Miks mun olo on aina niin levoton? Ahdistaa, jos pitää olla paikallaan. Pitää päästä pois, jonnekin missä ei voi ajatella omaa itseään. Koko ajan on tunne, että pitää olla jossain muualla ja jos ei voi lähteä mihinkään, nukun. Lähden pakoon uniini. Peilistä katsoo joku muu kuin minä itse. Joku, jota inhoan, häpeän ja halveksin.
Kaikki on toisaalta hyvin, paremmin ku hyvin. Mulla on ihana perhe, kaksi lasta ja mies. Vakituinen työ, ystäviä ja koti. Silti kaikki on harmaata ja tyhjää, sisälläni, omassa päässäni. Joinakin päivinä haluaisin vaan kadota, jonnekin pois, kaikkien katseilta. Olla ihan yksin. Mut sekin ahdistaa, yksinäisyys. Se on outo tunne, kun haluaa ihmisiä vierelle mut silti ei pysty olemaan paikallaan.
Usein mietin miten sen tekisin, itsemurhan... Ajaisinko autolla päin puuta? Ottaisinko tappavan määrän lääkkeitä? Löisinkö puukolla sydämeen vai vetäisinkö ranteet auki? Vaihtoehtoja on paljon, mut en kuitenkaan pysty. En vois tehdä sitä rakkailleni.
Toisinaan toivon, että makaisin tiedottomana jossain sairaalasängyssä, vaikka pari kuukautta tai vuotta. Olisko mun sen jälkeen parempi olla? Lähtiskö tää itseinho ja levottomuus pois? Vaihtuisko se harmaus sateenkaaren väreiksi?
Mä nään paljon unia. Monet niistä on painajaisia siitä, että oon menettäny jonkun rakkaan. Pelkään, että ne unet vielä toteutuu. Pelkään, että mun pahoista ajatuksista vielä rangaistaan mua.
Ehkä mä oon vaan kiittämätön luuseri, joka rypee itsesäälissä. Ehkä mä saan jotain älytöntä tyydytystä siitä, että itken itseni uneen ja toivon et joku huomais.
Kaikki on toisaalta hyvin, paremmin ku hyvin. Mulla on ihana perhe, kaksi lasta ja mies. Vakituinen työ, ystäviä ja koti. Silti kaikki on harmaata ja tyhjää, sisälläni, omassa päässäni. Joinakin päivinä haluaisin vaan kadota, jonnekin pois, kaikkien katseilta. Olla ihan yksin. Mut sekin ahdistaa, yksinäisyys. Se on outo tunne, kun haluaa ihmisiä vierelle mut silti ei pysty olemaan paikallaan.
Usein mietin miten sen tekisin, itsemurhan... Ajaisinko autolla päin puuta? Ottaisinko tappavan määrän lääkkeitä? Löisinkö puukolla sydämeen vai vetäisinkö ranteet auki? Vaihtoehtoja on paljon, mut en kuitenkaan pysty. En vois tehdä sitä rakkailleni.
Toisinaan toivon, että makaisin tiedottomana jossain sairaalasängyssä, vaikka pari kuukautta tai vuotta. Olisko mun sen jälkeen parempi olla? Lähtiskö tää itseinho ja levottomuus pois? Vaihtuisko se harmaus sateenkaaren väreiksi?
Mä nään paljon unia. Monet niistä on painajaisia siitä, että oon menettäny jonkun rakkaan. Pelkään, että ne unet vielä toteutuu. Pelkään, että mun pahoista ajatuksista vielä rangaistaan mua.
Ehkä mä oon vaan kiittämätön luuseri, joka rypee itsesäälissä. Ehkä mä saan jotain älytöntä tyydytystä siitä, että itken itseni uneen ja toivon et joku huomais.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Vaikuttaa että olet joutunut kuin imun vetämänä oravanpyörään, jotka kaikki muutkin juoksevat. Oletko joutunut elämää todellisuutta jota et oikein ole itse halunnut vaan siihen on pitänyt vain päästä tai on vain ajautunut.
Haluat menestyä, suoriutua kaikessa mahdollisimmat hyvin, mutta tavoite karkaa hyppyistä ja koet ettet voi sitä enää tavoittaa.
Olet sielussasi väsynyt ja uupunut. Et elä vaan suoritat elämää. Kuolemakin pelottaa, mutta ei tiedosta sen seurausta itseäsi uhkaavana vaan tekeväsi pahaa toisen puolesta. Kaipaat rakkautta ja hyväksyntää juuri sellaisena kuin olet, mutta et oikein tiedä mitä se voisi olla. Odotat että joku näkymätön suuri voima tulisi, kietoisi sinut turvalliseen syleilyyn, yrittäisit jopa juosta karkuun, mutta et enää voisi, et haluaisikaan.
Rukoilen että Taivaallinen Isä kietoo sinut tähän majesteettiseen rakkauteen.
Jeesus sanoo: Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon.
Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne. Matt. 11: 28-29.
Ja varmaan kannattaa nyt jutella luotettavan ihmisen kanssa ja jos sellaista ei ole niin kääntyä saamaan ammttiapua.