semmonen juttu, joka tuntuu toistuvan kaikissa suhteissani ja jopa joidenkin kavereiden suhteissa...
eli, aina kun ihastuu ja rakastuu ja tunteet on vastavuoroisia, olo tuntuu varmalta ja siihen toiseen luottaa ja uskoo, että suhde kantaa myös vaikeat hetket. Kun rakkaalleen on paljastanut itsestään kaiken ja saanut tuntea, että hyväksytään myös se oma minä ja voi suhteellisen luottavaisin mielin siinä suhteessa elää ja olla. Sitten iskeekin pommi ja saa huomata, että se toinenpa ei enää olekaan mun puolella ja se "omana itsenä" oleminen on alkanut ärsyttää sitä toista. Viime kädessä siis saa huomata, että oikeasti on murheineen aivan yksin.
Ootteko kokeneet muut näitä hölmistyksiä, että seurustelun alussa tuntuu, että yhdessä selvitään mistä tahansa ja toinen varmasti tukee toista ja sit toinen kääntääkin kelkkansa yhtäkkiä ja kohta ei edes muisteta mitä yhteistä alunperin olikaan...kun aluksi niitä tuntuu olevan niin paljon.
Mua vaan on mietityttänyt tää rakastumisen harha...
eli, aina kun ihastuu ja rakastuu ja tunteet on vastavuoroisia, olo tuntuu varmalta ja siihen toiseen luottaa ja uskoo, että suhde kantaa myös vaikeat hetket. Kun rakkaalleen on paljastanut itsestään kaiken ja saanut tuntea, että hyväksytään myös se oma minä ja voi suhteellisen luottavaisin mielin siinä suhteessa elää ja olla. Sitten iskeekin pommi ja saa huomata, että se toinenpa ei enää olekaan mun puolella ja se "omana itsenä" oleminen on alkanut ärsyttää sitä toista. Viime kädessä siis saa huomata, että oikeasti on murheineen aivan yksin.
Ootteko kokeneet muut näitä hölmistyksiä, että seurustelun alussa tuntuu, että yhdessä selvitään mistä tahansa ja toinen varmasti tukee toista ja sit toinen kääntääkin kelkkansa yhtäkkiä ja kohta ei edes muisteta mitä yhteistä alunperin olikaan...kun aluksi niitä tuntuu olevan niin paljon.
Mua vaan on mietityttänyt tää rakastumisen harha...
Vastaukset 6
Vanhimmat
Niin, sitä kai kutsutaan kuuluisaksi herra/rouva Alkuhuumaksi ja sitähän kestää aina aikansa, kunnes tilanne tasoittuu..
Ensin sitä kai ihastuu, sitten kenties rakastuu, mutta RAKASTAMAAN oppii vasta ajan myötä, eli just kun on oppinut tuntemaan sen vastapuolen ja hyväksyy hänen ärsyttävätkin piirteensä!
Ei siis kannata eikä pidäkään lannistua. Jos suhteesi on kaatuneet toistuvasti sen alkuhuuman laannuttua, ei se rakkautta sitten ollutkaan. Kai?? En todellakaan ole paras henkilö puhumaan rakkaudesta tai rakastamisesta, mutta tällä hetkellä rakastan sydämeni pohjasta.. Tai ainakin olen tulisesti ihastunut ;)
Tsemppiä!
Kirjoitin nuorten rakkausosastolle vähän aikaa sitten tämän:
---
Minun mielestäni taas romanttisilla tunteilla on kolme astetta: ihastuminen, rakastuminen ja rakastaminen. Siis nimenomaan teini-iän jälkeen, mutta mikä ettei tätä luokittelua voisi soveltaa nuorempiinkin =).
Ihastuminen on sitä, että törmää johonkin mielenkiintoiseen tyyppiin. Siis henkilössä on jotain, joka viehättää suuresti. Jopa niin paljon, että häntä haluaisi suudella. Tässä vaiheessa fyysinen himokin voi olla mukana, ainakin, jos on ihastunut pelkästään toisen ulkonäköön.
Rakastuminen on ihastumisen seuraava aste. Ei vieläkään tunneta toista aivan tarpeksi, mutta ollaan silti ihan hulluna toiseen. Ei toimita ollenkaan järkevästi, ajatellaan vain toista.
Rakastaminen on romanttisten suhteitten viimeinen vaihe. Se tulee silloin, kun rakastumishuuma on jo ohi, siis vuoden, parin, kolmen jälkeen. Se on halua olla yhdessä, ei enää hulluutta (rakastuminenhan pistää ihmisen aivokemiat ihan sekaisin). Suunnitellaan pitkälle yhteistä tulevaisuutta, halutaan olla yhdessä, tiedetään että toinen on se oikea ja paras. Rakastamisvaiheessa asutaan yleensä jo yhdessä.
Miten näistä kolmesta erottaa sen tunnetason, joka milloinkin "vaivaa"? Sillä, miten nopeasti siitä pääsee yli.
Ihastuminen voi loppua hetkessä, eikä sen "suhteen" loppumista suuremmin surra. Poikkeuksiakin on, mutta silloin voi kyseessä olla esimerkiksi läheisriippuvuus. Siis ei edes haluta olla yksin, pitää aina olla joku siinä vieressä.
Jos ollaan päästy jo rakastumisvaiheeseen, eron jälkeen ollaankin jo ihan allapäin. Joskus hyvinkin pitkään.
Ja rakastamisvaihe? Siinä vaiheessa ollaan muutenkin jo totuttu toisen lähelläoloon niin paljon, että pelkästään jo se kirpaisee. Ja elämä menee ihan sekaisin pelkästään jo sen erilleen muuttamisen takia.
Täysin samaa mieltä!
Miten kauan uskot menevän kun ihastuminen "vaihtaa muotoaan"? ;)
En ole rakastunut / rakastanut oikeasti kuin kerran, ihastunut kyllä sitä enemmänkin. Sillä ainoalla kerrallani rakastuminen vaati viikon tiiviin yhdessäolon ja parin päivän erillään olon. Oli aivan hirveän ikävä ja jopa itketti, joten oli pakko soittaa ja kertoa, että olin rakastunut tähän toiseen. Sitten itketti vielä enemmän, kun toinenkin kertoi rakastuneensa minuun =).
Toisaalta, tuo suhde loppui heti melkein huuman loputtua eli vähän yli kahden vuoden yhteisasumisen jälkeen. Toisella osapuolella ei ollut enää halua rakastaa minua, hän halusi vapautta ja haistella uusia tuulia.
..se oikea sinunkin eteesi vielä pomppaa. :)
Näin ainakin uskon koko sydämestäni. :)
...ainakin suuren osan ajasta. Välillä toki tulee epätoivon hetkiä, mutta sekin on ihan normaalia sinkuille =). Uskoa on, toivoa on, rakkaus vain puuttuu..