Kuin tuhka tuuleen

NotAlone kirjoitti:

Tällanen ainekirjoitus... opettajan arvosana oli kymppi tästä, ja haluisin kuulla muiden mielipiteen tästä...??


Nerissa heitteli pientä lasipalloa ilmaan ja otti sen sitten kiinni. Kun hän heitti sen liian ylös eikä saanutkaan kiinni, se osui häntä otsaan. ”Hitto!” Nerissa tiuskaisi mutta kukaan ei kuullut häntä. Isän makuuhuone oli kerrosta alempana joten he eivät kuulleet Nerissaa. Hän kaivoi laatikostaan kämmenen kokoisen hopeariipuksen. Se oli hopeinen X-merkki joka oli melkein risti mutta ei kumminkaan ihan. Se oli lykantti jonka Nerissa oli ostanut joskus jostain ihme puodista jossa myytiin kaikenlaista mystistä. Tämäkin kuulemma suojasi ihmissusia vastaan. Vaikka hän tiesi sen olevan humpuukia, riipus oli hänelle rakas.
Oli myöhäinen ilta ja viimeisiä kesäöitä. Kesäloma oli lopuillaan mutta kukat olivat vielä täydessä loisteessaan. Nerissa katsoi ikkunastaan ulos ja avasi ikkunan. Suuri täysikuu valaisi hänen valkeita kasvojaan ja antoi niille hehkua. Vaaleita kasvoja kehystivät mustat pitkät hiukset. Kuin huomaamattaan Nerissa puristi lykanttia muistaessaan, että ihmissudet vaelsivat täysikuun aikaan. Nerissa katseli ympärilleen. Nyt kukaan ei huomaisi, hän tekisi sen niin hiljaa. Hän oli hento ikäisekseen ja hyppäsi kevyesti kuin kissa ikkunasta lämpimään kesäyöhön. Jos ulkona olisi ollut yhtään tuulista, olisi Nerissalle tullut kylmä. Hänellä oli päällään vain yöpaita, tai oikeastaan hame, joka ylsi häntä vähän yli polvien ja siinä oli vain narut pitämässä hametta päällä olkapäiltä. Nerissa oli yhdeksänvuotias ja häntä oli aina pidetty hieman outona. Ei sillä että häntä olisi kiusattu, ehkä enemmänkin häntä pelättiin.

Nerissa käännähti katsomaan taakseen. Jokin oli kävellyt hänen takanaan, jokin nelijalkainen, siitä Nerissa oli varma. Hän kääntyi taas eteenpäin ja hänen edessään seisoi jokin joka ei ollut ihminen, mutta ei eläinkään. Se yritti käydä Nerissan päälle, mutta ulvahti tullessaan liian lähelle. Nerissa katsoi hopeista esinettä kädessään, ja se hohti sinisen valkeaa valoa. Silloin Nerissa tajusi. Hänen edessään oli ihmissusi ja lykantti suojeli Nerissaa hirviöltä. Hän ojensi sudelle lykanttia ja se juoksi pois ulisten. Kun ei enää kuulunut askeleita, Nerissa juoksi metsään ja kun hän oli juossut jonkun matkaa metsässä, Nerissan jalat pettivät ja hän vajosi polvilleen ja hukutti kasvonsa käsiinsä ja itki. Hän ei ollut itkenyt kuin viimeksi silloin, kun hänen kissansa oli kuollut silloin kun hän oli ollut pieni. Hän oli päättänyt olla itkemättä silloin, kun hänen äitinsä oli kuollut. Siitä oli nyt kulunut noin neljä vuotta, neljä vuotta itkemättä, koko ikä uskomatta taikuuteen ja nyt tämä. Hän kuuli nyt jo toisen kerran yön aikana askeleita takaansa. Tällä kertaa hän ei katsonut taakseen, vaan puristi vain hiljaa lykanttia. Käsi tarttui Nerissan olkapäähän ja kädenomistaja istahti hänen viereensä. Nerissa kääntyi nopeasti katsomaan kuka oli siihen tullut. Suunnilleen hänen ikäisensä poika katsoi Nerissan vihreisiin silmiin huolestuneena. Nerissa näytti pelästyneeltä kuin metsäkauris ja hänen ilmeensä muuttui ihmetteleväksi kun huomasi kuka hänen vierellään istui. Mutta poika ehti ensin. ”Mitä sinä täällä teet ja miksi näytät noin pelästyneeltä?” kuului Alecin hempeä ääni. ”Lähdin ulos ja... ei, et usko jos kerron...” Nerissa änkytti vastaukseksi. ”Mutta mitä sinä täällä teet?” hän kysyi nyt kun oli jo alkanut tottua puhumiseen. ”Ei, et sinäkään usko jos minä kerron...” hän vastasi ja kalpeni myös. Hän kylläkin näytti sairaammalta kuin Nerissa koska Alec oli niin tumma normaalisti. ”Ehkä uskonkin. Kerro kaikki, mutta ehkä menemme johonkin parempaan paikkaan juttelemaan vai mitä olet mieltä?” Nerissa hymyili ja pyyhki kyyneleensä. Alec hymyili hänelle arasti ja vastasi ”Joo, kunhan ei mennä lähelle kotiani...” ”Ei toki, jos et halua” Nerissa vastasi ja katsoi nyt punastunutta Alecia hieman epäillen. Mutta kohta se kaikki selviäisi. Tai niin hän toivoi.

