Laitanpa minäkin lusikkani tähän soppaan haluttomuudesta ja kerron esimerkin, miten jatkuva seksittömyys lopulta tullee kaatamaan avioliiton.
Heti avioliittomme alusta lähtien vaimo kieltäytyi lähes jatkuvasti seksistä. En voinut tajuta sitä ja emme löytäneet mitään keinoa ratkaista asiaa. Sinnittelimme 12 vuotta kunnes ensimmäisen kerran haimme ulkopuolista apua. Vasta silloin vaimo uskoi, että miehellä saattaa olla fyysinen tarve seksiin ja orgasmiin. Tämä ratkaisi ongelman osittain ja seksiin saatiin edes jotain säännöllisyyttä. Olihan se mukavaa kun voitiin olla yhdessä edes 3-4 kertaa kuukaudessa. Aikaisemmin tauko saattoi olla lähes vuosi jos jäi odottamaan vaimon ehdotusta.
Viimein kyllästyin tällaiseen tapaan purkaa miehen tarpeet. Vaimolla ei ollut koskaan minkäänlaista halua tai tarvetta, hän käänsi vain itsensä siten että saatoin hoitaa hommat mahdollisimman nopeasti ja siististi pois. Ällöttävää....
Haimme uudelleen apua. Meni lähes vuosi ja tajusin ettei vaimoni pysty muuttumaan eikä hänestä tule koskaan löytymään halua yhteiseen seksiin. Niin seksi jäi vähitellen ja emme edes koskettaneet toisiamme reiluun kahteen vuoteen.
Viimein ajattelin vielä kerran yrittää. Kirjoitin pitkän ja hellän kirjeen. Kerroin kuinka olen kaivannut häntä. Paljastin kaiken sisimmästäni hänelle. Hän murtui ja tajusi kuinka syvältä hän oli loukannut minua vuosikymmenten aikana. Koimme muutaman hellän hetken seuraavan kolmen viikon aikana. Mutta sitten taas alkoi kylmä selän kääntäminen ja siinä vaiheessa tajusin, että nyt mitta on täynnä.
Keskustelimme tämän jälkeen vielä kerran, kaikessa rauhassa. Kerroin hänelle selvästi kuinka syvän pettymyksen olen kokenut ja että minun on vaikeaa uskoa tämän enää muuttuvan tästä paremmaksi. Tällöin hän paljasti hänen äitinsä ohjeen hänelle morsiamena olleen se, että miehellä on suuret halut ja että naisen tehtävä on hillitä niitä.
Vaikka hän kielsi toteuttaneensa tuota, niin käytännössä koko avioliittomme ajan hän oli toiminut noin. Kerroin hänelle että jos olisin tiennyt tuon ennen avioliittoamme, niin varmasti meistä ei olisi tullut avioparia.
Tunnen että minua on petetty 30 vuotta. Miten voin enää elää tämän naisen (=pitäisi olla vaimoni) kanssa, kun hän on pitänyt tuollaista salaisuutta omana tietonaan koko tämän ajan. Hän ei ollut paljastanut sitä edes silloinkaan kun haimme yhdessä ulkopuolista apua.
Millaisen kuvan hän on antanut seksistä yhteisille tyttärillemme? Jos hän on jatkanut perinnettään, niin mikään voima ei voi enää pidätellä minua.
Nyt on mennyt kaksi vuotta tuosta paljastuksesta. En ole voinut edes koskea häneen, niin syvää inhoa koen häntä kohtaan.
Mutta ei seksin puutteeseen kuole, sen olen saanut tässä elämässä oppia.
Heti avioliittomme alusta lähtien vaimo kieltäytyi lähes jatkuvasti seksistä. En voinut tajuta sitä ja emme löytäneet mitään keinoa ratkaista asiaa. Sinnittelimme 12 vuotta kunnes ensimmäisen kerran haimme ulkopuolista apua. Vasta silloin vaimo uskoi, että miehellä saattaa olla fyysinen tarve seksiin ja orgasmiin. Tämä ratkaisi ongelman osittain ja seksiin saatiin edes jotain säännöllisyyttä. Olihan se mukavaa kun voitiin olla yhdessä edes 3-4 kertaa kuukaudessa. Aikaisemmin tauko saattoi olla lähes vuosi jos jäi odottamaan vaimon ehdotusta.
Viimein kyllästyin tällaiseen tapaan purkaa miehen tarpeet. Vaimolla ei ollut koskaan minkäänlaista halua tai tarvetta, hän käänsi vain itsensä siten että saatoin hoitaa hommat mahdollisimman nopeasti ja siististi pois. Ällöttävää....
Haimme uudelleen apua. Meni lähes vuosi ja tajusin ettei vaimoni pysty muuttumaan eikä hänestä tule koskaan löytymään halua yhteiseen seksiin. Niin seksi jäi vähitellen ja emme edes koskettaneet toisiamme reiluun kahteen vuoteen.
Viimein ajattelin vielä kerran yrittää. Kirjoitin pitkän ja hellän kirjeen. Kerroin kuinka olen kaivannut häntä. Paljastin kaiken sisimmästäni hänelle. Hän murtui ja tajusi kuinka syvältä hän oli loukannut minua vuosikymmenten aikana. Koimme muutaman hellän hetken seuraavan kolmen viikon aikana. Mutta sitten taas alkoi kylmä selän kääntäminen ja siinä vaiheessa tajusin, että nyt mitta on täynnä.
Keskustelimme tämän jälkeen vielä kerran, kaikessa rauhassa. Kerroin hänelle selvästi kuinka syvän pettymyksen olen kokenut ja että minun on vaikeaa uskoa tämän enää muuttuvan tästä paremmaksi. Tällöin hän paljasti hänen äitinsä ohjeen hänelle morsiamena olleen se, että miehellä on suuret halut ja että naisen tehtävä on hillitä niitä.
Vaikka hän kielsi toteuttaneensa tuota, niin käytännössä koko avioliittomme ajan hän oli toiminut noin. Kerroin hänelle että jos olisin tiennyt tuon ennen avioliittoamme, niin varmasti meistä ei olisi tullut avioparia.
Tunnen että minua on petetty 30 vuotta. Miten voin enää elää tämän naisen (=pitäisi olla vaimoni) kanssa, kun hän on pitänyt tuollaista salaisuutta omana tietonaan koko tämän ajan. Hän ei ollut paljastanut sitä edes silloinkaan kun haimme yhdessä ulkopuolista apua.
Millaisen kuvan hän on antanut seksistä yhteisille tyttärillemme? Jos hän on jatkanut perinnettään, niin mikään voima ei voi enää pidätellä minua.
Nyt on mennyt kaksi vuotta tuosta paljastuksesta. En ole voinut edes koskea häneen, niin syvää inhoa koen häntä kohtaan.
Mutta ei seksin puutteeseen kuole, sen olen saanut tässä elämässä oppia.
Vastaukset 37
Vanhimmat
...naisen kanssa ei voi elää! Kyllä niitä halukkaita naisia on pilvin pimein. Miksi pilata elämäänsä tiukkapipon kanssa?
