Kerron teille tarinan karskista ti-ti koppakuoriaisesta.
Olipa kerran hyvin puutunut kuoriainen se lökötteli auringossa aina kun vaan siihen oli mahdollisuus. Eräänä päivänä ei tullutkaan aurinkoa vaikka niin oli luvattu jo meterologin toimesta. Kuoriainen pettyi kauheasti,hän surkutteli ja surkutteli ja oli niin maansa myyneen näköinen kun olla vaan voi!
Surkuteltuaan hetkisen hän nousi taas valoon- niin tiedätte kai kuvainnollisesti hän piristyi yht`äkkisesti, hän keksi että hänhän voi itse tehdä auringon eikä siihen mitään taivaanisiä tarvita. Hän kipsutteli vanhaan rötisköiseen vajaansa joka sijaitsi kaukana laakson uumenissa kolmen kotvan luona. Pian hän hiihti pienillä ohuilla jaloillaan rivakoin askelin kotipihan pensaikon välistä mukanaan Italiasta muinoin matkalla ollessaan intiaanien hyväntahdon lahjaksi antama kapusta, josta sojotti tajuttomasti päästä nypykällisiä hieman vinoja täriseviä paksuja haarakkeita suuntaan jos toiseenkin.
Kuoriainen arveli että tässä kapulassa on taikaa ja saataisiin aurinkokin houkuteltua esiin, sillä olihan aurinko ennenkin saatu houkuteltua- isomummin sahdin voimalla kylläkin, mutta kuoriainen oli sitä mieltä että se ei enää tepsisi koska aurinko ei ollut enää niin helposti huijattavissa ja ilmeisen immuuni jo alkoholille.
Kuoriainen huitoi, hyppi ja pomppi sauvansa kanssa, osoitti kohti taivasta ja lausui vanhan riimun joka menee näin: "Oi jos mulle valon ja lämmön tuot, ilon mulle annat ja onnella ei rajaa näy, siks kaipaan kaikkea mitä sinussa tunnen ja nään, ole mulle armollinen ja tule esiin, et pety kun vastapalveluksen sulle myös suon."
Pian maaperä alkoi jyristä ja pilvet tummuivat taivaankannen ylle, ilmassa tuoksui kärähtäneen pannukakun haju. Kului tunti ja kaksi, mitään ei näkynyt eikä kuulunut,kuoriaiselle alkoi tulla jo epätoivo ja hätä siitä näkisikö koskaan enää valoa ja tuntisiko ikinään auringon sivelevää lämpöä ihollaan. Istuttuaan tunteja samalla paikallaan liikahtamatta kuoriainen viimein luovutti.
Hän lähti laahustamaan hitain askelin kohti kotiluolaansa ja vietti siellä liikahtamatta minnekään moneen päivään itkien ja parkuen huonoa onneaan ja ikävöidessään valoa ja lämpöä. Viikon kulttua ovelle koputettiin. Kuoriainen avasi ja ilokseen huomasi että aurinko paistoi täydeltä teholla( n.60 astetta) mutta ykskaks kuoriainen kärähtikin eikä hänestä liiemmin enää kuultu. Se oli sen onnettoman ja epäonnekkaan kuoriaisen tarina.
Olipa kerran hyvin puutunut kuoriainen se lökötteli auringossa aina kun vaan siihen oli mahdollisuus. Eräänä päivänä ei tullutkaan aurinkoa vaikka niin oli luvattu jo meterologin toimesta. Kuoriainen pettyi kauheasti,hän surkutteli ja surkutteli ja oli niin maansa myyneen näköinen kun olla vaan voi!