He kävelivät metsän reunaa pitkin ja saapuivat pienen joen lähelle. ”Missä sinä muuten asut?” Nerissa kysyi kun alkoi miettiä missä he saisivat puhua rauhassa. ”Koulun lähellä, joten olemme menossa hyvään suuntaan.” Alec vastasi ja he jatkoivat matkaansa. Kun he olivat sillalla, he istahtivat sen reunalle ja koska silta oli matala, he uittelivat varpaitaan viileässä vedessä. Nerissa pelästyi nähdessään naarmuuntuneet jalkansa ja pesi niistä kaikki roskat pois. Hän oli jättänyt kengät kotiin ja juossut hiekkatiellä paljain jaloin joten hänen jalkansa olivat täynnä pikkukiviä ja naarmuja. ”Niin ja...auh... Miten sinä sinne... auh! ... metsään päädyit?” Nerissa kysyi pestessään jalkojaan joessa. Alec mietti hetken ja vastasi sitten: ”Lähdin kotoa ulos kun vanhempani alkoivat taas riidellä. Hain vain huoneestani hopeisen riipukseni, lykantin, ja juoksin ovet paukkuen kotoa. Äiti ja isä eivät huomanneet mitään vaikka ilmoitin lähteväni. Kun olin juossut jonkin aikaa, kuulin ulinaa ja juoksu askeleita takaani ja huomasin suuren olennon joka oli kuin suden ja ihmisen risteytys. Silloin huomasin lykanttini hohtavan ja ojensin sitä sudelle, aivan se oli ihmissusi usko tai älä,” Nerissa katsoi Alecia suu ammollaan, ei siksi että hän olisi ihmetellyt ihmissutta vaan sitä, että Aleckin oli nähnyt saman kuin hän. ”ja se juoksi pois, samalla tavalla kuin se oli tullutkin luokseni. Luulen että se oli nähnyt toisenkin lykantin. Noh, kerro sinä nyt sinun tarinasi.” Alec lopetti ja Nerissa katsoi häntä hämillään. ”Minulla on myös lykantti, ja minäkin näin ihmissuden. Se pelästyi lykanttini hehkua ja juoksi... Koulua kohti! kun kerroit että se on varmaan pelästynyt toista lykanttia, se toinen lykantti oli minun. Sitten juoksin metsään ja sitten sinä tulit. Taisit tulla sinne samasta syystä kuin minäkin, pakoon sutta.” Alec vain nyökkäsi ja katsoi lykanttiaan. Sen hehku oli jo himmennyt. Nerissa otti lykanttinsa esille ja kummatkin lykantit alkoivat loistaa ja ne lensivät yhteen. Nerissa ja Alec katsoivat toisiaan ja lykanteja vuoroin ja olivat aivan hiljaa. Nyt ne hohtivat kirkkaampana kuin koskaan ennen. Ne hohtivat hopeisen kultaista valoa, joka melkein häikäisi heidät. Kun vihdoin niiden hohto sammui, ne tippuivat maahan vieläkin yhdessä. Nerissa yritti ottaa oman lykanttinsa maasta, mutta se oli liian painava. Nerissa tunsi kuinka se painoi hänen kättään vasten kuin sanoen älä koske minuun. Alec yritti myös ottaa omaansa mutta sekään ei totellut.

