Kaikki on hyvin. Meillä on normi leikkihetki sängyllämme aamulla. Puhua pulputan innoissani tulevasta päivästä ja sä heräilet mun nauruntyrskähdyksiin ja lauluun ja pyyhit unihiekat silmistäs. Tykkäätköhän olla tässä yhtä paljon ku mä? Hymyilet ja mulla lehahtaa perhosparvi vatsassa ja en voi ymmärtää et oon näin onnekas. Kesken lauseen nuolasen sun naamaa ja tottakai sun pitää saada kostaa mulle, antaa opetus. Pistän täysillä vastaan, työnnän sua pois, mutta kun lopulta saat ylivallan, ja kun hitaasti liu'utat kieltäs mun naamalla, mussa menee väreitä ja kohta mun kiljunta muuttuu huohotukseksi. Otat mua kiimaisesti ja tunnut sanoinkuvaamattomalta mussa. Me molemmat tullaan, yleensä sä eka, lopuksi mä. Tuntuu, että varsinkin viime aikoina meiän seksi vaan paranee koko ajan.
Noustaan ylös sängystä. Jo siitä ajatuksesta, et pitää lähtee omille tahoillemme päiväksi, tulee sua kauhee ikävä. Halailen sua takaapäin ku keität kahvia ja ku seisot aamupissalla. Mietin, milloin meil oiskaan taas ihan koko päivä yhessä, ja muistan, että saunapäivänä. Saunapäivät on ihania, kun saunavuoromme on keskellä päivää valoisan aikaan ja siispä päädymme viettämään ne usein kokonaan yhdessä. Tykkäisin lähteä sun kanssa enemmän rannalle, kävelyille, museoihin, matkoille, vaikka mihin. Oikeastaan tykkäisin ees kotona viettää enemmän aikaa sun kanssa, mutta tarviit enemmän omaa aikaa ku mä. Sä tykkäät viettää aikaa toisessa huoneessa, puuhaten omias. On kyllä kumma että oon ees saanu sut huijattua muuttamaa mun kaa yhteen. Siltä se joskus tuntuu.
Meiän elämä on kesäisiä höttöisiä poutapilven hattaroita, kokonaisuuden ja turvan tunnetta silloin kun oon kiinnittyneenä sun huuliin. Naurua, leikkiä, flirttiä, intellektuaaleja keskusteluja (ja pöh -korkeintaan sun osalta), kemiaa, kosketusta, söpöilyä. Aitoa välittämistä. Mut ei aina.
Sitten tulee riita. Poutapilvet väistyy ja myrsky nousee. Ensin keskustellaan jostain, nauretaan ja kuunnellaan musiikkia. Sitten meille tulee pieni väittely siitä aiheesta, on jokin seikka, josta ei olla samaa mieltä. Väittelyhän on hyvä, jos sen osaa oikein. Jos ei ota henkilökohtaisesti, mutta minä otan. Kaiken. Intonaatiot kohoaa ja volyymi kasvaa. Kiivastun sun kiivaudesta ja periksantamattomuudesta. Meet lopulta istuu toiseen huoneeseen ja vaikenet. Sehän mua ärsyttää entisestään. Tuun sun naaman eteen, taputan käsiä yhteen saadakseni vastauksen. Saadakseni tahtoni läpi. Raivoan, haukun sut, sun perheenjäsenet ja kaiken mitä kivaa meillä on ollu lyttyyn. Lopulta käyn suhun käsiks. Annat mun lyödä sua joskus useitakin kertoja ennen ku reagoit. Annat mun potkia tuolia, jolla istut, raapia sua, sylkeä sun päälle. Mutta tavaroita en riko. Siihen olen oppinut lapsuudessa. Ei saa raivotessaan hajottaa mitään. Sä olet kerran potkaissut vesilasin rikki ja heittänyt lautasen. Sitten kun sä viimein reagoit, roolit muuttuu. Sanot usein: sä et käyttäydy näin, nyt riittää, onko selvä. Tartut mua niskasta kiinni, talutat toiseen huoneeseen. Isket mut maahan niin lujaa, et polvi menee rikki. Puristat täysillä käsivarsista. Talutat sohvalle ja kuristat ja väännät niskaa niin, että tiedän, että jos vielä vähän väännät, mua ei enää oo. Kävelet asuntoa ympäriinsä raivona ja itkien ryömin sun perässä rukoillen ettet riko meidän telkkaria. Paiskaat tuolin päin seinää. Seinässämme on reikä, joka tuli sun nyrkistä. Myöhemmin me ihmetellään nauraen että ootpa aika vahva, ku sait seinänki rikki.
