Epäilen kärsineeni masennuksesta yläasteelta lähtien. Ei, en ole tutkituttanut asiaa ja ei, en puhu pelkästä teini-iän oikusta. Taustani ei ole kovin karikkoinen, vanhemmillani on hyvä toimeen tulo, minulla on ollut vakaat olot kotona, tavallisia perhe-elämään liittyviä riitoja nousee toki silloin tällöin, mutta se on normaalia ja kuuluu elämään.
Olin kiusattu läpi ala-asteen, minua haukuttiin, eristettiin porukasta, minua heiteltiin toisten pipoilla, lapasilla, pulpetilleni tuotiin toisten penaaleja yms. minkä jälkeen ne olivat "saastuneita". Ei, en ollut mitenkään likainen, olin täysin tavallinen lapsi, pidin huolta hygieniastani ja minulla oli puhtaat, ehjät ja siistit vaatteet. Minulla oli muutama ystävä, mutta tuntui, kuin kiusaajista pahin olisi yksitellen vienyt jokaisen viereltäni. Muistan yhä aidosti tilanteen, jossa ystäväni oli tulossa syömään pöytääni... jossa istuin yksin ja tunsin hetken riemua ja hymyilin leveästi. Kiusaaja kuitenkin kutsui ystävääni nimeltä, käännyimme molemmat katsomaan ja tyttö vinkkasi merkitsevästi. Ystäväni kääntyi katsomaan minua, hetken surullisin silmin, kuin anteeksi pyytäen ja meni istumaan kiusaajani kanssa. Hetki sitten suurelta tuntunut 6 hengen pöytä alkoi äkkiä tuntua valtavalta ja ruoka maistua pahalta. Pakotin itseni syömään hiljaa, pidätellen ja nieleskellen kyyneleitä.
Tapausta alettiin selvittää kuudennella luokalla. Kukaan opettajista ei ollut kiinnittänyt asiaan huomiota ennen kuin murruin ja itkin yksin aidan nurkassa. Se sattui vielä enemmän. Luokanopettajani otti luokkalaiset puhutteluun. Pojat myönsivät, ettei kiusaamiselle ollut syytä, että joku oli joskus tehnyt niin, olin reagoinut ja se tuntui hauskalta, muut menivät toinen toisensa jälkeen mukaan ja lopulta tilanne karkasi käsistä ja kolme luokka-astetta, ellei enemmänkin, tekivät samaa, eikä kukaan ollut tajunnut sen sattuvan. Suurin osa tytöistä keplotteli itsensä joten kuten pois tilanteesta, pahin kiusaajani sai läksytyksen niin opettajalta kuin rehtorilta. Tilanne helpottui hetkeksi, pojat lopettivat, tytöt hillitsivä itsensä.
Ajattelin yläasteen olevan jotenkin helpompaa, ajattelin ihmisten kasvavan ja uusien luokkakavereiden tutustuvan minuun omaksumatta näkemyksiä kiusaajiltani. Olin kuitenkin väärässä, moni kiusaaja jatkoi samaa vielä yläasteellakin ja käytös levisi osittain myös muihin. Toisaalta vahinko oli jo ehtinyt tapahtua ja oma käytökseni ja minäkuvani muuttua. En uskaltanut mennä lähellekään ihmisiä, halusin pitää etäisyyttä. Halusin olla näyttämättä tunteitani, jos itket olet heikko, jos suutut, olet heikko, jos naurat liikaa, annat aihetta, johon he voivat tarttua, jos näytät nauttivasi/pitäväsi jostakin, annat pintaa, jota purra ja potkia.
Yksi asia oli kuitenkin toisin, minulla oli ystäviä vierelläni. Meidät oli laitettu eri luokalle pahimman kiusaajani kanssa. Minun ei tarvinnut pelätä, että joku veisi heidätt taas minulta. Olin antanut ystävilleni anteeksi sen, mitä ala-asteella oli tapahtunut. Ystäväni itse sen sijaan kävivät läpi vaikeita asioita. He olivat masentuneieta, viiltelivät, polttivat, yksi miltei joi itsensä hengiltä. Olin heidän tukenaan ja yritin auttaa heitä. Halusin saada heidät taas jaloilleen. Samalla työnsin omaa pahaa oloani ja pelkoani pois. En voinut romahtaa, koska minua tarvittiin. Omat ongelmanihan olivat mitättömiä heidän ongelmiensa rinnalla.