Ikävä tapaus tuo kertomasi.Yleensä varmaan asia onkin noin päin. Meillä vaan on toisinpäin; mies ei halua seksiä. Olen seurustellut parikin kertaa aiemmin ja aina seksi on kuulunut oleellisesti suhteeseen. Nykyisen aviomiehen (ollut siihen asti poikamies, kunnes tapasimme) kanssa olemme olleet naimisissa yli 2 vuotta ja hän ei vieläkään halua seksiä ja jos saan hänet vähänkään lämpenemään, täytyy promilleja olla reilusti veressä ja eihän se homma sitten enää luonaa. Miehelläni on lievä alkoholiongelma ja ilmeisimmin istukka syvästi kiinni vielä äidissään (ikä 40). Lisäksi hän on työnarkomaani niin työelämässä kuin kotonakin. Luulin, mutta erehdyin, että naimisiinmeno auttaisi hänet vapautumaan, mutta selibaatti senkun jatkuu... En tiedä, paranisiko tilanne hakemalla ongelmaan ammattiapua? Vai pitäisikö kylmästi ottaa ja jättää? Muuten hän on kyllä esimerkkimies. ---Selibaatissako lopun ikää ---
Otan osaa....kyllä se noin menee,että kodin ohjeet ja tavat seuraavat meitä omassa elämässä.
Minulle äiti sanoi ettei seksi merkitse mitään hänelle.Pitkään ajattelin että minä olen jotenkin häiriintynyt kun minulle se todellakin merkitsee hyvää oloa.Mutta nyt jo pitkään aviossa olleena äidin ohjeet kuuluvat enään vain vaimeasti ja olen mieheni kanssa puhuttukin aiheesta ja ihmettelen syväsi miten äitini avioliitto on kestänyt pitkään kun parisuhteeseen kuitenkin kuuluu vahvasti myös seksi.Koittakaamme omille lapsille puhua seksistä
jotenkin muuten kuin että se on vain miesten asia.
Seksi on yhteinen asia,ei vain miehen tyydytystä varten.Voimi sinulle ratkaisuihin!
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000003&conference=1500000000000058&posting=22000000006105608
Tuo oli tuon ensimmäisen aloittajan henkilökohtainen mielipide. Asiaa siinä ei kuitenkaan kovin paljoa mielestäni ollut. On liian helppoa liittää seksuaaliongelma johonkin kirkkokunnan oppiin tai Raamattuun. Tai freudilaiseen myyttiin. Tai johonkin muuhun oppiin tai kasvatusperiaatteeseen.
Uskon siihen että ihmisessä on hyvin pitkälle jo geeneissä saadut ominaisuudet, jonka mukaan hän tulee toimimaan seksuaalisesti. Kasvatus voi sitten vahvistaa tai heikentää tätä ominaisuutta, mutta ei muuttaa sitä.
En kuitenkaan ennättänyt lukemaan muita kirjoituksia tuon otsikon alta, joten palaan tähän vielä myöhemmin.
Ymmärrän, tilanteesi on tosi vaikea. Luulen kuitenkin,että vaimosi ei ole saanut tarvitsemaansa apua. Ajattele kuinka syvällä ihmisessä tällaiset asiat voivat olla. Kerroit kuitenkin että, välillä on tullut parannusta asiaan eikö se ole hyvä merkki, vaimosi ei ole toivoton tapaus. Pohdi myös omia sanojasi ja tekoja häntä kohtaan.
Olemme etsineet apua ja saaneetkin sitä. Maan paras seksuaaliterapeutti (nainen 50v.) on ollut mukana etsimässä ratkaisua ongelmiimme. Turhaan. Ei ihminen pysty muuttumaan siitä, mihin hän on kasvanut.
Ja tuo parannus asiaan on tosiaan kestänyt enimmillään kokonaista kolme viikkoa. Mielestäni se on kohtuuttoman vähän 30 vuoden aikana.
Olen toki toiminut väärin varsinkin avioliiton alkuaikoina. En itse silloin voinut ymmärtää millaisesta ongelmasta tässä oli kyse. Mielestäni ne on kuitenkin keskusteltu ja sovittu, puolin ja toisin.
Kerronko mitä tapahtui 25 v. hääpäivänä? Varasin viikonlopun vapaata meille molemmille. Järjestin käynnin taidenäyttelyssä, kävimme yhdessä teatterissa ja vietimme viihtyisän illan hotellimme ravintolassa. Tämän jälkeen siirryimme varaamaani sviittiin, jossa oli sauna ja poreallas ym. Tämä kaikki oli ymmärtääkseni jotain sellaista, josta hänkin olisi pitänyt. Saunan jälkeen hän pukeutui kiireesti yöpukuun ja siirtyi välittömästi vuoteeseen ja nukahti.
Myönnän toki että naamani oli seuraavana aamuna kuin elefantin perse. Paluumatka kotiin ajeltiin hiljaisuudessa, onneksi edes autoradiosta tuli viihtyisää musiikkia. Keskustelu vaan ei käynyt oikein sujuvasti.. jostain syystä.
Kyllä hän tietenkin tajusi tehneensä taas emämokan. Toisaalta ymmärrän häntä, kaikki tällainen huomioiminen viittaa liian selvästi meidän ongelmiin, vaikka tein tuonkin kaiken vain hääpäivän vuoksi.
Paljon olet yrittänyt asialle tehdä, huonoin tuloksin vaan. Olen eri mieltä, ihminen voi muuttua. Olen ollut aika lailla samanlaisessa tilanteessa kuin vaimosi, en kuitenkaan noin vaikeassa kuin hän. Minullakin on ollut rakastava mies rinnallani tämän yli kaksikymmentä
vuotta kestäneen avioliiton aikana. Nuorimmainen tyttäremmekin on muuttamassa kotoa ja pian olemme kahden mieheni kanssa. Voisin kertoa pitkän tarinan omasta elämästäni tähän päivään saakka miten minun oli löydettävä oma seksualisuuteni ja irottettava itseni kotikasvatukseni tuomasta taakasta. Tyttäristäni en ole huolissani, he ovat omat käsityksensä muokanneet eivätkä siihen ole näköjään meidän välimme vaikuttaneet. Vaikuttaa että olet kuitenkin jo päätösesi tehnyt. Käsittele kuitenkin tuo katkeruus pois mielestäsi ennen kuin jatkat eteepäin.
Ihmisen persoonassa on paljon asioita, jotka eivät voi muuttua. Seksuaalisuus on yksi niistä. Täysin frigidi nainen pysyy myös frigidinä vaikka käytettäisiin mitä terapiaa tai hoitoa tahansa. Seksuaalisuus on meissä niin syvällä, että siihen muutoksen saaminen on käytännössä mahdotonta.
Tiedän toki että homoseksuaalisuus on yleistä vankiloissa johtuen olosuhteista. Mutta nämäkin muuttuvat takaisin heteroiksi palattuaan vapauteen. Tilannetta avioliitossa ei kuitenkaan voi verrata tähän.