Ja sitten, kuin tyhjästä, käveli sillalle valkopukuinen nainen. Hän käveli niin hiljaa, ettei kuulunut ääntäkään kun hän liikkui. Tämä hymyili lempeästi lapsille ja sitten hymy muuttui huolestuneeksi. ”Teille on annettu raskas taakka, teidät on merkitty pelastamaan maailma. Siksi teillä on nuo lykantit, ja tulin antamaan teille lisävoimia avuksi taistelussanne ihmissusia vastaan.” nainen sanoi ja tämän ääni oli kaunis ja oli kuin se olisi kuulunut jostain kaukaa, kuin se ei olisi kuulunut hahmolle joka Nerissan ja Alecin edessä seisoi. ”Minun nimeni on Sol, ja tulen auttamaan teitä matkallanne. Kutsukaa minua aina kun tarvitsette apua. Tässä teille vielä kartta jonka avulla löydätte ja tuhoatte kaikki ihmissudet. Kun lausutte veritas ja ojennatte hänelle kristalli pulloa, susi muuttuu mustaksi savuksi ja mustasavu leijuu pulloon. Kun olette saaneet suden pulloon, kierrätte korkin kireälle ja jatkatte matkaanne. Kun olette löytäneet kaikki 80 ihmissutta, tapaatte taas minut.” Sol antoi Alecille kartan, joka oli vanhaa haurasta pergamenttia ja Nerissalle pullon joka oli kiinni puukorkilla jonka päällä oli nahkaa ja muutama höyhen. Sitten nainen laski kätensä molempien nuoren otsalle ja alkoi mutista jotain mistä Nerissa ja Alec eivät ymmärtäneet mitään. Sitten he tunsivat kuinka voima virtasi heihin ja he alkoivat tajuta mitä Sol teki. Hän manasi heihin voimaa hengiltä. Kun hän viimein laski kätensä pois Nerissan ja Alecin otsalta, hän nyökkäsi heidän suuntaansa että he saisivat kokeilla voimiaan. Nerissa ei tiennyt miten, tai mistä ääni tuli, mutta hän oli varma että se oli hänen omansa. Ja kun hän aikoi ajatella jotain kaunista, hänen jalkojensa juureen ilmestyi kukkia ja hän poimi yhden. Se muuttui hiekaksi hänen kädessään ja valui Nerissan sormien välistä maahan. ” Mikään ei ole pysyvää, kaikki mitä taiotte haihtuu pian pois, joten teidän tulee olla nopeita.” Sol vastasi Nerissan ihmettelevään ilmeeseen. Sitten metsästä laukkasi kaunis valkoinen yksisarvinen. Se pysähtyi Solin eteen ja painoi turpansa tämän kättä vasten. ”Tämä tässä on yksisarvinen, hänen nimensä on Tenshi, se on japania ja tarkoittaa enkeliä. Tenshi on viisas eläin, se ei toimi karttananne, vaan se vie teidät vain sinne missä on ihmissusia. Onnea matkaan lapset, henget ovat apunanne!” Sol sanoi ja alkoi perääntyä mutta Nerissa kysyi nopeasti ”Mutta miksi meidät täytyy laittaa tähän tehtävään? Miksei kukaan teistä, te olette voimakkaampia?” Sol pysähtyi ja vastasi: ”Me olemme henkiä, emme voi tehdä mitään maan päällä, mutta nyt muistankin. Tässä teille kaavut, teitä ei saa tunnistaa.” Ja hän heitti mustat kaavut Alecille ja Nerissalle. He katsoivat toisiaan ja seisoivat hiljaa. Ainakin niin kauan kunnes Tenshi tuli heidän väliinsä ja he hyppäsivät yksisarvisen selkään. Noh, tässä sitä ollaan, yksisarvisen selässä, matkalla pelastamaan maailma; Nerissa ja Alec ajattelivat ja painoivat kantapäillään hevosen valkoisia kylkiä ja tämä laukkasi ilmaan.