Surkuteltuaan hetkisen hän nousi taas valoon- niin tiedätte kai kuvainnollisesti hän piristyi yht`äkkisesti, hän keksi että hänhän voi itse tehdä auringon eikä siihen mitään taivaanisiä tarvita. Hän kipsutteli vanhaan rötisköiseen vajaansa joka sijaitsi kaukana laakson uumenissa kolmen kotvan luona. Pian hän hiihti pienillä ohuilla jaloillaan rivakoin askelin kotipihan pensaikon välistä mukanaan Italiasta muinoin matkalla ollessaan intiaanien hyväntahdon lahjaksi antama kapusta, josta sojotti tajuttomasti päästä nypykällisiä hieman vinoja täriseviä paksuja haarakkeita suuntaan jos toiseenkin.
Kuoriainen arveli että tässä kapulassa on taikaa ja saataisiin aurinkokin houkuteltua esiin, sillä olihan aurinko ennenkin saatu houkuteltua- isomummin sahdin voimalla kylläkin, mutta kuoriainen oli sitä mieltä että se ei enää tepsisi koska aurinko ei ollut enää niin helposti huijattavissa ja ilmeisen immuuni jo alkoholille.
Kuoriainen huitoi, hyppi ja pomppi sauvansa kanssa, osoitti kohti taivasta ja lausui vanhan riimun joka menee näin: "Oi jos mulle valon ja lämmön tuot, ilon mulle annat ja onnella ei rajaa näy, siks kaipaan kaikkea mitä sinussa tunnen ja nään, ole mulle armollinen ja tule esiin, et pety kun vastapalveluksen sulle myös suon."
Pian maaperä alkoi jyristä ja pilvet tummuivat taivaankannen ylle, ilmassa tuoksui kärähtäneen pannukakun haju. Kului tunti ja kaksi, mitään ei näkynyt eikä kuulunut,kuoriaiselle alkoi tulla jo epätoivo ja hätä siitä näkisikö koskaan enää valoa ja tuntisiko ikinään auringon sivelevää lämpöä ihollaan. Istuttuaan tunteja samalla paikallaan liikahtamatta kuoriainen viimein luovutti.
Hän lähti laahustamaan hitain askelin kohti kotiluolaansa ja vietti siellä liikahtamatta minnekään moneen päivään itkien ja parkuen huonoa onneaan ja ikävöidessään valoa ja lämpöä. Viikon kulttua ovelle koputettiin. Kuoriainen avasi ja ilokseen huomasi että aurinko paistoi täydeltä teholla( n.60 astetta) mutta ykskaks kuoriainen kärähtikin eikä hänestä liiemmin enää kuultu. Se oli sen onnettoman ja epäonnekkaan kuoriaisen tarina.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Oi voi!
Hyvä satu...
Mut onneton loppu..oivoi(*_*)
Mutta eikös se Ti-Ti ollut nalle? Oliko kuoriaisella oma TV?
Mikä oli tämän tarinan opetus?
Voi se olla vaikka Pi-Pi tai Ki-Ki kuoriainenkin joten nimellä nyt niin väliä kunhan jonkun nimen vaan heitin tai sitten se oli TiTi nallen sukulainen. Kuoriaisella ei ollut teeveetä koska se eli niin vaatimattomasti. Opetusta voi miettiä.
Ala kirjailijaks.selvästi lahjoja.
Mutta sitten vuosien päästä selvisi, että Ti-Ti kuoriainen olikin onnenkalunsa avulla lennähtänyt toiselle planeetalle ja sieltä pudonnut Italian kauniisiin maalaismaisemiin. Missä hän oli nauttinut auringosta, löytänyt kumppanikseen Pi-Pi kuoriaisen ja maalannut sielua koskettavia taideteoksia. Hän eli siellä onnellisena elämänsä loppuun asti ja hänen kädenjälkensä jäi muistiin.
Ei kun Si-Si (=Kyllä-Kyllä) kuoriainen.
Mua nauratti tämä aloitus :D Oli niin kivasti kirjoitettu. Kiitos lukunautinnosta, kuka oletkaan!
Aika fiksu aloitus kyllä. Hmm.. Ehkäpä aloittajakin on perillä jostain.