17 vuotiaana se alkoi matematiikan tunnilla: hikoilu,sydämen tykytys,vapina,hengitysvaikeudet,huimaus ja pelko että mitä mulle tapahtuu. Lähdin tunnilta koska luulin olevani sairas. Tätä jatkui monta viikkoa mutta vain paikoissa missä oli ihmisiä ja pois pääsy oli vaikeaa. Olen nyt päälle parinkympin ja paniikkia on ollut joka paivä ensimmäisestä kohtauksesta. Lääkärille puhuin ensimmäistä kertaa asiasta vasta noin kuukausi sitten,koska kohtaukset meni niin vaikeiksi. Lääkäri meinasi että olen aivan liian kauan kiduttanut itseäni ja kuluttanut voimani kun olen yrittänyt psyykata itseäni kestämään paikoissa missä on ihmisiä. Voi mennä todella kauan ennen kuin pääsen kohtauksista. Sanon nyt kaikille joilla on samanlaisia ongelmia että hakekaa apua mahdollisimman nopeasti. Mun elämä on ollut ihan perseestä ku on joutunut kiduttaa itseään päivittäin. Kumpa olis tajunnu hakea apua jo 4v sitten...voisi olla että nyt asiat olis paljon paremmin. Kysyisin vielä niiltä joilla on tai on ollut paniikkihäiriö ja ovat voittaneet sen että mitä keinoja ja lääkkeitä teillä oli että pääsitte normaaliin elämään kiinni???
Odotan viestejänne ja ajatuksianne ja kiitän jo etukäteen.
Odotan viestejänne ja ajatuksianne ja kiitän jo etukäteen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Moi! Itselläni oli sama juttu, luulin sen aluksi johtuvan todella voimakkaasta "ujoudesta". Kärsin siitä vuosia kunnes vihdoin puhuin asiasta. Sain aluksi Seroxat nimistä lääkettä, mutta se aiheutti sivuvaikutuksena masennusta kun oli muutenkin vaikea elämänvaihe meneillään. Sain nopeasti apua vaivaan, lääkäri määräsi samaan aikaan syötäväksi 3-4 0.5mg Xanoria päivittäiseen käyttöön. Olo on siitä lähtien ollut todella hyvä, kohtauksia ei ole ja tunnen oloni itsevarmaksi. Nyt Seroxatkin alkaa vaikuttaa toivotulla tavalla ja elämä alkaa pikkuhiljaa hymyillä :)
Hyvä jos sulla menee paremmin nyt. Sulla ilmeisesti oli just samanlaista ku mulla ja pidit sitä salassa vuosia niinku minäkin. Jos sulla tosiaan nyt on kaikki ihan ok niin jospa sitä itsekin pääsee ihmisten ilmoille vielä joskus..
Moi koiraukko!
Kirjoitin asiasta eilen ja mun stoori löytyy heti sun jutun alapuolelta. Ei kannata kärsiä turhaan kun apuakin on tarjolla, siis muutakin kuin lääkkeitä.
Tsemppiä sulle!
Itse olen 20-vuotias jamppa ja kärsinyt samankaltaisista oireista jo kohta kolme vuotta. Alkoivat samalla tavalla koulussa kemian tunnilla.
Tuli sairaalloisen huono olo, mutta en lähtenyt kotiin. Pelotti sen jälkeen mennä muillekin tunneille, noita "kohtauksia" alkoi sitten tulla lähes päivittäin ja millä tunnilla tahansa. Yhtä helvettiä! Kenellekään en ole oikeastaan vieläkään puhunut asiasta. Pelkäsin aluksi että se on syöpä tms. Arvatkaapa oliko kiva kirjoittaa yo-kirjoituksia, kun oli koko ajan sellainen olo, että nyt oksennan tähän paikkaan?
Välillä oireet menivät pois (viime kesänä), mutta nyt ovat taas alkaneet ilmaantua, vaikka olen tällä hetkellä työttömänä kotona.
Minulla tulee noita oireita kotonakin... Ihan milloin vaan. Ei kysy aikaa eikä paikkaa. Sydän tykyttää ihmeellisesti ja tulee huono olo. Tämän seurauksena tunne että pakko päästä pois, varsinkin jos on jossain julkisessa tilassa. Olo tuntuu erityisesti tuossa kurkun seudulla ja vatsakin saattaa olla vähän sekaisin. Kummallista kyllä, mutta jos saan röyhtäistyä niin kuin pikkuvauva, olo helpottaa hetkeksi.
Välillä olin aika lähellä sekoamispistettä. Nyt oireiden kanssa on ehkä osittain oppinut jo elämään, niitä ei omissa oloissa ollessaan välttämättä edes huomaa, mutta julkisessa paikassa on koko ajan varuillaan.
Onkohan tämä edes paniikkia vai tosiaan joku syöpä tms? Kilpirauhasista ei ainakaan löytynyt mitään vikaa, kun ne tutkitutin.
Nuo sun oireet on ihan just samoja mitä mulla oli ja ne tosian alkoi koulussa. Mulla kans oksettaa ja pikku röyhtäys helpottaa pariksi minuutiksi. Mä oon 21v ja noin kuukausi sitten kerroin tästä ensimmäisen kerran vaikka oon kärsinyt todella pahasta ahdistuksesta jo ainakin neljä vuotta. Sun kannattaa puhua lääkärin kanssa niin saat apua esim lääkkeitä ja pelkkä puhuminenkin voi jo auttaa.
Joo, puhun lääkärin kanssa. Oon kyllä välillä ihan hermorauniona tämän takia.
