Olen sairastanut psykoottista depressiota joitakin vuosia.Sairauteni puhkeamisen aikaan ja melko pitkään sen jälkeenkin vanhempani suhtautuivat sairauteeni mielestäni todella hyvin(Olen asunut nyt muutamia vuosia vanhempieni luona vaikka olenkin aikuinen).Mutta viime aikoina tilanne on muuttunut:Enää varsinkaan isäni ei hyväksy esim. sitä että en jaksa pestä hampaitani ja suihkussakin käyn hyvin harvoin.Sen lisäksi minun ei kuulemma saisi hankkia itselleni mitään joka edes vähän itseäni kiinnostasi.Perusteluna on se, ettei kuulemma tämmöinen mies joka ei edes hampaitaan pese, mitään tarvitse.Nyt on ollut mykkäkoulua isäni kanssa viikon verran.Luulen, että syy kohtelun muuttumiseen on ainakin osittain siinä, että vanhempani ilmeisesti arvostavat ihmistä sen perusteella, miten paljon hän tekee työtä.Ja aiemmin heillä oli kertomansa mukaan sellainen toivo, että minä olen muutaman vuoden sisään työtätekeväinen.Nyt on taas ilmennyt, ettei masennukseni ole ainakaan lieventymään päin.Tämä tilanne harmittaa minua todella, sillä aiemmin olen kuvitellut isäni rakastavan minua lapsenaan ja ystävänään, eikä työsuoritusten perusteella.Taisin olla väärässä.Kohtalotovereita?
Isäni suhtautuminen
masennukseeni.
4428
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Sinuna kehottaisin muuttamaan pois kotoa. Vaatiihan se rahaa ja kaikkea muuta, mutta se, että vanhempasi oikeasti kohtelevat sinua kuin olisi oikeasti huono. Oletko miettinyt, että ehkä tämä voisi olla osa masennuksestasi? Sinulle on opetettu että ihmistä arvostetaan työnteon perusteella, ja kun ei jaksa tehdä niin ahdistuu ja kokee itsensä täysin arvottomaksi ihmiseksi.
Tutki vaihtoehtoja voisit päästä muuttamaan pois, yhteiskunta kyllä tulee sitten vuokranmaksussa ja sellaisessa.
Ymmärrän kyllä vanhempiasikin. Ihmisen elämään kuulu se, että lapset aikanaan lähtevä kotoa kohti omaa elämäänsä. Ilmeisesti olisit ihan kykenevä asumaan itseksesi, joten tosiaan kannattaa etsiä oma asunto. Yhteydenpito ja vierailut varmasti jatkuvat ja välit vanhempiisi paranevat. Hehän selkeästi rakastavat ja välittävät sinusta. Mutta myös heillä on oikeus saada elää omaa elämäänsä. Hyviä vointeja sinulle ja vanhemmillesi.
minäkin ehdottaisin muuttamista pois kotoa, sillä masennuksesi ei todellakaan tule paranemaan siitä, että koet ettei sinua rakasteta/arvosteta. Itse käyn omien vanhempieni luona noin kerran viikossa tai kahdessa ja aina menee hetki taas palautua siitä ja koota ne omanarvontunnon rippeet taas uudestaan.
tunnetteko ketään oikeasti masentunutta? Epäilen, että ette, koska jos ei jaksa edes hampaita pestä eikä juuri peseytyä, kuinka ihmeessä tällainen henkilö jaksaisi pyörittää omaa pikku talouttaan?
Kuka siivoaisi, jos kaikki roskat jäisi niille sijoilleen, lehteä ja muuta sälää kertyisi ensin seinän vierille ja nurkkiin, muovipusseja metrin korkuinen läjä keittokomeron nurkkiin, tiskit homehtuisi ja haisisi tiskipöydän täydeltä, roskis lemuaisi?
Kohta olisi ehkä puolen metrin "käytävä" keskellä lattiaa tyhjänä? Siis koti olisi kuin kaatopaikka?
Entä vaatehuolto: pyykin pesu, vuodevaatteiden vaihto yms?
Tietysti jos vanhemmat huolehtisi, ja mikä myös tärkeä seikka, suostuisiko masentunut ottamaan apua vastaan. Tämä ei ole itsestään selvä asia, vaikka ei itsekään jaksaisi/ pystyisi, ei apu silti välttämättä kelpaa. Lopputulos kauhistuttaa.
Tällä kaikella pyrin sanomaan, että se yksin asuminen ei ilman muuta ratkaise kaikkia ongelmia, vaan saattaa tuoda toisenlaisia tilalle.
Aloittajalle sanoisin, että anna aikaa vanhemmillesi, he nyt ovat ilmeisesti pettyneitä, kun toivoivat sinusta työelämään joskus. Kyllä he asian tajuttuaan varmasti ajattelevat vain sinun parastasi, ja ovat tyytyväisiä, jos sinä olisit onnellinen vaikka et koskaan töihin pystyisikään.