Mistä voisi johtua, että 25 ikäinen nainen inhoaa/pelkää kosketusta? Olen neitsyt ja kokematon kaikessa. Ei sillä, ottajia riittäisi ja jos vain tahtoisin, olisin varmaankin seurustellut jo pariin otteeseen. Miehiä pyörii jaloissa, naisiakin, enkä koe kumpaakaan sukupuolta kummoiseksi. Himoja toki on ja osaan hoitaa ne alta pois itse. Pikkutuhmien juttujen heitto on hauskaa, mutta kun tilanne etenee ja käsitän, että ei helvetti tämä ihminenhän saattaa olla minusta kiinnostunut syvällisessä tai seksuaalisessa mielessä, hätäännyn. En halua hänen seuraansa, en läheisyyttä – minusta tulee nopeasti kiukkuinen ja stressaantunut.
Minulla oli ystävä, joka oli kovinkin minuun ihastunut – tiesin tästä hänen sisarensa asian paljastaessa, ja se johti siihen, etten enää kestänyt ystäväni kosketuksia. Ennen saatoimme kävellä käsikynkässä, kiusoitella kaverimielessä ja kehua toisiamme. Nyt en enää pysty ja kyseinen ihminen aiheuttaa minulle lähinnä ällötystä ja jopa vihaa. Romantiikka saa minut pyörittämään silmiäni, enkä ole kiinnostunut ystävieni suhdekiemuroista. Viihdyn yksin, enkä muista edes miltä yksinäisyys tuntuu. En ymmärrä ikävää, en sitä, miten halaaminen lohduttaa. Kun olen surullinen, tahdon selvittää asian itse ja mahdollisimman nopeasti – enkä todellakaan siedä ketään lähelleni. Saisin varmaan paniikkikohtauksen. Olen melko sosiaalinen kaikesta huolimatta; näen ystäviä ja harrastan asioita, olen myös töissä alalla, jossa kohtaan hyvin monenlaisia ihmisiä ja työskennellään kollegojen kanssa tiiviissä yhteisössä.
Kaikki on siis hyvin, muttei sitten kuitenkaan. En nauti läheisyydestä, en koe tarvitsevani sitä – en halua nukkua ystävieni vieressä, en halua miehiltä tai naisilta huomiota muussa kuin ystävämielessä. Silti nautin huomiosta. Kehua pidemmälle tilanne ei saa kuitenkaan koskaan mennä, tai vatsasta ottaa ja pala kurkussa aiheuttaa inhottavan tunteen, joka johtaa inhoon ja ahdistuneisuuteen. Ulkona en käy, koska suuri ihmismäärä ja se, että joku saattaa tulla liian lähelle, ahdistavat. Ihastunut olen viimeksi rippi-ikäisenä ja en voi olla välillä miettimättä, että millaista olisi tuntea tunteiden pauhua. Millaista olisi kaivata jotakuta tai kokea kosketus, joka ei aiheuttaisi inhottavaa tunnetta. Haaveilen siis jostain, mitä en kestä. Mikä neuvoksi? Olen välillä niin järkyttävän pettynyt tilanteeseen ja itseeni. Olisi niin mukava olla kuten kaikki muut.
Minulla oli ystävä, joka oli kovinkin minuun ihastunut – tiesin tästä hänen sisarensa asian paljastaessa, ja se johti siihen, etten enää kestänyt ystäväni kosketuksia. Ennen saatoimme kävellä käsikynkässä, kiusoitella kaverimielessä ja kehua toisiamme. Nyt en enää pysty ja kyseinen ihminen aiheuttaa minulle lähinnä ällötystä ja jopa vihaa. Romantiikka saa minut pyörittämään silmiäni, enkä ole kiinnostunut ystävieni suhdekiemuroista. Viihdyn yksin, enkä muista edes miltä yksinäisyys tuntuu. En ymmärrä ikävää, en sitä, miten halaaminen lohduttaa. Kun olen surullinen, tahdon selvittää asian itse ja mahdollisimman nopeasti – enkä todellakaan siedä ketään lähelleni. Saisin varmaan paniikkikohtauksen. Olen melko sosiaalinen kaikesta huolimatta; näen ystäviä ja harrastan asioita, olen myös töissä alalla, jossa kohtaan hyvin monenlaisia ihmisiä ja työskennellään kollegojen kanssa tiiviissä yhteisössä.