Kaikki muuttui, kun pitkäaikainen ja rakas hoitohevoseni myytiin. Aloin itsekin muuttua. Yksi elämäni tukipilareista oli poissa. Menetin kiinnostukseni ratsastaa ja käydä tallilla, olin vähällä lopettaa ratsastuksen - ainoan asian, josta olin saanut voimavaroja. Masennuin, halusin pois, en enää jaksanut. Vaihdoin tyyliäni naisellisempaan. Ennen toppatakissa ja hupparissa hyvin viihtynyt tyttö halusikin trenssejä ja huopakangastakkeja. Pakotin kasvoilleni hymyn, pakotin itseni nauramaan. Koska jos tekisin niin, kukaan ei huomaa, kukaan ei huomaa ja selviän tästä yksin. Selviän siitä yli.
Niin selvisinkin. Kuin ihmeen kaupalla onnistuin saamaan itseni kuiville ja sain elämän haluni takaisin. Kiusaamiseni loppui 9. luokalla. Tajusin myös, että tytöt kiusasivat minua lähinnä, koska olivat kateellisia ja muut eivät vain uskaltaneet sanoa vastaan. Olin se pitkähiuksinen blondi, jolla on kauniit kasvot ja silmät, kotona asiat hyvin, hyvä suhde vanhempiin, minuun luotettiin niin vanhempien kuin koulun taholta, pärjäsin koulussa. Ja pojat, noh... rakkaudesta se hevonenkin potkii. Sain 9. luokalla kuulla, että olin oikeastaan suosittu poikien keskuudessa ja muutama leveili minun olleen heidän tyttöystävänsä, vaikka todellisuudessa olin vain ollut heihin ala-asteella ihastuneita.
Lukiossa sain kasattua "oman porukkani" ja aloin löytää todellista minääni ja todellista hymyäni. Nyt muutama vuosi sen jälkeen olen taas putoamassa kuoppaan. Mikään ei suju, haluaisin vain pois, ahdistaa. EI ole päivää, jona en ajattelisi itsemurhaa, ei ole hetkeä, jona en tuntisi ahdistusta ja epätoivoa.
Olin kiusattu läpi ala-asteen, minua haukuttiin, eristettiin porukasta, minua heiteltiin toisten pipoilla, lapasilla, pulpetilleni tuotiin toisten penaaleja yms. minkä jälkeen ne olivat "saastuneita". Ei, en ollut mitenkään likainen, olin täysin tavallinen lapsi, pidin huolta hygieniastani ja minulla oli puhtaat, ehjät ja siistit vaatteet. Minulla oli muutama ystävä, mutta tuntui, kuin kiusaajista pahin olisi yksitellen vienyt jokaisen viereltäni. Muistan yhä aidosti tilanteen, jossa ystäväni oli tulossa syömään pöytääni... jossa istuin yksin ja tunsin hetken riemua ja hymyilin leveästi. Kiusaaja kuitenkin kutsui ystävääni nimeltä, käännyimme molemmat katsomaan ja tyttö vinkkasi merkitsevästi. Ystäväni kääntyi katsomaan minua, hetken surullisin silmin, kuin anteeksi pyytäen ja meni istumaan kiusaajani kanssa. Hetki sitten suurelta tuntunut 6 hengen pöytä alkoi äkkiä tuntua valtavalta ja ruoka maistua pahalta. Pakotin itseni syömään hiljaa, pidätellen ja nieleskellen kyyneleitä.
Tapausta alettiin selvittää kuudennella luokalla. Kukaan opettajista ei ollut kiinnittänyt asiaan huomiota ennen kuin murruin ja itkin yksin aidan nurkassa. Se sattui vielä enemmän. Luokanopettajani otti luokkalaiset puhutteluun. Pojat myönsivät, ettei kiusaamiselle ollut syytä, että joku oli joskus tehnyt niin, olin reagoinut ja se tuntui hauskalta, muut menivät toinen toisensa jälkeen mukaan ja lopulta tilanne karkasi käsistä ja kolme luokka-astetta, ellei enemmänkin, tekivät samaa, eikä kukaan ollut tajunnut sen sattuvan. Suurin osa tytöistä keplotteli itsensä joten kuten pois tilanteesta, pahin kiusaajani sai läksytyksen niin opettajalta kuin rehtorilta. Tilanne helpottui hetkeksi, pojat lopettivat, tytöt hillitsivä itsensä.