Mites armeijan kanssa? Oletko itse jo käynyt? Pelottaisi kyllä hieman mennä sinne näiden oireiden kanssa.
Mun armeija jäi kesken. Olisinko noin puolet käyny. Enpä tiiä miten sen kans sitte ku uudestaan pitäsi mennä. Luulen kyllä että ei sinne ees paniikkihäiriöisiä oteta,mutta en oo varma.
Mulla alkoi kanssa koulussa. Kaikenlaisia neurologisia, verenkierrolisia, korva ym. tutkimuksia tehtiin urakalla. Huimas, tuli etova olo, päätä särki, sydän tykytti, rintaa kivisti, jalat tuntu "luiskahtavan" alta, hiki, hengenahdistusta ja epämääräistä tunnetta, että pyörryn. Tätä julkisilla paikoilla, mutta myös kotona. Yöllä saatoin herätä ja luulin, että miulla on jokin kauhea tauti ja kuolen. Ylipäätään taudin pelkoja.
Lopulta lopetin lääkäreissä juoksemisen, kun mitään diagnooseja ei tullut.
Meni muutama vuosi, etten voinut mennä minnekään normaalisti, vaan pakokauhu iski ja kotiin oli päästävä. Menin vain pakollisiin paikkoihin ja suunnittelin pakotiet. Myös lihoin, koska suklaan ja suolaisen syöminen vuorotellen jotenkin helpotti hetkeksi.
Sitten vähitellen aloin tutkiskella rauhassa itseäni. Huomasin, että tunne tuleekin toisista ihmisistä. Vähän samaan tapaan kuin tunnelmat ja ilmapiirit. Jos joku vaikka bussissa jännitti ja pelkäsi, minä tunsin sen etovuutena. Jne. Lopulta ymmärsin suurin piirtein kaikkien tuntemusten lähtökohdat.
Sitten huomasin, että tulee vaikka huimaus ja jatkan sitä itse "mitä jos nyt pyörryn, mitä jos minulla on jokin hirveä tauti, miten voin mennä kauppaan kun jo tässä pihalla huimaa, miten voin huomenna mennä kokoukseen kun tämä on tänäänkin jo näin paha jne." Tämä kauhukuvien luominen pisti minut sitten kunnolla pelkoon ja pois tolaltani ja olo paheni. Jokapäiväinen stressi arkisesta elämästä.
Opettelin sitten vain jättämään tunteen siihen. Esim. 1. oksettava olo, 2. aha joku pelkää ja ylpeänä jännittää mokaamista tms. 3. Piste.
Tunteet eivät siis ole loppuneet, koska en ole ainoa ihminen tällä planeetalla, mutta tunnistan ne enkä henkilökohtaista niitä itsestäni johtuviksi.
Huvittava tapaus tässä eräänä päivänä: kaupassa lapsi valitti, että huono olo - huimaa. Äiti sanoi hänelle, että hengitä syvään ja rauhotu. Jäin salaa seuraamaan, ja kas lapsi osasi käskystä kontrolloida ajatuksensa. Hän luotti äitiinsä, että äiti tietää, miten on meneteltävä. Olen jo aikuinen, joten minun on oltava itselleni äitinä ja komennettava itse itseäni kontrolloimaan ajatukseni ja rauhoittumaan.
Mä oon about neljän vuoden aikana yrittänyt väkisillä psyykata itseäni kestämään paikoissa missä on ihmisiä ja oon ajatellut että mitä vittua mä muka pelkään,eihän täällä oo ku tavallisia ihmisiä jotka on ostamassa ruokaa,ei ne edes huomaa mua. Mutta lääkärin mukaan neljä vuotta sellaista itsekidutusta imi mun voimavarat kokonaan ja nyt oon ollu neljän seinän sisällä melkein puolivuotta ku en voi mennä enää yhtään minnekään missä on edes se yksi "pelottava" ihminen. En suosittele että ainakaan kovin kauaa tekisit samaa ku mitä mä tein monta vuotta, mutta voi olla että sulla se voisi toimiakin, en oo mikää psykiatri niin en ala edes arvioimaan mitään enempää. Olisi pitänyt hakee apua heti alussa niin voisi olla että nyt voisin elää kuin muutkin. Tsemppiä sulle
Niin nyt kuljen kaupoissa, busseissa, junissa. Olen ollut kylässä (oudoillakin), juhlissa jne.
Ainoa mitä en vielä ole kokeillut on suuret kokoukset tai konsertit ja lentokone. Mutta luultavasti samalla taktiikalla menee niissäkin.
Luultavasti ainoa, mikä voisi haitata keskittymistäni olisi jatkuva stressi. Siinä voisi väsymys, jännitys ja rasitus sekoittaa itsensä rauhoittamisen. Joten toivottavasti en joudu lähiaikoina sellaiseen työpaikkaan tai kouluun, jossa stressaantuisin, vaan saisin vielä olla rauhassa.
lue tuo mun juttu, mä sitä aikaa siin äitinkaa mietittii kyl se on 16vuotta noin suunillee ku on ollu koko paniikkihäiriö, mut alus harvemmin vast tos -97 olko olla tosi vaikeeta ja kidutin ittee viel n.3vuotta ennenkun hain apua. nyt on aika helppoo olla. viel on aamuja jollon ei meina päästä liikkeelle. mut sisua on. tsmppiä sullekin jaksellaan.
ollu 4 vuotta tuota jatkuvaa panikointia...välillä tuntuu ettei jaksa.lääkkeitä oon kokeillu 4 erilaista ja mistään ei ole sitä todellista apua...ahistaa jo kunnolla kun koskaan ei tunnu olevan sellaista päivää ettei paniikkia ole