Hei!
Tästä tulee eepos, anteeksi etukäteen. Olen ollut varhaislapsuudestani alkaen "hyljeksitty"/"hävettyä seuraa". Lapsena kelpasin seuraksi aina silloin kun muita ei ollut paikalla, mutta heti paremman tilaisuuden tullessa minut hylättiin. Kaveriporukoissa minua kiusattiin, mutta kahdenkesken kelpasin kyllä kaveriksi useammallekin henkilölle. Sama kaava on jatkunut aikuisiälle asti. Olen nyt juuri 30 täyttävä mies, ja vieläkin näen tämän tutun lapsuuden kaavan toistuvan elämässäni.
Ehkä yksinäisyys -foorumi on väärä paikka tälle vuodatukselleni, olenhan sentään parisuhteessa. Toisaalta taas kaukosuhde, joka itselläni on, ei riitä ainoaksi ihmissuhteeksi. Älkää kuitenkaan ymmärtäkö väärin, rakastan puolisoani koko sydämestäni, kaipaan vain sosiaalisuutta.
Olen aina ollut elämänasenteeltani tyyppiä "muut ennen minua" ja tämä on poikinut minulle aikoinaan erittäin hyviä työsuhteita. Olenhan aina ollut firman edun omani edelle asettava, kaikkeni muiden eteen antava jokapaikanhöylä. Kuitenkin elämästäni puuttuu "se jokin".
Minulta puuttuu sosiaaliset kontaktit lähes kokonaan. Miksi näin on, en tiedä. Olenko kenties liian hyökkäävän oloinen, enhän ole koskaan pelännyt tuoda mielipiteitäni esille. Tiedä häntä.. Vai olenko kenties liian kiltti, sillä antaisin vaikka paidan päältäni auttaakseni lähimmäistäni, tämä onkin aiheuttanut "mielenkiintoisen" taloustilanteeni. Vai olenko kenties liikaa tyrkyllä, kertokaa voiko näin olla?
Tuntuu, että lähes kaikki tapaamani ihmiset uskoutuvat minulle välillä todella vaikeistakin asioista. Jahka asiat on jaettu, ratkaisuista on keskusteltu ja eteenpäin siirrytty, minut unohdetaan kokonaan. Onko ihmisille todellakin näin vaikeaa olla tekemisissä sellaisen ihmisen kanssa, joka tietää heistä jonkin "aran" asian?
Tekstiä riittäisi vaikka loputtomiin, mutta kerron lisää mikäli tähänastinen vuodatus kiinnostaa edes jotakin.
Tästä tulee eepos, anteeksi etukäteen. Olen ollut varhaislapsuudestani alkaen "hyljeksitty"/"hävettyä seuraa". Lapsena kelpasin seuraksi aina silloin kun muita ei ollut paikalla, mutta heti paremman tilaisuuden tullessa minut hylättiin. Kaveriporukoissa minua kiusattiin, mutta kahdenkesken kelpasin kyllä kaveriksi useammallekin henkilölle. Sama kaava on jatkunut aikuisiälle asti. Olen nyt juuri 30 täyttävä mies, ja vieläkin näen tämän tutun lapsuuden kaavan toistuvan elämässäni.
Ehkä yksinäisyys -foorumi on väärä paikka tälle vuodatukselleni, olenhan sentään parisuhteessa. Toisaalta taas kaukosuhde, joka itselläni on, ei riitä ainoaksi ihmissuhteeksi. Älkää kuitenkaan ymmärtäkö väärin, rakastan puolisoani koko sydämestäni, kaipaan vain sosiaalisuutta.
Olen aina ollut elämänasenteeltani tyyppiä "muut ennen minua" ja tämä on poikinut minulle aikoinaan erittäin hyviä työsuhteita. Olenhan aina ollut firman edun omani edelle asettava, kaikkeni muiden eteen antava jokapaikanhöylä. Kuitenkin elämästäni puuttuu "se jokin".
Minulta puuttuu sosiaaliset kontaktit lähes kokonaan. Miksi näin on, en tiedä. Olenko kenties liian hyökkäävän oloinen, enhän ole koskaan pelännyt tuoda mielipiteitäni esille. Tiedä häntä.. Vai olenko kenties liian kiltti, sillä antaisin vaikka paidan päältäni auttaakseni lähimmäistäni, tämä onkin aiheuttanut "mielenkiintoisen" taloustilanteeni. Vai olenko kenties liikaa tyrkyllä, kertokaa voiko näin olla?
Tuntuu, että lähes kaikki tapaamani ihmiset uskoutuvat minulle välillä todella vaikeistakin asioista. Jahka asiat on jaettu, ratkaisuista on keskusteltu ja eteenpäin siirrytty, minut unohdetaan kokonaan. Onko ihmisille todellakin näin vaikeaa olla tekemisissä sellaisen ihmisen kanssa, joka tietää heistä jonkin "aran" asian?
Tekstiä riittäisi vaikka loputtomiin, mutta kerron lisää mikäli tähänastinen vuodatus kiinnostaa edes jotakin.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Avaatko omia vaikeita asioitas muille? En tiä kannattaako just tästä yksinäisyydestä avautua, mutta pikkuhiljaa jos alkaisit itekkin avautumaan asioista jotka on sulle tärkeitä, vaikka häpeäisit tai pelottais.
Jos muut avautuu sulle, niin sehän kertoo että suhun luotetaan! Se ei kuitenkaan riitä vaan sun täytyy vaatia ja hienovarasesti näyttää että säkin kaipaat huomiota ja tarvit apua ja empatiaa.
Avaan toki tuntemuksiani puolisolleni, enkä välttämättä edes haluaisi avata niitä muille. Myönnän että omaan jonkinasteisen luottamuspulan tässä kohtaa. Toisaalta en taas häpeäkään itseäni, saati kokemiani asioita ja tiettyyn pisteeseen avaan itseänikin uusille tuttavuuksille. Ehkä luottamukseni on vain petetty liian monesti.
Minulle kuitenkin riittäisi sekin, että jahka uuden tuttavuuden ongelmat on käsitelty, hänestä jäisi edes jonkinlainen kaveri. Onko tosiaan niin, että nykyään kaltaisiani ihmisiä käytetään (ehkä tietoisesti, ehkä tietämättään) ns. "arkipäivän psykiatreina"? Mikäli kerrot toiselle ihmiselle itsestäsi arkaluontoisen asian, alatko pelkäämään kyseisen ihmisen seuraa siinä pelossa että kertomasi asia leviää?
Olen toki yrittänyt olla yhteydessä jälkeenpäinkin, mutta luovutan yleensä siinä vaiheessa jahka huomaan, että yhteydenpito muuttuu täysin yksipuoliseksi. Yleensä ihmissuhteeni (lukuunottamatta parisuhdettani) toteuttaa samaa kaavaa. Tutustuminen-Luottamus-Avautuminen-Hylkäys.
Kun tämä olisikin vain yksi tai kaksi kertaa, mutta tätä kaavaa on toistettu lapsuudesta lähtien.
Minä pelkään ihmisiä ja myös luottamuksen pelon vuoksi. Olen todella harmissani että olet joutunut myös siihen kamaluuteen. Tahdot hirveästi puhua ja minä puhun mutta luottamukseni jatkon suhteen on tosi arkaa. Herkästi käytetään hyväksi apuani ja haluan uskoa ihmisten olevan hyviä niin kuin itse olen.
Muuten vastaan sivusta
Mistäpäin olet?
Pohjanmaalta
Mää olen nainen ja koen asiat muiden kautta ( hyi helvetti mikä läski). Menisin töihin mutta mies pelkää että nussin työkavereiden kanssa ja kuka sitten taluttaisi koiraa. Olenko terve teistä?
minäkin kaipaan sosiaalisuutta olet kuin sielunveljeni. Olen porukan hyljeksitty ja hyljetty. Muista olet tärkeä ja minä välitän, on mukava nähdä vastapuolelta edustavaa samankaltaista ihmistä, minä ymmärrän minullakin puoliso on, jota rakastan. Koen itseni etten ole mielenkiintoinen.
Mistä ihmeestä sinä siihen tupsahdit. Näytät ihan hyvältä jos voisin kiertäisin ympäri, murruttaisin huulia. On tää, on tää ihmeellinen herkku. Taidat olla kuumaa tavaraa naisten keskuudessa. 😁
Hei Fracker!
Kuulostaa todella tutulta tarinalta! Ainoa poikkeavuus mulla on se, että olen avoliitossa ja miehelläni on kyllä lapsiakin, jotka ovat meillä joka toinen viikko. Ollaan myös onnellisia, mutta yksinäisyys kalvaa minua.. Minulla ei ole kaltaistani ulkopuolista seuraa. Olen pian 24 vuotias ja nainen. Opiskelen tällä hetkellä. Minulla on yksi hyvä ystävä, mutta tuntuu ettei tunne välttämättä olekaan aina molemmin puolinen.. Sain kuulla tänään hänkin muuttaa kauemmas pois syksyllä. Ehkä siksi tämä tunne on tänään niin voimakas. Ollaan tunnettu hänen kanssa jo 19 vuotta. Oltiin lapsina ja teineinä erottamattomat, mutta hän sai paljon uusia ystäviä. Se on hänelle niin helppoa!
Pelkäänkin, että hän saa uudelta paikkakunnalta jälleen niin paljon uusia ystäviä, ettei hän enää muista minua.
Minuakin syrjittiin koulussa nuorempana 6 - 9 luokat. Ammattikoulussa sain paljon uusia ystäviä, jotka osoittautuivatkin ensin vain kavereiksi ja valmistumisen jälkeen ei kukaan ole pitänyt minun suuntaan yhteyttä vaikka minä yritin ylläpitää yhteyksiä kyllä. Olin silti onnellinen ammattikoulussa. Tapasin kokonaan uuden porukan ja pystyin olemaan minä ilman, että kellään oli minusta ennakkokäsitystä esim. kiusattuna. Pidin sen asian piilossa.
Olen itse ja kokenut olevani erinäisissä suhteissa se "auttaja". Avun jälkeen hiivutaan pois.
Minunkin on vaikea puhua omista murheistani, vaikka olen nyt yrittänyt aloittaa juttelemalla miehelleni. Tulee vaan helposti ajateltua, että omat ongelmat ovat vähäpätöisiä enkä haluaisi pilata niillä muiden päivää.
Näin ajattelin jo lapsena. Vanhemmillani oli vaikeaa ja niimpä minä teininä lohdutin heitä ajatellen, etten viitsi kuormittaa kumpaakaan enemmän omilla murheilla.
Toki syy voi myös olla, että kun viimein amiksessa sain kaveriporukan, he tuntuivat pitävän minua iloisena ja hymyilevänä. Olinkin! Sellainen olen edelleenkin luonnostaan ja sellainen tahdonkin olla. Ehkä ajattelin, että pidän tästä niin kovaa kiinni, ettei kukaan vaan tajuaisi että minullakin on murheeni enkä olekaan aina niin iloinen. Pelkäsin ehkä, ettei minusta enää pidettäisi.
Kun minua katsoo, ei kukaan voisi uskoa, että olen yksinäinen. En tiedä uskonko itsekään vai ajattelenko, että kitisen turhasta.
Viestiäsi lukiessani epäilin jo itse kirjoittaneeni sen, sillä tilanteesi on niin samankaltainen lapsia ja ammattikoulua lukuun ottamatta.
"Kun minua katsoo, ei kukaan voisi uskoa, että olen yksinäinen."
Näin luulen asian olevan omallakin kohdallani. Pintapuolisesti saatan vaikuttaa jopa jonkin sortin menestyjältä, mutta totuus on aivan toinen. Senkin vuoksi pelkään paljastaa muille olevani yksinäinen. Pelkään ettei minua otettaisi tosissaan.
Mistä päin olet?
Fracker, kirjoituksessasi kiinnitti huomiotani kertomasi asenne "muut ennen minua" ja sen vaikutukset työelämässä, kun asetat työpaikan edun aina ensimmäiseksi. Niin tein minäkin ja kauan, oman jaksamisen kustannuksella. Lopulta työuupuneena irtisanouduin ja olen nyt työtön 56-vuotias. Toivon Sinun jaksavan huolehtia omasta hyvinvoinnistasi ja omista oikeuksistasi. Pidä puolesi. Toivon myös tosiystäviä löytyvän elämääsi.