Pahinta ei oo riita, vaan se mitä tulee riidan jälkeen. Olen jo itkenyt jonkin aikaa ääneen, anellut sua lopettamaan. Sitten alat sä itkeä. Aiemmin suustani syöksähtäneet loukkaukset, joita voisi olettaa vain toiselle pahaa tahtovan kiusaajan sanovan, ovat jättäneet taas arvet mieleesi ja sydämeesi. Olen luetellut kaiken, missä olet huono, missä kaikessa olet epäonnistunut, ja miksi susta ei koskaan tuu mitään. Haet veitsen ja uhkaat tapaa ittes. Anelen, älä! Sä kysyt aina miksi. Sitten pidän puheen, miksi. Miksi sä olet mulle kamalan tärkeä ja mun jos kenen pitäs kuolla. Istutaan lattialla ja en saa koskee suhun. Istut pää polvissas ja heijaat ittees. Lopulta kävelen sänkyyn vessapaperirullan kaa ja itken. Itken ja itken miten paha mä oon ja miten paljon kärsit. Itken ja suunnittelen hyppääväni hakaniemen sillalta. Tuut viereen, sun itku on lakannut. Oon sun sylissä ja rutistat lujaa ja mun paha olo ei mee pois mut ainakin sä oot siinä.
Seuraavana päivänä ei ehkä riidellä. Ainakin aamu alkaa yleensä samaan tapaan. Katson sua aamulla, ja oon yhtä rakastunu jos en enemmän kuin sillon noin kolme vuotta sitten ku tavattiin. Mä tiesin susta heti. Vaikka sä et tiennyt musta. Mä tiesin. Tää mies on maaaaaaailman paras. Paras, hauskin, turvallisin, kiltein, suorasukaisin, flirtein, fiksuin, komein ja samaan aikaan haavoittuvin. Haluan sut. Haluisin sut aina. Että oltais aina. Joskus vaan toivon että jotkin asiat helpottais, ettei tarviis pelätä koko ajan. Ettei sun tarviis pelätä.
Noustaan ylös sängystä. Jo siitä ajatuksesta, et pitää lähtee omille tahoillemme päiväksi, tulee sua kauhee ikävä. Halailen sua takaapäin ku keität kahvia ja ku seisot aamupissalla. Mietin, milloin meil oiskaan taas ihan koko päivä yhessä, ja muistan, että saunapäivänä. Saunapäivät on ihania, kun saunavuoromme on keskellä päivää valoisan aikaan ja siispä päädymme viettämään ne usein kokonaan yhdessä. Tykkäisin lähteä sun kanssa enemmän rannalle, kävelyille, museoihin, matkoille, vaikka mihin. Oikeastaan tykkäisin ees kotona viettää enemmän aikaa sun kanssa, mutta tarviit enemmän omaa aikaa ku mä. Sä tykkäät viettää aikaa toisessa huoneessa, puuhaten omias. On kyllä kumma että oon ees saanu sut huijattua muuttamaa mun kaa yhteen. Siltä se joskus tuntuu.
Meiän elämä on kesäisiä höttöisiä poutapilven hattaroita, kokonaisuuden ja turvan tunnetta silloin kun oon kiinnittyneenä sun huuliin. Naurua, leikkiä, flirttiä, intellektuaaleja keskusteluja (ja pöh -korkeintaan sun osalta), kemiaa, kosketusta, söpöilyä. Aitoa välittämistä. Mut ei aina.