Ajattelin yläasteen olevan jotenkin helpompaa, ajattelin ihmisten kasvavan ja uusien luokkakavereiden tutustuvan minuun omaksumatta näkemyksiä kiusaajiltani. Olin kuitenkin väärässä, moni kiusaaja jatkoi samaa vielä yläasteellakin ja käytös levisi osittain myös muihin. Toisaalta vahinko oli jo ehtinyt tapahtua ja oma käytökseni ja minäkuvani muuttua. En uskaltanut mennä lähellekään ihmisiä, halusin pitää etäisyyttä. Halusin olla näyttämättä tunteitani, jos itket olet heikko, jos suutut, olet heikko, jos naurat liikaa, annat aihetta, johon he voivat tarttua, jos näytät nauttivasi/pitäväsi jostakin, annat pintaa, jota purra ja potkia.
Yksi asia oli kuitenkin toisin, minulla oli ystäviä vierelläni. Meidät oli laitettu eri luokalle pahimman kiusaajani kanssa. Minun ei tarvinnut pelätä, että joku veisi heidätt taas minulta. Olin antanut ystävilleni anteeksi sen, mitä ala-asteella oli tapahtunut. Ystäväni itse sen sijaan kävivät läpi vaikeita asioita. He olivat masentuneieta, viiltelivät, polttivat, yksi miltei joi itsensä hengiltä. Olin heidän tukenaan ja yritin auttaa heitä. Halusin saada heidät taas jaloilleen. Samalla työnsin omaa pahaa oloani ja pelkoani pois. En voinut romahtaa, koska minua tarvittiin. Omat ongelmanihan olivat mitättömiä heidän ongelmiensa rinnalla.
Kaikki muuttui, kun pitkäaikainen ja rakas hoitohevoseni myytiin. Aloin itsekin muuttua. Yksi elämäni tukipilareista oli poissa. Menetin kiinnostukseni ratsastaa ja käydä tallilla, olin vähällä lopettaa ratsastuksen - ainoan asian, josta olin saanut voimavaroja. Masennuin, halusin pois, en enää jaksanut. Vaihdoin tyyliäni naisellisempaan. Ennen toppatakissa ja hupparissa hyvin viihtynyt tyttö halusikin trenssejä ja huopakangastakkeja. Pakotin kasvoilleni hymyn, pakotin itseni nauramaan. Koska jos tekisin niin, kukaan ei huomaa, kukaan ei huomaa ja selviän tästä yksin. Selviän siitä yli.
Niin selvisinkin. Kuin ihmeen kaupalla onnistuin saamaan itseni kuiville ja sain elämän haluni takaisin. Kiusaamiseni loppui 9. luokalla. Tajusin myös, että tytöt kiusasivat minua lähinnä, koska olivat kateellisia ja muut eivät vain uskaltaneet sanoa vastaan. Olin se pitkähiuksinen blondi, jolla on kauniit kasvot ja silmät, kotona asiat hyvin, hyvä suhde vanhempiin, minuun luotettiin niin vanhempien kuin koulun taholta, pärjäsin koulussa. Ja pojat, noh... rakkaudesta se hevonenkin potkii. Sain 9. luokalla kuulla, että olin oikeastaan suosittu poikien keskuudessa ja muutama leveili minun olleen heidän tyttöystävänsä, vaikka todellisuudessa olin vain ollut heihin ala-asteella ihastuneita.
Lukiossa sain kasattua "oman porukkani" ja aloin löytää todellista minääni ja todellista hymyäni. Nyt muutama vuosi sen jälkeen olen taas putoamassa kuoppaan. Mikään ei suju, haluaisin vain pois, ahdistaa. EI ole päivää, jona en ajattelisi itsemurhaa, ei ole hetkeä, jona en tuntisi ahdistusta ja epätoivoa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Syy kiusaamiseen on valtapeliä jopa yksi karismaattinen kiusaaja voi saada useat puolelleen sinua vastaan.