”Mutta mitä vanhempamme sanovat kun huomaavat että emme ole kotona?” Nerissa kysyi kun he olivat lennelleet pari minuuttia hiljaa. ”En tiedä, mutta kun palaamme, en usko että vanhempani enää riitelevät. Entä sinun vanhempasi? riitelevätkö he koskaan?” Alec kysyi. Nerissa painoi päänsä Tenshin kaulaan ja vastasi ”Minulla on vain isä. Äitini kuoli kun olin viisivuotias. He olivat onnellisia yhdessä, he eivät riidelleet koskaan. Nyt isästä on tullut äkäinen ja hän vain huutaa minulle.” Silloin he alkoivat laskeutua. He laskeutuivat aution kylän keskelle ja hyppäsivät Tenshin selästä. He katsoivat lykanttejaan ja ne hehkuivat heikosti. Yksisarvinen alkoi kävellä erästä taloa kohti ja Nerissa ja Alec seurasivat sitä lykantit ojennetun käden päässä itsestään. Ensin vanhan lahon pöydän takaa näkyivät kaksi kiiluvaa silmää. Sitten niitä ilmestyi lisää ja alkoi kuulua murinaa ja he kuulivat kuinka joku nuoleskeli huuliaan. Nerissa alkoi penkoa taskuistaan kristalli pulloa ja kiersi korkin auki ja huusi; ”VERITAS!” ja yhdet silmät muuttuivat avuttomiksi ja sitten ne olivatkin vain mustaa savua. Mustasavu leijaili pulloon ja Alec huusi myös ”VERITAS!” Ja taas yhdet silmät katosivat pöydän takaa. He tekivät sitä jonkin aikaa, ja heitä alkoi heikottaa. Silmiä tuli lisää ja lisää eivätkä ne loppuneet. Kun ne vihdoin loppuivat, Nerissa ja Alec kaatuivat lopen uupuneina maahan. Mutta Tenshi ei antanut heidän levätä. Se herätti heidät tökkimällä turvallaan heitä ja he kapusivat hevosen selkään. Mutta nyt tämä ei lähtenyt lentoon, se vain käveli toiseen taloon.

Ja sitä jatkui kauan. He kiersivät talosta taloon ja pian kylästä kylään ja aika vieri. Ja sitä mukaa kun Nerissa ja Alec pyydystivät ihmissusia, ne myös lisääntyivät. Meni vuosia. Nerissa ja Alec kasvoivat, vanhemmat huolestuivat. Menettivät toivonsa. Mutta lapsen jatkoivat. Kun he olivat taistelleet kolme vuotta, tapahtui jotain, joka muutti henkien suunnitelmat. Lykantti antoi lapsille suojan susia vastaan. Mutta kerran Nerissalta putosi lykantti. ”Nerissa! Varo, ota lykanttisi!” Alec huusi, mutta ihmissusi oli nopeampi. Se hyppäsi Nerissan kaulaan ja puri tätä. Hän näki vain mustaa, ja halun tappaa. Se näki nuoren pojan edessään, mutta tämä nosti hopeista riipusta, ja Nerissaa alkoi sattua sisältä. Hän perääntyi, ja kun viimein hänen särkynsä loppui, Alec oli jo lentänyt pois, kotiin. Taas vierähti vuosi ja nyt Nerissan isä tiesi mitä tyttärelleen oli tapahtunut. Tämä ei kuitenkaan ollut varma, oliko parempi tietää mitä oli tapahtunut, vai olla tietämätön mistään. Häntä kadutti koska oli ollut niin ilkeä Nerissalle. Mutta kuinka ollakaan, Nerissan lauma vaelsi hänen kotikyläänsä. Nerissa erosi muista ihmissusista siten, että hänen kaulassaan roikkui kristalli pullo. Kun taas eräänä iltana Alec seisoi pienen kauniin ristin edessä, josta roikkui Nerissan lykantti, hän kuuli askeleita. Ja... ulvontaa! Suuren susi lauman nokassa juoksi ihmissusi naaras, jonka kaulassa riippui pullo jonka sisällä oli mustaa savua. ”Nerissa!” Alec huusi, ja Nerissa pysähtyi lauma perässään. Parin minuutin ajan Nerissa näki koko elämänsä jokaisen päivän, hän muisti nyt kaiken. Ihmissuden saa tavalliseksi kutsumalla tätä hänen ristimä nimellään. Nerissa muuttui taas ihmiseksi ja kumpikin huusivat ”VERITAS!” ja kaikki sudet muuttuivat mustaksi savuksi joka lensi pulloon. Tyhjästä käveli valkokaapuinen nainen joka hymyili ja nauroi heille; ”Te teitte sen! pelastitte toisenne lisäksi myös koko maailman. Jos Nerissa annat tuon pullon minulle, niin annan teille jotain palkinnoksi tästä kaikesta.” Sol sanoi ja ojensi kätensä johon Nerissa laski pullon. Sol kaivoi taskustaan kummallekin pienen timantin, joka loisti kuin aurinko. ”Se johdattaa teitä pimeydessä ja kun toinen häviää, niin toinen löytää hävinneen. Hyvästi sankarit!” JA hän katosi. Alec ja Nerissa kävelivät käsi kädessä kotiin, eivätkä puhuneet kenellekään mitään seikkailustaan.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä