En tiedä mistä aloittaisin...Tai mitä sanoisin...Elämässäni on tapahtunut pahoja asioita esim. isäni kuolema kun olin 8v, sen jälkeen sairastuin diabetekseen ja molemmat mummoni kuolivat kun olin 12. En ole käsitellyt näitä asioita ollenkaan, tai siis pikemminkin en osaa käsitellä. Itken vieläkin isäni kuolemaa. Äitini miesystävät ovat olleet alkoholisteja ym. "rappio tapauksia". Mistä olen saanut kärsiä oman osani. Täytän kesällä 18 ja olen nyt lukiossa. Koulu menee huonosti, enkä edes välitä. Minulla on poikaystävä joka lähti armeijaan eilen maanantaina. Rakastan häntä kovasti ja olen kiintynyt häneen liikaa, tunnen olevani riippuvainen hänestä. Tulen hulluksi kun joudun olemaan yksin. Käyn psykologilla, mutta minusta tuntuu, että hän ei voi asioitani parantaa. Rarannus täytyy tulla omasta tahdosta. Tietysti on hyvä kun voi puhua. Todellisuudessa minusta tuntuu, että minulla ei ole mitään hätää ja valitan turhasta. Haluaisin pyytää anteeksi turhaa valittamistani, mutta sisimmässä ymmärrän että kaikki ei ole hyvin. Suvussani on myös mielisairautta ja pelkään että jossain vaiheessa löydän itseni hullujen huoneesta. Pelottaa elää, tuntea ja näyttää toisille että tuntuu pahalta.
masennus
masentunutko?
4408
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olisi kiva kirjoitella kanssasi ja vaihdella ajatuksia. Tilanteeni on hyvin paljon samanlainen kuin sinulla joten jos kiinnostaa niin kirjoittele osoitteeseen [email protected]
minäkin käyn psykologilla ja laillasi en koe saavani sieltä ainakaan riittävästi apua. vaikka asiani on hyvin nyt niin silti jokin outo voima latístaa kaikki tunnekokemukset.elämä tuntuu työläältä. kotityöt kerääntyy ja pikku asiat tuntuvat lähes mahdottomilta.
Kannattaa silti heitäkin kokeilla: kyllä heistä jotain apua on ainakin toisille; lääkkeetkin alkavat vaikuttaa vasta aika pitkänkin käytön jälkeen ja oikean lääkkeen löytäminen kestää. Itselläni oli vakava masennus ja psykoosi ja siitä selvisin parhaiten sillä että terapiassa minua vain kuunneltiin; suuni kävi ja puhuin kaikki asiat eikä tarvinnut välittää mitä puhui. Ja itse uskon että parantuminen lähtee omasta tahdosta kuten eräs viisas vanhempi henkilö minua neuvoi että aika parantaa kyllä kaiken. Ei ole pakko yrittää edes parantua vaan elää tässä hetkessä siten miten pystyy ja sitten kun tuntuu että voimia on niin ottaa itseään niskasta ja laittaa asiat järjestykseen.
moips.
jos viittit ni lukisitko mun stoorini joka löytyy otsikolla *hautausmaan vakioasiakas*.
siten ymmärtäisit minun tilannettani hieman.. ja siitä voit ymmärtää miksi haluan sun yrittävän piristyvän ja näkevän vain kaiken positiivisen koko elämisessä.. itse pääsin juuri pois suljetulta-osastolta.. isäni vasta nyt näki viiltely arpeni jaloissani ja kädessä... elämäni on yhtä helvettiä koska isäni sulkee minut neljän seinän sisälle... minulla on poikaystävä mutta en tiedä koska näen hänet seuraavan kerran koska isäni ei anna hänen tulla meille tai minun menevän heille... :'( *kyynel*
minulla löytyy kamuja pari kappaletta, mutta tuntuu että minun olisi parempi yksin... olen ajatellut tekeväni itselleni haudan.. ja askartelen esim. savesta itselleni "nuken" joka on minun näköiseni.. siitä tulee kuin voodoo-nukke.. ja sen mä hautaan sinne hautaan.. se saa symboloida sitä että olen henkisesti kuollut.. hautakivenkin aijon tehdä.. johon laitan päivämäärän jolloin tämä mun helvetillinen taivallus suunnilleen alkoi..
rakkaan ihmisen menettäminen lapsena on varmasti hyvin raskasta.. psykologilla käynti on hyvä juttu vaikka tuntuukin siltä ettei siitä apua olekkaan... minusta tuntuu siltä myös.. apua siitä ei minulle enään ole.. nyt alan käydä nuoriso-psykiatrin luona ja alan saada terapiaa.. jos sydämmessäsi tunnet että sinun täytyy näyttää toisille miltä sinusta oikeasti tuntuu kannattaa niin tehdä.. olisin itse todella huonossa jamassa jos en niin olisi tehnyt.. yritä pärjätä ja jos haluat jutella vielä lisää niin mailaa mulle. ossa on [email protected]