Olenko katkera? Ehkä jossain määrin, mutta ehkä kuitenkin enemmän pettynyt ja luovuttanut. Olen jotenkin oppinut vaan hyväksymään tämän tilanteen tosiasiana, johon ei voi enää vaikuttaa.
Sinulla on varmaan mielessä, kuva siintä naisesta jonka kanssa menit aikoinasi naimisiin. Varmasti hänessä on ollut jotain ainutlaatuista, koska olet hänet valinnut puolisoksesi. Pitkä avioliitto teillä on takana, miksi et sitten ole tosiaankin lähtenyt jo aikaisemmin. Mikä on pitänyt sinut kuitenkin hänen kanssaan, jos olet noin paljon joutunut kärsimään hänen vuokseen. Ei kenkään tarvitse pakosta roikkua toisen kanssa. Kerrot aika paljon tuosta hänen kylmyydestään sinua kohtaan, mutta luulisin hänen muuten olevan aivan normaali nainen, lapsiaan rakastava äiti ja kumppani sinulle. Vielä lopuksi ymmärrän että,frigidi, ja homo ovat se miksi ovat syntyneet, mutta haluton nainen voi muuttua haluavaksi voimakkaasti kokevaksi sukupuolisesti aktiviiseksi osapuoleksi.
Jossain toisessa viestissä jo kerroin siitä, että elämääni kuuluu paljon muutakin kuin parisuhde. Ja parisuhteeseeni kuuluu hyvin paljon muutakin seksi. Tai yhteinen jääkaappi ja postiosoite. Kaikki nämä tekijät ovat kuitenkin pitäneet meidät yhdessä.
Kyllä frigidi nainen voi silti olla rakastava äiti lapsilleen ja hyvä kumppani miehelleen. Hän on vaan seksuaalisesti täysin kylmä, ei omaa halua tai tarvetta seksiin eikä orgasmiin, ei kiihotu seksuaalisesti eikä tunne kumpaakaan sukupuolta seksuaalisesti kiinnostavaksi.
Joku tässä sinun kirjoituksessasi nyt mättää. En voi mitenkään ymmärtää, että noin tunteva mies voisi mennä naimisiin täysin kylmän naisen kanssa ja elää hänen kanssaan kolmekymmentä vuotta. Olisikohan parempi että, menisit itse ensin sinne terapiaan. Ehkä en ymmärrä tätä asiaa, kuitenekin hyvää parempaa tulevaisuutta sinulle ja vaimollesi toivottavasti osaatte ratkaisa tämän asianne parhain päin. Elättepä sitten ydessä tai erikseen.
Meillä meni niin että vaimo oli puoli vuotta aktiivinen ja halusi seksiä. Asento valikoima oli vain lähetyssaarnaaja. Kun halusin jotain muuta asentoa niin hänen halunsa lopahti. Sen jälkeen alkoi tulla ehtoja tyyliin älä koske sinne tai siihen liian nopeasti.
Sen jälkeen seksi alkoi harventua. Talven tullen hänen halunsa lopahtivat kokonaan koska hän ei kuulemma talvella seksiä halua eikä tarvitse.
Pakollisen neljän kuukaudesa tauon jälkeen seksiä oli enää kerran kuukaudessatai joka toinen kuukausi kun hän ei kuulemma enää osannut tehdä aloitetta eikä minun aloitteet saaneet mitään vastakaikua. Tässä vaiheessa aloimme puhua asiasta muutta keskustelut eivät edenneet mihinkään. Minä vain opin elämään vähällä seksillä.
Saimme kuitenkin aikaiseksi kaksi lasta vaikka rakastelimme harvakseltaan. Toisen lapsen jälkeen hänen halunsa loppuivat kokonaan ja emme rakastelleet enää kertaakaan ennen eroa. Kaikki asiat vain kasutuivat päälle kun ei mikään ei enää pari suhteessa toiminut.
Kävimme ammattiauttajallakin mutta minun näkökulmasta ei siippani halunnut riittävästi suhteemme jatkoa koska hän ei ollut valmis luopumaan tavoistaan. Kun tulin siihen tulokseen että suhteemme on jo muodostunut minun kannaltani lusimiseksi niin otin eron ja lähdin maailmalle. Tekoani en ole katunut muuten kuin että en enää voi elää lasteni joka päiväisessä elämässä mutta en olisi voinut elää myöskään tyhjässä parisuhteessa.
Olen koko aikuisen ikäni ollut saman miehen kanssa ja aikoinaan onnellinenkin. Nyt jo yli 40-vuotiaana olen joutunut tekemään raskaan mutta välttämättömän ratkaisun. Muutin pois mieheni ja juuri aikuisuuden kynnyksen ylittäneiden lastemme luota. Kaikki oli päällisin puolin hienosti. Ei taloudellisia ongelmia, ei väkivaltaa eikä alkoholismia. Vain läheisyys, kosketus ja seksi puuttuivat jo monta vuotta. Mieheni ei ollut enää kiinnostunut minusta naisena. Ensin parisuhde alkoi muuttua ystävyydeksi, sitten pelkäksi järkiliitoksi. Hoidin kaiken kotiin liittyvän arkisen työn ja leipätyöni. Mies teki uraa, harrasti ja kiinnostui yhä uusista harrastuksista. Samalla hänen kiinnostuksensa läheisyyteeni väheni ja lopulta loppui kokonaan. Kaipasin miestä ja yhteisiä helliä hetkiä, turhaan. Kävimme kyllä matkoilla jossa keskityttiin vain kaiken mahdollisen kokemiseen ja näkemiseen.Kävimme myös viikonloppuisin kaupungilla kahvilla. Siellä hän halusi kävellä käsikkäin kanssani ja näyttää muille, että olemme yhtä onnellisia. Kotona oli toisin. Meillä oli joskus mukavia hetkiä kotona rupatellen kuin ystävillä, mutta ei sitä mitä kaipasin. Lopulta, kun yhteisestä seksikokemuksesta oli kulunut jo toista vuotta, tein päätökseni. En halunnut tämän ikäisenä jäädä täysin vaille kosketusta ja intohimoa. Ratkaisuani en ole katunut. Joskus ajattelen, että olisi pitänyt tehdä ratkaisu jo aikaisemmin. Suren tietenkin sitä, etten voi päivittäin olla läsnä lasteni elämässä. Yritän kuitenkin hoitaa yhteyden heihin niin päivittäin kuin mahdollista. He ovat sopeutuneet. Kirjoitin tämän siksi, että ymmärrän kuinka tärkeää fyysinen läheisyys on suhteessa. En kannusta ketään tekemään samoin kun itse tein sillä jokainen voi tehdä ratkaisunsa vain itse. Mietin omaa ratkaisuani kauan ja tunteet kulkivat vuoristorataa ja vaihtelivat päivittäin kunne eräänä päivänä vain tiesin.
