Tuntuu hullulta kirjoitella tälle palstalle, mutta ehkä tänne voi purkaa ahdistustaan.
Opiskelen _muka_ yliopistossa kahta tutkintoa. Tosiasiassa en ole käynyt ainoallakaan luennolla vuoteen.Opintotuki katkeaa ensi kuussa. Tänään soitti yliopiston opintotukineuvoja, että tiedänkö, että jos on sairauksia tai vastaavia voisi mennä saada sairauspäivärahaa.
Onhan niitä minulla. Valtavat kuukautiskivut, jotka lamauttavat pariksi viikoksi. Noh niihin on todella vahvat kipulääkkeet, jotka eivät auta.
Monesti on miettinyt, että jos ottaisin pari pilleriä lisää niin loppuisi sitten kerralla. Ne lääkkeet nimittäin ovat jo sitä tasoa. Eipä silti kaikkea voi kuukautiskipujen piikkiin laittaa. Elämältä on kadonnut jonkin merkitys, joku sellainen "juttu", uskoisin, että tämän palstan ihmiset tajuavat mikä se on.
Onhan minulla myös ylivilkkaus- ja tarkkaavaisuushäiriödiagnoosi, ja lääkkeet siihen. Ikävä kyllä lääkkeet ovat vain puskuroitua amfetamiinia. Tiedän, että auttaisivat jos uskaltaisin syödä niitä. Mutta tunnen itseni niin hyvin, että jossain vaiheessa tulisi "jos ottaisi muutaman ylimääräistä vaikka nenän kautta".Eivätkä ne masennukseen auttaisi.
En oikeastaan enää nuku kuin muutaman tunnin yössä tai jos nukun niin heräilen muutaman tunnin välein. Loput ajasta tuntuu kuin olisi unessa. Lähinnä ainoa mikä voi kiinnostaa on jonkunlaiset extreme-elämykset, äärimmäiset keinot tuoda mielihyvää.Jos adrenaliinitason saa todella korkeaksi elämä tuntuu merkitykselliseltä, olenkin luultavasti siitä riippuvainen jollakin tapaa :( Elokuvien seuraaminen on mahdotonta, ei jaksa keskittyä niin pitkäksi aikaa (tämä ei johdu ylivilkkaus- ja tarkkaavaisuushäiriöstä, koska tämä on ilmennyt vasta viimeisen parin kuukauden aikana).
Asun ihanan poikaystävän kanssa mutta mietin joka päivä koskakohan se kyllästyy muhun, teenkö jotain mikä ärsyttää sitä ja valmistaudun siihen että kohta se jättää mut.
Pelkään liikkua ulkona pimeällä, tosin se johtuu siitä että minut on ryöstetty aseella uhaten. Tai noh pelkääminen ei ole ehkä oikea sana, käyttäydyn pimeällä ulkona kuin pakokauhuinen villieläin. Sydän hakkaa ja pelkään kaikkea mikä pitää vähänkin ääntä, katselen taakseni ja pidän aina kädessä jotain jolla voi "lyödä". Luultavasti jos joku tulisi kysymään tietä kuolisin sydänkohtaukseen.
Kaikki oikeastaan itkettää, jos luen lehdestä että jollekin ihmiselle on tehty jotain itken siitä. Jos pudotan lasin lattialle alan itkeä ja pohdin miksi olen niin huono ihminen.
Tiedän, että ehkä minulle tekisi hyvää käydä "lepäilemässä" jossakin, mutta se ei käy koska tunnen olevani turvassa kotona. Ja koska opintoni ovat tuosta ylivilkkaushäiriöjutusta huolimatta aikaisempina vuosina sujunneet erittäin hyvin minua myös vaivaa kiltintytönsyndrooma on vaan pakko opiskella vaikka todellisuudessa kun valmistaudun lähtemään luennolle alkaa itkettää ja ahdistaa. Ja jään kotiin, enkä kouluun mene.