Kaikki on siis hyvin, muttei sitten kuitenkaan. En nauti läheisyydestä, en koe tarvitsevani sitä – en halua nukkua ystävieni vieressä, en halua miehiltä tai naisilta huomiota muussa kuin ystävämielessä. Silti nautin huomiosta. Kehua pidemmälle tilanne ei saa kuitenkaan koskaan mennä, tai vatsasta ottaa ja pala kurkussa aiheuttaa inhottavan tunteen, joka johtaa inhoon ja ahdistuneisuuteen. Ulkona en käy, koska suuri ihmismäärä ja se, että joku saattaa tulla liian lähelle, ahdistavat. Ihastunut olen viimeksi rippi-ikäisenä ja en voi olla välillä miettimättä, että millaista olisi tuntea tunteiden pauhua. Millaista olisi kaivata jotakuta tai kokea kosketus, joka ei aiheuttaisi inhottavaa tunnetta. Haaveilen siis jostain, mitä en kestä. Mikä neuvoksi? Olen välillä niin järkyttävän pettynyt tilanteeseen ja itseeni. Olisi niin mukava olla kuten kaikki muut.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Miten vanhempasi osoittivat läheisyyttä ollessasi vauva ja pikkulapsi (0-2v)? Minkä verran sait läheisyyttä ja minkälainen heidän kosketuksensa oli? Tiedän, ettet voi muistaa sellaisia asioita, mutta jos sinulla on nuorempia sisaruksia, niin miten vanhempasi ovat osoittaneet läheisyyttä heille/hänelle?
Tuo ikä, 0-2 on varhaisen vuorovaikutuksen aikaa, jolloin lapsen aivot kehittyvät kiivaimmin. Aivojen hermoverkko, välittäjäreseptorit ja välittäjäaineiden tuotanto, sekä niiden tuottamat kokemukset määräävät paljon sitä, miten henkilö myöhemmällä iällä kokee esim juuri kosketuksen.
En sano, että vanhempasi olisivat laiminlyöneet tai kohdelleet huonosti sinua, mutta usein esim raskauden jälkeisestä depressiosta kärsivien, tai syystä tai toisesta kiireisten, tai arkojen ja tottumattomien äitien liian vähäinen vuorovaikutus, puutteellinen kosketus ja vuorovaikutus lapseen voi näkyä juurikin estoisuutena aikuisuudessa.
Mieti lapsuuttasi, vuorovaikutusta, koskettamista ja läheisyyttä vanhempiesi ja perheenjäsentesi kanssa. Jos asia vaivaa sinua, niin kannattaa ehdottomasti jutella alan asiantuntijan (psykologi, terapeutti) kanssa. Minä en sellainen ole, mutta jonkin verran olen joutunut lapsen kehitykseen perehtymään työni vuoksi. Tällainen asia nyt ensimmäisenä nousi mieleeni.
Voimia.
hei,
kiitos vastauksestasi, valepuoskari. Käsittääkseni kaikki on elämässäni ollut hyvin tuon ikäisenä. Äitini lisäksi minua hoisivat isovanhemmat ja rakkautta olen saanut heiltä kaikilta elämän mittaa.
En muista tällaisen inhon ja välinpitämättömyydentunteen olleen isossa osassa elämääni aina, mutta iän myötä se tuntuu voimistuneen. Ala-asteella olin kovinkin ihastunut, rippikoulussa myös. Sinne kaikki kuitenkin jäi, enkä tunne koskaan minkäänlaista vetoa ketään kohtaan. Ei, vaikka kuinka haluaisin. Olen yrittänyt päästä tunteesta eroon ´totuttelemalla´. Keskustelin jopa tuttavani kanssa, josko platonisesti harrastaisimme seksiä ja saisin kokea sen, mutta tilanne eteni niin, että ahdistuin jo lähekkäin istumisesta, en kyennyt edes pitämään kädestä ja riensin kotiini itkemään koko loppuillaksi/yöksi.
Aina kosketus ei aiheuta valtavaa inhontunnetta, vaan se menee kuin itsestään. En nauti siitä, mieluummin jätän tekemättä, enkä koe sitä mukavana tevehdysmuotona ym. Mutta jos tiedän, että kyseessä on henkilö, joka ehkä haluaa minulta jotain tai on kiinnostunut, koen valtavan tarpeen paeta, joskus jopa itkeä ja tilannetta saattaa seurata olotila, joka hallitsee ahdistavana oloani ajatuksella "kukaan ei saa koskea, ne enää halua, että kukaan koskee minuun ikinä."
Huokaus.. ehkä tässä pitäisi harkita sitä ammattiauttajaa.
Kiitos kiitoksista :)
Mukava kuulla, ettei kyse ole todennäköisesti lapsuuden traumasta.
Kirjoituksestasi päätellen sinulla on halu kokea ja kokeilla niitä tunteita, joista koet jääväsi paitsi. Se on hyvä merkki, koska koet ettei nykyinen tilanteesi ole "normaali". Silloin siihen on ammattilaisenkin mahdollista tarttua. Sinun kannattaa miettiä, millaisiksi miellät ne asiat, joista koet jääväsi paitsi. Jokaisella kuitenkin on olemassa jonkinlainen käsitys, mielikuva, haave tai pelko siitä, miltä ennen kokemattomat asiat saattaisivat toteutuessaan tuntua.
Mutta todellakin suosittelen psykologin tai terapeutin kanssa juttelua, he osaavat usein avata asioihin sellaisia näkökulmia, joita ei ehkä ole tullut itse ajateltua/huomattua. Siitä ne solmut sitten usein alkavat avautua.
Tsemppiä!
Hei!
Kiitos asiallisista kommenteistasi :) Rohkaistuin lähettämään sähköpostia eteenpäin, hakemaan sitä koulutettua korvaa kuuntelemaan.
Hyvät jatkot sinulle!