Jos noin käy niin mieskin hakee netin kautta naaraan itselleen ja menee panolle... Turhaa naisen itkeä jälkeenpäin että miehellä on muita naisia...Pitäköön periaatteensa.Mies menee ja panee ja on hyvä olo...
...kuitenkaan, onneksi. minun äidilläni on aina ollut seksiin ja kai naiseuteensa ylipäätäänkin hyvin negatiivinen asenne. tiivistettynä: seksi on jotain johon joutuu naisena alistumaan avioliitossa, miehen tarve.
aika rankkoja yhteenottoja oman nuoruuteni ja aikuistumisprosessini aikana käytiinkin. no, joka tapauksessa itse hyvin nuorena ja hyvin johdonmukaisesti päätin että minun elämässäni tuo asenne ja lähtökohta ei toista itseään. tavallaan se ehkä toimi hyvänäkin peilinä sille että itse aktiivisesti mietin ja rakensin omaa naiseuttani ja seksuaalista identiteettiäni, kun en annettua mallia suostunut adoptoimaan. ja aika totaalisen erilainen uskon oman maisemani olevan kuin se jossa kasvoin ;)
vaikutat rehelliseltä ja herkältä mieheltä. ja olet ihan oikeasti pyrkinyt muuttamaan tilannetta kertomalla miten sen itse koet, syyllistämättä. mutta ystäväni, jos ja kun olet pitkän prosessin jälkeen ymmärtänyt ettei tilanne muutu, älä nöyryytä itseäsi. toista ihmistä ei voi muuttaa, ja itsensäkin muuttaminen voi olla vaikeaa, jos ei mahdotonta. ainakin jos ei ihan oikeasti ja syvällisesti itse koe että muutos on tarpeen vaan kokee sen ulkopuolelta tulevana vaatimuksena.
aika huonolta ainakin ulkopuolelta katsoen näyttää ennuste suhteessa joka on edennyt siihen asti että sinua inhottaa koskea vaimoosi. miten hän tilanteen kokee, en tiedä. ahdistusta, pelkoa, suorituspakkoa, häpeää, inhoa? en tiedä enkä edes yritä arvailla. joku syy seksin väistelemiseen aina on, mutta luulen että se syy voi olla itseltäkin hukassa.
sitä mieltä kuitenkin olen että jos suhteessa ei enää ole keskinäistä kunnioitusta ja arvostusta, ei tehtävissä juurikaan mitään ole. ei vaikka sitä vilpittömästi haluaisi.
seksin puutteeseen ei kuole... ei varmasti kuolekaan, mutta katkeroituminen ja kyyniseksi muuttuminen ei ole yhtään parempi vaihtoehto. ja tiedäthän että lapset lukevat hyvin herkästi sävyjä vanhempiensa välisessä suhteessa, rivinvälejä sen lisäksi mitä puhutaan.
käy vilkaisemassa tuolta 50 -keskustelusta Tsupukan avaamaa ”pakkoseksikeskusteluakin”.
Tuo ensimmäinen viestini oli aika typistetty versio kaikesta siitä, miten asiaa on ajan mittaan yritetty hoitaa ja korjata. Mielestäni olen tehnyt kaiken sen, mitä kohtuudella voidaan aviopuolisolta odottaa.
Tietenkin nainen torjuu helposti tällaisen ajattelun, että tekee jotakin asian eteen, hehän usein vain toteavat että lopeta jo tuo tekeminen ja elä tunteella tms. Mutta mies on mies eikä siitä muuksi muutu.
Elämme jo toki kahdestaan, joten lapset eivät ole enää päivittäin näkemässä välejämme. Ja toki meidän suhteemme on muutoin toimiva, keskustelemme, vietämme aikaa yhdessä, harrastamme ja matkustelemme yhdessä. Mutta toisen koskettaminen on jo niin kova paikka etten siihen pysty. Vuosikymmenien aikana padotut ja odotetut toiveet ja unelmat ovat kokeneet niin rankan pettymyksen, että jo pelkästään koskettaminen, jota seksiinkin tarvitaan, on jo liian iso kynnys.
Olet oikeassa että toista ei voi muuttaa. Sen olen toki tiennyt aina. Ja tiennyt myös että muutos voi alkaa ainoastaan minusta itsestäni. Sitä olen yrittänyt parhaani mukaan vuosikymmenten aikana. Olen varmasti tullut hellemmäksi, kuuntelevammaksi, paremmin toisen huomioonottavaksi. Ja myönnän toki ensimmäisen aviovuoden aikana tehneeni liian monta virhettä, kun minun kovaan kallooni ei millään voinut mahtua hänen jatkuva kieltäytymisensä.
Joskus vaan hiipii ajatuksiin mahdollisuus hellistä hetkistä naisen kanssa, joka haluaisi, jonka voisin tyydyttää ja joka voisi iloita kanssani. Se edellyttäisi lähtöä, mutta olenko siihen enää tässä vaiheessa elämääni valmis? Tai toisinpäin, voisin vapauttaa vaimoni tästä kuormasta ja hän saisi etsiä itselleen uuden kumppanin, joka olisi hänelle sopiva. Kierrätystäkö ;-)
miten niin ”enää tässä vaiheessa elämääni”? tarkoitatko että annoit periksi, luovuit unelmista ja toivosta? että elämäsi meni jo?
ehkä miehelle tosiaan asia voi olla noin: ”muutoin toimiva suhde”. minulle ei voisi, niin tärkeä ja olennainen asia on läheisyyden kokeminen suhteessa. enkä osaa omakohtaisesti kuvitella että voisin kokea kovin syvää henkistäkään läheisyyttä jos fyysinen läheisyys on puolin ja toisin, tai vaikka vain toisin, vastenmielistä tai ahdistavaa. eihän edes ystävyyssuhteessa fyysinen läheisyys ahdista tai inhota, vaikka suhde ei lainkaan ole luonteeltaan seksuaalinen.
välillä paradoksaalista sekin että usein nainen siirtyy henkisen läheisyyden kokemuksen kautta fyysiseen läheisyyden kokemukseen, mies fyysisen läheisyyden kautta henkiseen läheisyyteen.
Juuri noinhan se on, naiset ovat eri planeetalta kuin miehet.... ja siksi parisuhde voi olla niin kiehtova ja antoisa tai sitten täyttä helvettiä.
Noh, minun tapauksessani ei kumpaakaan. Mutta luopunut olen toivosta että tähän voisi enää mitään muutosta tulla. Se viimeinen niitti taottiin kiinni pari vuotta sitten, kuten tuolla edellä jo kirjoitin.