Olen käynyt lääkärissä enkä saanut sanottua asiaani. Selitin vaan muuta. Olen käynyt psykologilla, mutta jotenkin koin etten saanut ollenkaan vasta-ajatuksia. En saanut kerrottua että jos menen metrolla lasken koska ja mistä kohtaa pitäisi hypätä jos haluaisi kuolla metron alle, tai että millainen määrä noita särkylääkkeitä veisi koomaan, tai jos uin tekee mieli kokeilla kauanko kestäisi ettei tarvitsisi enää nousta pinnalle. Olen myös alkanut epäillä ovat kuukautiskipuni edes oikeita, vai onko kivut korvien välissä (en pidä ajatusta yhtään mahdottomana).
Opiskelen _muka_ yliopistossa kahta tutkintoa. Tosiasiassa en ole käynyt ainoallakaan luennolla vuoteen.Opintotuki katkeaa ensi kuussa. Tänään soitti yliopiston opintotukineuvoja, että tiedänkö, että jos on sairauksia tai vastaavia voisi mennä saada sairauspäivärahaa.
Onhan niitä minulla. Valtavat kuukautiskivut, jotka lamauttavat pariksi viikoksi. Noh niihin on todella vahvat kipulääkkeet, jotka eivät auta.
Monesti on miettinyt, että jos ottaisin pari pilleriä lisää niin loppuisi sitten kerralla. Ne lääkkeet nimittäin ovat jo sitä tasoa. Eipä silti kaikkea voi kuukautiskipujen piikkiin laittaa. Elämältä on kadonnut jonkin merkitys, joku sellainen "juttu", uskoisin, että tämän palstan ihmiset tajuavat mikä se on.
Onhan minulla myös ylivilkkaus- ja tarkkaavaisuushäiriödiagnoosi, ja lääkkeet siihen. Ikävä kyllä lääkkeet ovat vain puskuroitua amfetamiinia. Tiedän, että auttaisivat jos uskaltaisin syödä niitä. Mutta tunnen itseni niin hyvin, että jossain vaiheessa tulisi "jos ottaisi muutaman ylimääräistä vaikka nenän kautta".Eivätkä ne masennukseen auttaisi.
En oikeastaan enää nuku kuin muutaman tunnin yössä tai jos nukun niin heräilen muutaman tunnin välein. Loput ajasta tuntuu kuin olisi unessa. Lähinnä ainoa mikä voi kiinnostaa on jonkunlaiset extreme-elämykset, äärimmäiset keinot tuoda mielihyvää.Jos adrenaliinitason saa todella korkeaksi elämä tuntuu merkitykselliseltä, olenkin luultavasti siitä riippuvainen jollakin tapaa :( Elokuvien seuraaminen on mahdotonta, ei jaksa keskittyä niin pitkäksi aikaa (tämä ei johdu ylivilkkaus- ja tarkkaavaisuushäiriöstä, koska tämä on ilmennyt vasta viimeisen parin kuukauden aikana).
Asun ihanan poikaystävän kanssa mutta mietin joka päivä koskakohan se kyllästyy muhun, teenkö jotain mikä ärsyttää sitä ja valmistaudun siihen että kohta se jättää mut.
Pelkään liikkua ulkona pimeällä, tosin se johtuu siitä että minut on ryöstetty aseella uhaten. Tai noh pelkääminen ei ole ehkä oikea sana, käyttäydyn pimeällä ulkona kuin pakokauhuinen villieläin. Sydän hakkaa ja pelkään kaikkea mikä pitää vähänkin ääntä, katselen taakseni ja pidän aina kädessä jotain jolla voi "lyödä". Luultavasti jos joku tulisi kysymään tietä kuolisin sydänkohtaukseen.
Kaikki oikeastaan itkettää, jos luen lehdestä että jollekin ihmiselle on tehty jotain itken siitä. Jos pudotan lasin lattialle alan itkeä ja pohdin miksi olen niin huono ihminen.
Tiedän, että ehkä minulle tekisi hyvää käydä "lepäilemässä" jossakin, mutta se ei käy koska tunnen olevani turvassa kotona. Ja koska opintoni ovat tuosta ylivilkkaushäiriöjutusta huolimatta aikaisempina vuosina sujunneet erittäin hyvin minua myös vaivaa kiltintytönsyndrooma on vaan pakko opiskella vaikka todellisuudessa kun valmistaudun lähtemään luennolle alkaa itkettää ja ahdistaa. Ja jään kotiin, enkä kouluun mene.
Olen käynyt lääkärissä enkä saanut sanottua asiaani. Selitin vaan muuta. Olen käynyt psykologilla, mutta jotenkin koin etten saanut ollenkaan vasta-ajatuksia. En saanut kerrottua että jos menen metrolla lasken koska ja mistä kohtaa pitäisi hypätä jos haluaisi kuolla metron alle, tai että millainen määrä noita särkylääkkeitä veisi koomaan, tai jos uin tekee mieli kokeilla kauanko kestäisi ettei tarvitsisi enää nousta pinnalle. Olen myös alkanut epäillä ovat kuukautiskipuni edes oikeita, vai onko kivut korvien välissä (en pidä ajatusta yhtään mahdottomana).
Vastaukset 1
Vanhimmat
Minä sain valmistuttua sieltä yliopistosta ilman suurempia ponnistuksia, mutta mitä tutkinnolla sitten oikeastaan tekee, jos ei ole muuten osaa elää itsensä kanssa.
Päivät kuluvat, nostan palkkaa ja odotan iltaa. Työssä olisi niin paljon tehtävää, mutta jos luen jotain papereita, en tajua sanaakaan - lukutaitoni ja muistini on erinomainen, keskittymiskyky vain on tiessään. Kirjoittamaan pystyn, mutta ainoastaan vapaasti, pakotettu ja muotoon sidottu tekstin vääntäminen ahdistaa.
Kello tulee neljä, jään työpaikalle vielä pariksi tunniksi, sillä jos menen kotiin alan juoda. Kolmen neljän tunnin juomisen jälkeen rentoudun hieman ja uskon taas saavani lukemisen päästä kiinni. Sitten iskee kuitenkin väsymys, en jaksakaan. Kiertelen hetken aikaa netissä keskustelupalstoilla jos pystyn, yleensä kuitenkin menen nukkumaan. Näen painajaisia töistä, joissa en saa mitään aikaan. Aamulla taas herään ja huomaan, että se ei ollutkaan painajaista vaan totta.
Menen työpaikalle, vastaan huolellisesti sähköposteihin ja odottelen taas että saisin jotain tehdyksi. Muita ei näy, tai heitä kiinnostaa vain omat tehtävänsä, harvana päivänä sanon kenellekään sanaakaan saati että jotakuta kiinnostaisi mitä teen. Käyn toimistossa ottamassa kopioita, tässäpä mielenkiintoinen kirja joka kertoo juuri omasta työstäni, se pitäisi lukea. Nostan sen kasan päälle enkä jaksa tarttua yhteenkään opukseen. Kohta on viikonloppu. Koen valtavaa syyllisyyttä viikonlopusta, enhän ole tehnyt viikollakaan mitään.
En ymmärrä, miten avopuolisoni jaksaa. Kotona olen joskus iloinen, silloin kun unohdan mitä minun pitäisi olla tekemässä. Pääsääntöisesti saan kuitenkin iloa vain juomisesta ja ilta-ateriasta. Päivisin en jaksa syödä, enkä edes halua mennä työpaikan ruokalaan, siellä on valtavan täyttä ja levotonta. Joskus kuuntelen musiikkia tai soitan, mutta siitäkin tulen surulliseksi.
Iltaisin haen toimeliaasti olutta kaupasta, se on niitä harvoja asioita joihin jaksan keskittyä. Se on myös päivän ainoa hetki jolloin en ole väsynyt, on jotain odotettavaa. Kun olut loppuu, olen valmis nukkumaan, ja toivon ettei aamulla tarvitsisi nousta vuoteesta.
Olin kiusattu ja hyväksikäytetty, mutta ne ajat ovat kaukana takanapäin. Olenkohan alkanut elää niitä omassa mielessäni uudelleen, sillä en ymmärrä mitä elämälleni on päässyt tapahtumaan. Olenko tässä minä vai joku muu? Niin masentunut ihmisen ei tarvitse olla, etteikö voisi uskoa kuin Peppi Pitkätossu: "kyllä minä aina selviän". Tästäkin selvitään ennemmin tai myöhemmin, kun vain tietäisi miten. Paljon auttaisi jos voisi keskittyä ajattelemaan. Haluan toimia, en haahuilla loppuelämääni eteenpäin kuin haamu.