhä vain kaukaisemmalta..
Olenkin tässä miettinyt, mitä pitäisi tehdä. Kyllä mä hyväksyn sen, että Propralia syön, mutta kun ei lääkkeet vie sitä vaivaa pois. Olisko psykologista apua? Oon kuullut, ettei ongelma välttämättä aina siellä poistu?? Mä oikeasti, sydämeni pohjasta haluaisin saada ongelmani niin minimaaliselle tasolle, että voisin toteuttaa unelmani.. Mutta aina, kun kaikki jännitysoireet iskee päälle, haave tuntuu olevan valovuosien päässä.. Koulussakin aina haaveilen täydellisestä tai hyvin onnistuneesta esityksestä luokan edessä (jotka olivat itsestään selvyyksiä vielä ala-asteella ja yläasteen alussa)...mutta, kun luokan kuullen puhuminenkin jännittää :(
Olen kyllä tosi helpottunut, että äidilleni olen kertonut asiasta ja hän suhtautui ongelmaani todella positiivisesti. Kun keskustelut etenivät, hän myönsi kärsivänsä täsmälleen samanlaisesta ongelmasta, joka tosin hänellä oli hiukan erilainen: hän kärsi nuoruudessaan myös ajoittain tuosta kahvikuppineuroosista (nykyäänkin), mutta hän ei jännittänyt suullisia esiintymisiä, vaan kirjallisia.. Jännittäjä siis hänkin..
Kaikista eniten olen harkinnut ja toivonut pääseväni hypnoosihoitoon. Se on kuulemma ollut äärimmäisen tehokasta...Mutta enpä tiedä, miten kustantaa tuo kallis hoito. Minkätakia ihmiset eivät sitten hakeudu hypnoosihoitoon, vaikka monet siitä ovat saaneet avun??
Täytyy nyt tässä vaiheessa "teidän järkytykseksi" myöntää, etten ole tyttö, vaikka varmasti olette niin kuvitelleet.. Olen poika, liian tunteellinen ja herkkä sellainen :( Tämän takia en halua asiasta kavereilleni puhua..
Mutta viisaat neuvot ovat enemmän kuin tervetulleita :) Eniten mua kiinnostaisi nimen omaan nuo hoitomuodot ja niiden tulokset, esim. hypnoosi / psykoterapia?
Ja vielä yksi kysymys, ennen kuin lopetan tarinoimisen.. Ei kai tää ole paniikkihäiriötä, vaikka olen saanut pariin otteeseen jonkin sorttisen paniikkikohtauksen, tai sitten se on vaan ollut äärimmilleen paisunutta jännittämistä.. En kuitenkaan koskaan ole joutunut paniikkiin ilman mitään syytä. Usein paniikki on aiheutunut mielikuvitelmista..
Mukavaa talven jatkoa kaikille !
Vastaukset 1
Vanhimmat
mullakin oli kahvikuppi neuroosi noin muutaman vuoden ja silloin ajattelin just samoin kuin sinä eli en voinut kuvitellakkaan että joskus pääsisin tärinöistäni. mutta kiitos propralin!!! pääsin "neuroosistani" viidessä vuodessa, ihmeellistä mutta jännitykset vain lievenivät ajan mittaan...? että oo huoletta vaan, on meitä muitakin =))