Tietenkin olen joskus piruuttani ajatellut, että minulla oli vaikeaa 30 vuotta ja nyt sitten annan hänen kärsiä seuraavat 30. Ymmärrän oikein hyvin, että pahinta naiselle on henkisen yhteyden, kosketuksen ja hellyyden puute parisuhteessa. Mutta kun tuo kaikki ei koskaan tuonut mitään vastakaikua minuun päin, niin olen luovuttanut. En enää jaksa. En enää kestä pettymyksiä. Parempi antaa olla....
ja kosto- tai uhrimentaliteetti tekee oikeasti kaikkein eniten pahaa sulle itsellesi, varo sitä... sen valitseminen rikkoo ihmisen sisältä. ei rankaiseminen ketään auta, ei vaimoasi eikä sinua itseäsi.
et kestä pettymyksiä – ja valitset sen että jatkat elämää olosuhteissa joissa pettymys on varma ja jatkuva seuralainen?
jos ja kun elämääsi muutosta haluat on sen muutoksen tekeminen ihan omalla vastuullasi.
jos ymmärsin oikein niin vaihtoehdot on toisaalta katkeroitumisen lisääntyminen, kyynisyys ja kosto, toisaalta uuden oven avaaminen tulevaisuuteen josta et vielä mitään tiedä.
kun omassa elämässäni olen oikeasti uskaltanut avata uuden oven luottaen siihen että elämä kantaa, olen useimmiten yllättynyt positiivisesti.
Toki ymmärrän, että vahingoitan itseäni myös tällä asenteella, johon olen ajautunut. Ja todellista vahinkoakin on tapahtunut.... asioita, joita en voi tässä kertoa.
Mutta vaihtoehtoni ovat aika vähissä. Miten voisin elää jatkossa "normaalia" elämää vaimoni kanssa? Minua ei mikään voima saa enää edes yrittämään, niin syvältä minua on vuosien mittaan loukattu ja itsetuntoani petetty. Asiasta keskusteltiin viimeksi vajaa vuosi sitten, ja silloin kieltäydyin selväsanaisesti ulkopuolisen avun etsimisestä jälleen kerran. En ymmärrä mikä olisi muuttunut näiden vuosien aikana? Tai toisaalta mitä uutta tietoa olisi vielä löydettävissä, kun edellisellä kerralla vuoden terapian jälkeenkään sitä ei löytynyt?
Eli tämä ensimmäinen vaihtoehto on elää nykyistä elämää pitäen samaa osoitetta ja yhteistä jääkaappia hänen kanssaan. Jos meillä seksi on päättynyt jo tässä vaiheessa elämää, niin se pitää hyväksyä kylmänä tosiasiana. Päättyyhän se kuitenkin viimeistään 60-70 ikävuoden välillä.
Toinen vaihtoehto on tietenkin se, että toinen meistä lähtee. Se saattaa olla vaimo, sitä en pidä mahdottomana ajatuksena. Tai sitten se olen minä. Mutta sitoutuminen uuteen suhteeseen tuntuu täysin mahdottomalta ajatukselta, niin syvät haavat ovat sielussani tästä liitosta.
Hyviä vaihtoehtoja ei ole. Helpoin on ehkä jäädä kuitenkin tähän liittoon, näyttäähän se ainakin ulkopuolisille ja suvulle, että meillä olisi kaikki hyvin.
- miksi ajattelet että jos elämässäsi on jo jäänyt elämättä ja käyttämättä suuri osa hellyys- ja läheisyysresursseistasi ja –tarpeestasi, niin jääköön sitten loputkin. toteat ettei tilanne voi liitossasi enää muuttua – tilanne on epätyydyttävä ja sinua loukkaava tai nöyryyttävä, mutta sanot kuitenkin että
h e l p o i n tapa on jäädä siihen tilanteeseen.
- perustelet mahdollista valintaasi sillä että se ulospäin näyttää siltä kuin kaikki olisi hyvin. kenen elämää siis elät, jos sen mukaan toimit mikä ulkopuolisten mielestä näyttää hyvältä?
- miksi näet sitoutumisen uuteen suhteeseen yhtenä vaihtoehtona – tosin huonona – tilanteessa jossa nyt olet? olet varmasti oikeassa siinä että et nyt ole valmis uuteen suhteeseen. mutta voisiko yksin eläminen olla varteenotettava vaihtoehto? tarvitset aikaa, tilaa ja rauhaa asioiden käsittelemiseen, katkeruudesta vapautumiseen, ja uuden perspektiivin ja tien löytämiseen. ei olisikaan reilua kaataa tuota kuormaa uuden ihmisen jaettavaksi ja kannettavaksi saman tien. pöytä täytyy siivota jotta uudet asiat – aikanaan - voi rakentua ehjälle ja puhtaalle pohjalle.
sen ymmärrän että olet väsynyt ja surullinen ja että se vääristää kuvaasi tulevaisuudesta. silti toivon että et valitse katkeruuden ja kyynisyyden tietä.
Minun elämääni kuuluu hyvin paljon muutakin elämää kuin mitä kuuluisi tapahtua makuuhuoneessa. Siksi yhden elämänalueen epäonnistuminen ei kaada minun minun elämääni vaan elän täysillä muilla osa-alueilla.
Minun elämääni kuuluu hyvä työ, monipuoliset harrastukset, hyvät ystävät. En ole täyttänyt näillä elämääni vaan siihen mahtuu myös paljon aikaa kotiin ja puolisolle. Siitäkin huolimatta että suhteemme tökkii pahasti sen yhdessä osassa.
Sama koskee suhdettamme ulospäin. Pärjäämme kuitenkin yhdessä hyvin, vaikka ulkopuolisen näkökulmasta meillä olisi yhteistä vain jääkaappi.
Miehen tarve hellyyteen ja läheisyyteen on kuitenkin toisenlaista kuin naisella. Tällä en missään nimessä tarkoita sitä etteikö sitä tarvetta olisi. Aivan varmasti sitä on, mutta niiden kokeminen ei kuitenkaan ole elämän ehto.
En ole koskaan oikein sisäistänyt sitä ajatusta, että tärkeintä elämässä on se mitä minä siitä saan. Minun elämääni ja maailmankuvaani kuuluu hyvin paljon myös sitä, mitä minä voin antaa toisille. Saan siitä tyydytyksen, se luo hyvää mieltä, se kantaa elämässä eteenpäin ja saan siitä voimia elää.