Sitten tulee riita. Poutapilvet väistyy ja myrsky nousee. Ensin keskustellaan jostain, nauretaan ja kuunnellaan musiikkia. Sitten meille tulee pieni väittely siitä aiheesta, on jokin seikka, josta ei olla samaa mieltä. Väittelyhän on hyvä, jos sen osaa oikein. Jos ei ota henkilökohtaisesti, mutta minä otan. Kaiken. Intonaatiot kohoaa ja volyymi kasvaa. Kiivastun sun kiivaudesta ja periksantamattomuudesta. Meet lopulta istuu toiseen huoneeseen ja vaikenet. Sehän mua ärsyttää entisestään. Tuun sun naaman eteen, taputan käsiä yhteen saadakseni vastauksen. Saadakseni tahtoni läpi. Raivoan, haukun sut, sun perheenjäsenet ja kaiken mitä kivaa meillä on ollu lyttyyn. Lopulta käyn suhun käsiks. Annat mun lyödä sua joskus useitakin kertoja ennen ku reagoit. Annat mun potkia tuolia, jolla istut, raapia sua, sylkeä sun päälle. Mutta tavaroita en riko. Siihen olen oppinut lapsuudessa. Ei saa raivotessaan hajottaa mitään. Sä olet kerran potkaissut vesilasin rikki ja heittänyt lautasen. Sitten kun sä viimein reagoit, roolit muuttuu. Sanot usein: sä et käyttäydy näin, nyt riittää, onko selvä. Tartut mua niskasta kiinni, talutat toiseen huoneeseen. Isket mut maahan niin lujaa, et polvi menee rikki. Puristat täysillä käsivarsista. Talutat sohvalle ja kuristat ja väännät niskaa niin, että tiedän, että jos vielä vähän väännät, mua ei enää oo. Kävelet asuntoa ympäriinsä raivona ja itkien ryömin sun perässä rukoillen ettet riko meidän telkkaria. Paiskaat tuolin päin seinää. Seinässämme on reikä, joka tuli sun nyrkistä. Myöhemmin me ihmetellään nauraen että ootpa aika vahva, ku sait seinänki rikki.
Pahinta ei oo riita, vaan se mitä tulee riidan jälkeen. Olen jo itkenyt jonkin aikaa ääneen, anellut sua lopettamaan. Sitten alat sä itkeä. Aiemmin suustani syöksähtäneet loukkaukset, joita voisi olettaa vain toiselle pahaa tahtovan kiusaajan sanovan, ovat jättäneet taas arvet mieleesi ja sydämeesi. Olen luetellut kaiken, missä olet huono, missä kaikessa olet epäonnistunut, ja miksi susta ei koskaan tuu mitään. Haet veitsen ja uhkaat tapaa ittes. Anelen, älä! Sä kysyt aina miksi. Sitten pidän puheen, miksi. Miksi sä olet mulle kamalan tärkeä ja mun jos kenen pitäs kuolla. Istutaan lattialla ja en saa koskee suhun. Istut pää polvissas ja heijaat ittees. Lopulta kävelen sänkyyn vessapaperirullan kaa ja itken. Itken ja itken miten paha mä oon ja miten paljon kärsit. Itken ja suunnittelen hyppääväni hakaniemen sillalta. Tuut viereen, sun itku on lakannut. Oon sun sylissä ja rutistat lujaa ja mun paha olo ei mee pois mut ainakin sä oot siinä.
Seuraavana päivänä ei ehkä riidellä. Ainakin aamu alkaa yleensä samaan tapaan. Katson sua aamulla, ja oon yhtä rakastunu jos en enemmän kuin sillon noin kolme vuotta sitten ku tavattiin. Mä tiesin susta heti. Vaikka sä et tiennyt musta. Mä tiesin. Tää mies on maaaaaaailman paras. Paras, hauskin, turvallisin, kiltein, suorasukaisin, flirtein, fiksuin, komein ja samaan aikaan haavoittuvin. Haluan sut. Haluisin sut aina. Että oltais aina. Joskus vaan toivon että jotkin asiat helpottais, ettei tarviis pelätä koko ajan. Ettei sun tarviis pelätä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.