Mutta kun en voi noudattaa tätä elämäni periaatetta avioliitossa, niin se toki masentaa ja jopa katkeroittaa mieltäni.
kerrot tulleesi siihen tulokseen että tilanne ei voi muuttua liitossasi, ja että et enää halua tai jaksa edes yrittää uskoa muutokseen. kerrot kuitenkin valitsevasi jatkamisen siinä tilanteessa. jo nyt katkeruus tihkuu puheestasi. kuitenkin kerrot että ei se nyt lopulta niin tärkeää ollutkaan, ei elinehto. onko tuon loukkaantumisesi hoivaaminen tullut niin tärkeäksi että et halua siitä luopua?
hyvä työ, monipuoliset harrastukset, liitto joka näyttää siltä että kaikki on hyvin. statusko asioissa on tärkeää, ja ettei pintaan tule säröjä?
en usko siihen etteivät elämän eri osa-alueet tai aspektit olisi vuorovaikutuksessa keskenään, vaikka ne teoreettisesti ajatellen voidaankin sektoreiksi erottaa. varsinkaan jos on kysymys niin perustavanlaatuisista osa-alueista kuin läheisyyden ja hyväksytyksi tulemisen tarve ja seksi. en oikein usko että miestenkään kohdalla niin on.
en minäkään ole sitä mieltä että tärkeää elämässä on vain mitä minä siitä saan. siihen tulokseen olen kuitenkin tullut että vain kun pyrin olemaan itseäni kohtaan vilpitön ja uskollinen ja pitämään mieleni vapaana katkeruudesta ja sen hedelmistä kyynisyydestä, marttyyriudesta ja syyllistämisestä, voin aidosti antaa jotakin myös ihmisille ympärilläni. eikä se tarkoita itsekkyyttä tai pinnallisuutta tai välinpitämättömyyttä, vaan vastuun ottamista omasta elämästä ja sen myötä niistä ihmisistä joita elämässäni kohtaan eri tilanteissa.
tietenkin peilaan kertomaasi itseni ja oman elämänkokemukseni kautta, ja pelkästään sen informaation varassa minkä olet antanut. luulen että itselläni vastaavassa tilanteessa olisi vain kaksi vaihtoehtoa: edelleen uskoa muutoksen mahdollisuuteen ja tehdä työtä sen hyväksi – tai, jos se ei mielestäni enää ole mahdollista, lähteä pois koko suhteesta.
muuten, miten on mahdollista ettei vaimosi asenne seksiä kohtaan tullut esille jo ennen avioliittoa? vai muuttuiko se? vai uskoitko sen muuttuvan?
Kiitos mielenkiintoisista viesteistäsi. Ei niissä sinällään ollut mitään uutta, mutta vahva naisnäkökulma kylläkin. Virkistäviä ajatuksia, kiitos!
Tuossa jo aikaisemmin viittasin tähän Mars/Venus-problematiikkaan. Mies ajattelee ja tuntee asioita kuitenkin kovin eri tavalla kuin nainen. Mies pystyy lokeroimaan ja sektoroimaan asioita, ja elämään toista osa-aluetta, vaikka jossain toisessa olisi myrsky menossa.
Laittaessani tätä viestiketjua alkuun oli mieleni toki jossain mielessä arpinen. Taisin silloin pohdiskella kuluneita vuosi ja miettiä jälleen kerran tätä elämämme mysteeriä. Siksi ne ajatukset eivät olleet välttämättä kovin punnittuja. Ehkä tänään muotoilisin asiat eri tavalla. Asiasisältö sinällään ei miksikään muutu, elämämme on ollut täsmälleen sellaista, kuin olen edellä kuvaillut.
Ajatus muutoksen mahdollisuudesta tuntuu kuitenkin täysin mahdottomalta. Eikö sinustakin tuntuisi, jos miehesi olisi ollut 30 vuotta imponentti ja mikään ulkopuolinen apu ei olisi siihen tuonut ratkaisua? En usko että tuollaisen vuosimäärän jälkeen uskoisit enää muutokseen. Joulupukkiinkin olisi helpompi uskoa ;-)
Tuo viimeinen kysymys on hyvin helppo. Minä olin nuori ja ehkä naiivi, uskoin että muutos tulee. Kuvittelin silloin tietäväni asioista, varsinkin kun naiselle yleensä seksuaalisen suhteen aloittaminen ei ole kovin helppoa tai nautittavaa. Pettymys alkoi kasvaa vuosien mittaan kun tajusin, että mitään muutosta ei olekaan tapahtumassa.
minähän edelleen uskon enkeleihin ja menninkäisiin ja ihmisen hyvyyteen, menee siinä joulupukkikin samassa porukassa :)
hmmmm… unohdit määritellä impotenssin syyn. no, jos olisin elänyt 30 vuotta miehen kanssa joka on impotentti – olettaen että impotenssi on tekninen ongelma johtuen esim. vammautumisesta - optimistina uskon että olisimme onnistuneet kehittämään luovia ja ennakkoluulottomia vaihtoehtoisia ratkaisuja tuottaa ja tuntea
seksuaalista(kin) mielihyvää – edellyttäen että suhteemme olisi perustaltaan kunnossa, siis perustuisi vastavuoroiselle rakkaudelle, rehellisyydelle, avoimuudelle, kunnioitukselle, kumppanuudelle.
jos taas vuosikausia olisin turhaan kaivannut ja odottanut kosketusta ja läheisyyttä joka vahvistaisi minulle että olen hyväksytty ja rakastettu ja tärkeä, jos kumppanini kokisi minun fyysisen läheisyyteni ahdistavana tai vastenmielisenä, ei kaipaisi tai haluaisi läheisyyttäni ja kosketustani, vetäytyisi pois jos lähestyisin häntä… ei ehkä näkisi tilanteessa muuta ongelmaa kuin ne odotukset/vaatimukset jotka häneen kohdistan.. tai ehkä turhautuisi itsekin, voimatta tilanteelle mitään... silloin olisin, näin uskon, jo paljon ennen 30 vuoden täyttymistä koonnut itsetuntoni ja itsekunnioitukseni rippeet, pakannut ne yhdessä tyhjiksi puhuttujen sanojeni ja poistyönnetyn hellyyteni kanssa suureen kirkkaanväriseen kangaskassiin ja vaikka uhmasta voimaa hakien lähtenyt kulkemaan uutta polkua… etsinyt itselleni paikan jossa itkeä haikeaa itkua, ja katkeraa pettymyksen itkua, ja surullista yksinäistä itkua.. ja jossa kuunnella lintujen laulua, haistella tuulta, kuunnella sadetta.. ja etsiä uudestaan, hiljaisuudesta, se osa itseäni joka tietää että kaikki mitä tapahtuu voi palvella oppimista ja kasvamista…
en osaa jakautua sektoreiksi, en edes halua. jos ei suhteessa ole tilaa minun olla kokonaisena itsenäni, jos ei suhde ole minulle - ja kumppanilleni - koti ja kasvualusta jossa tulen hyväksytyksi sellaisena kuin olen, jossa voin puhua ääneen hassuimmatkin uneni, kysyä kipeimmätkin kysymykseni, nauraa onnellisimman nauruni, hengittää toisen ihmisen ihon tuoksua.. voin varmasti tehdä kompromisseja käytännön asioitten tasolla, mutta en suhteen perustusten.
kuinka ollakaan, elän yksin :). mutta en ole yhtään varma siitä että se on staattinen ja muuttumaton asiaintila, enkä ole sitäkään mieltä että elämä meni jo.
Kiitos, nyt olit jo lähes runollinen ;-)
Mutta jatketaanpa parilla hypoteesilla eteenpäin, niin ymmärrät vielä erään puolen tästä ongelmavyyhdestä.
Ajatellaampa avioparia, joista toinen (=A) tuntee ja kokee tavanomaisesti seksuaalista halua ja tarvetta, toisella (=B) ei tällaiseen ole mitään mielenkiintoa. Ja tässä ei tarvitse ottaa mitään kantaa miehen tai naisen puolesta. He tekevät jo heti alussa sopimuksen, jossa A lupaa kertoa selkeästi milloin hän toivoo seksuaalista läheisyyttä ja mahdollisesti orgasmia. Samoin B lupaa tyydyttää tämän tarpeen, vaikka hänellä itsellään ei olisi siihen mitään mielenkiintoa.
En usko että tällainen sopimussuhde tulisi kovin montaa vuotta toimimaan. Ensinnäkään A ei voisi kokea elämäänsä kovin tasapainoiseksi, koska häneltä jää kokonaan puuttumaan B:n tyydyttäminen ja seksuaalinen hyvänäpito. Ja vastaavasti B ei jaksaisi huolehtia A:n tarpeista, koska se ei kuitenkaan ole kuin ruokahalu tai muu vastaava.
Kuitenkin viestisi alussa kerrot, että jos teillä mahdollisesti olisi ollut tällainen ongelma niin olisitte löytäneet siihen luovan ja ennakkoluulottoman ratkaisun. En jaksa uskoa tähän. Kyllä seksuaalinen ongelma luo aina jännitteitä muuhun suhteeseen. Vaikka olisi löydetty kuinka hyvät ratkaisut tällaiseen ongelmaan, niin silti vuosien myötä jännitteitä syntyy, pettymykset kasvaisivat suuremmiksi ja odotukset vähenisivät.
Noh, aika hypoteettinen esimerkki, mutta kuitenkin moni tarjoaa tällaista toimintamallia seksuaalisesti kylmään avioliittoon. Esim. tokaisulla että miksi nainen ei voi antaa, eihän ne paikat siitä kuitenkaan kulu. Tai miksi mies ei voi tyydyttää naista vaikkapa käsin, jos keskitappi ei enää liikahda.
En usko että yksipuolinen seksuaalisuus voi toimia kovin pitkään. Ei ainakaan koko avioliiton ajan. Myönnän toki että meissä miehissä on ns. tyhjäpäitä, joita ei kiinnosta muu kuin naiminen ja omien pussien tyhjennys. Toivottavasti tällaiset ovat kuitenkin vähemmistönä.
Tosiasiassa tällaisiin ongelmiin joutuu moni etsimään ratkaisuja esim. onnettomuuksia, selkäydinvammojen ja vaikkapa ms-taudin myötä. Yleensä näissä vain kyky häviää, halujen pysyessä silti ennallaan. Ja jos halut kuitenkin ovat tallessa, niin luovat ratkaisut ovat mahdollisia.
Summa summarum. Minulle ei riitä se että minun seksuaaliset tarpeeni tyydytetään. Minusta suhteen pitää olla tasavertainen, jossa molemmilla on haluja ja tarpeita ja jotka toinen voi tyydyttää. Olenko siinä asiassa liian ehdoton?
Elät yksin.... ja olet ratkaisemassa parisuhdeongelmia ;-)
en ymmärrä miksi kaksi ihmistä (esimerkissäsi) noin eri lähtökohdista edes hypoteettisesti solmii avioliiton. perustuu se sitten ajatukseen toisen tai molempien muuttumisesta tai kuvaamaasi sopimukseen seksipalvelujen tarjoamisesta pyydettäessä, niin metsään menee todennäköisesti joka tapauksessa.
seksuaalisuus on niin paljon laajempi ja kokonaisvaltaisempi asia kuin yhdyntä, ja toisaalta seksi on suhteessa paljon muutakin kuin seksiä. seksuaalinen ongelma on mielestäni vähän eri asia kuin seksiin liittyvä mahdollinen tekninen ongelma, esim. impotenssi – joka siis minun käsittääkseni tarkoittaa sitä että erektio ei onnistu, ei sitä ettei huvita. teknisiä ongelmia on paljon helpompi ratkaista kuin motivaatio-ongelmia.
yritä toisella lukemisella huomata että jaoin vastaukseni kahteen osaan juuri siksi että – kuten itsekin sanot – teknisiä ongelmia voidaan ratkaista hyvinkin luovasti, mutta seksuaalisuuteen liittyvät emotionaaliset asiat ja halu ja tarve läheisyyteen, tai sen puuttuminen, on ihan eri ulottuvuuden asia.
ihan samaa mieltä olen kanssasi siinä että toimiva suhde on lähtökohdiltaan tasavertainen ja vastavuoroinen, myös seksuaalisuuden osalta. lähtökohdiltaan tasavertainen ei tarkoita etteikö suhteessa silti tule vastaan ongelmia, mutta mikään asia ei silloin ole jo lähtökohtaisesti staattinen ongelma.
aika mielenkiintoinen kuvio tähän keskusteluun on muodostumassa… huomaatko itse että olet rakentanut kehän… aloitit siitä että kuvailit tilanteesi ja totesit että se kaikkien turhien yritysten jälkeen on kestämätön, sen jälkeen perustelit miten suhde kuitenkin on muuten toimiva (ja näyttää ulospäin hyvältä!), ja haluat siinä jatkaa niiden muiden, hyvien asioiden takia (tai sitten aloitekyvyttömyyttäsi tai mukavuudenhaluasi tai laiskuuttasi?) ja nyt palaat siihen että ”seksuaalinen jännite aina luo ongelmia muuhun suhteeseen” ja että "yksipuolinen seksuaalisuus ei voi toimia kovin pitkään”. noiden viimeisten toteamustesi kohdalla olen kanssasi täysin samaa mieltä.
”Minusta suhteen pitää olla tasavertainen, jossa molemmilla on haluja ja tarpeita ja jotka toinen voi tyydyttää. Olenko siinä asiassa liian ehdoton?”
hmmm, et varmaankaan ole liian ehdoton. hiukan teknisesti orientoitunut kyllä, ja jokseenkin epäjohdonmukainen ehkä. tai sitten vain en ole jotain asiaa kuviossa oivaltanut vielä. vieläkään en ymmärrä miksi valitset sellaisen ratkaisun joka on ristiriidassa sen kanssa mitä pidät tärkeänä ja oikeana, ainakin sanot pitäväsi.
kaiken kaikkiaan olen sitä mieltä että elämässä yleensä, myös ihmissuhteissa, on rakentavampaa katsoa enemmän eteen- kuin taaksepäin. taaksepäin katseleminen on arvokasta sen kannalta että kokemuksistaan voi oppia ja tehdä uusia ja uudenlaisia valintoja ja päätöksiä. mutta jos koko ajan katsoo siihen suuntaan mistä on tulossa, on aika vaikea ohjata sitä mihin on menossa. voi kompastua ja pudota ties mihin sudenkuoppaan vaikka :/
en minä ole tässä ratkaisemassa parisuhdeongelmiasi. minä voin ratkaista ongelmia, tai siihen pyrkiä, vain sellaisissa suhteissa joissa itse olen osallisena :) mutta me venuslaiset koemme hedelmällisenä pohdiskella asioita verbaalisesti ja vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. joskus se voi johtaa uusiinkin oivalluksiin tai ymmärryksen syvenemiseen.
ei se että elän yksin, tarkoita että olen aina elänyt yksin, tai että tulen aina elämään yksin, tai että parisuhdeproblematiikka olisi minulle kokonaan valtaamaton alue. ehkä vain käytän hyväkseni tilaisuutta tutustua miesnäkökulmaan parisuhteeseen liittyvissä asioissa, kun sellainen tilaisuus sattuu kohdalle :)
Tuntui sydäntäriipaisevalta lukea tätä viestiketjua. Tunnut kovin "hyvältä mieheltä" ja toivoisin, että asiat jotenkin järjestyisi, etkä katkeroituisi enempää.
Sanoit, että oelt viime aikoina kieltäytynyt ulkopuolisesta avusta, koska se ei ole tähänkään asti auttanut. Tuli vaan mieleen, josko seksuaaliterapeutti onkin väärä ihminen aukaisemaan vaimosi solmuja. Opetus tuntuu olevan hänessä niin syvällä, ettei mikään tai kukaan seksiin viittaava pysty auttamaan. Jos seutaava ulkopuolinen apu olisikin ihan yksistään vaimollesi, "tavallisen" terapautin antamaa.
Psykoterapia voisi mennä niin syvälle, että nuo solmut voisi aueta, tai sitten ei. Prosessi on pitkä, mutta jos vaihtoehtona on jatkaa noin seuraavat 30 vuotta, niin aina kannattaa yrittää. Luulisin, ettei vaimollasikaan ihan helppoa voi olla.
Jaksamista.
Ajatuksesi on varmaan ihan ok, tuo saattaisi olla yksi mahdollisuus ratkaista ongelma. Tai jos tämä tila jatkuu vielä vuosia eteenpäin, niin tuollaiseen terapiaan saattaisi olla pakkokin turvautua. En osaa sanoa, tällaiset asiat ovat kovin vaikeita ennustaa. Ihmisen mieli on niin monipolvinen ja -tasoinen, josta ennusteiden tekeminen on mahdotonta.
Tietenkin vuosikymmenien turhauttavien yritysten ja epäonnistumisten myötä kaikki seksiin liittyvä saa jo hänet vastakarvaan ja voimaan pahoin. Silloin myös seksuaaliterapeutinkin seksuaalisten ongelmien ratkaisuun tähtäävä apu saa jo heti alussa ylimääräisiä paineita, joissa hänen pitäisi kaivaa itsestään muutos ja saada mies sekä terapeutti tyytyväiseksi.
Ymmärrän toki se, että nainen kärsii tällaisesta helposti enemmän kuin mies. Olen viitannut toisissa viesteissäni voimakkaasti jo siihen, kuinka mies ja nainen kokevat asioita eri tavalla.
Sitten on vielä kokonaan oma lukunsa meidän erilaiset persoonat. Kyllä nainenkin voi olla uraohjautuvainen, työriipuvainen ja saada henkistä tyydytystä hyvin hoidetusta työstään. Osittain tällaista kokee myös oma puolisoni. Ei hän tahallaan tai valikoiden järjestä elämäänsä niin, se vain kuuluu hänen persoonaansa.
Toki hänessa on edelleenkin tuo minua jo alussa kiehtonut piirre itsenäinestä, ajattelevasta, pohtivasta, reaalimailmassa elävästä naisesta. Seurustelun alussa koin nimenomaan vahvaa kumppanuutta hänen kanssaan. Oli mukavaa olla yhdessä samoin ajattelevan, kokevan ja pohtivan ihmisen kanssa. Ei silloin tullut mieleenkään, että hänen seksuaalinen minänsä olisikin ollut näin lukossa.
En ole ihan kaikkia kirjoituksia tähän ongelmaan liittyen lukenut, mutta niiden perusteella jotka olen lukenut herää kysymys " Miten seksi sujui ennen avioliittoa"? Minusta ihmisen suhtautuminen kosketukseen ja seksiin tulee esille jo seurusteluvaiheessa. Alkuuhuumassahan ollaan usein peiton alla enemmän kun lääkäri määrää. Minusta silloin jo pitäisi huomata naisen seksuaalinen virittyneisyys. Olitko silloin niin niiden muisen ominaisuuksien pauloissa, ettet laittanut tälle asialle painoa? Vai oliko kenties niin, että intohimoa hänestä löytyi silloin ja se on nyt kuollut. Jos näin on, uskon, että kaipuu fyysiseen läheisyyteen palaa vielä. Olisiko ulkoisten syiden vuoksi seksihalut hiipuneet? Ne syyt voivat olla lapset, työ, suhteen arkipäiväistyminen, väsymys, masennus. Jos näistä joku on ollut syynä, voi asian varmaankin vielä korjata. Vaatii sinulta vain paljon työtä.
En oikein enää ole halukas jatkamaan tätä viestiketjua. Sain todella hyviä kommentteja teiltä monilta, kiitos vielä kerran niistä!!
Tästä viimeisestä viestistä kyllä sen viimeinen lause oli aika limbo...."Vaatii sinulta vain paljon työtä. "
Hetkinen? Siis enkö ole oikein ymmärtänytkään tätä juttua? Oliko se siis minun syyni, että olemme tällaisessa suossa?
Toisaalta olen vuosikymmeniä elänyt jatkuvassa syyllisenä olemisen tuskassa, kun olen tuntenut että minä olen aiheuttanut tämän ongelman. Jos minä olisin ollut taitavampi, niin tätä ongelmaa ei olisi syntynyt jne. tätä rataa.
Vasta viime vuosina olen tajunnut, että me jokainen vastaamme itse omista toimistamme. Ja että vaimoni frigiditeetti on täysin hänen omissa käsissään, sitä asiaa minä en voi korjata tai edes kovin paljoa auttaa. Tuon oivalluksen myötä olen löytänyt jonkinlaisen tasapainon elämääni ja tähän suhteeseen.
jotain olennaista vasta noiden kahden viimeisen kappaleen kohdalla, siis jotain mikä tähän asti oli puuttuva pala kuvassa jota yritin hahmottaa ja ymmärtää.
Niin, kerrohan mitä taisit tajuta viimeisen viestini jälkeen
Olen 26v nainen, siis melko nuori vielä, mutta en tunne olevani edes alkamassa oman seksuaalisuuteni tuntemisessa.
Olen seurustellut yhden kerran, seurustelu kesti 3 vuotta ja lopetin sen itse koska vain loukkasin miesparkaa torjumalla hänet aina uudestaan..
En itsekään tiedä miksi, sillä kyse ei ollut siitä ettenkö olisi fyysisesti nauttinut seksistä, mutta tunsin aina itseni likaiseksi, tai pahimmassa tapauksessa minusta tuntui että minua raiskataan!
En tiedä mistä moiset tunteet tulevat.
Itse en niille mahda mitään.
Seurustelun loppumisesta on pian vuosi, enkä uskalla aloittaa uutta suhdetta, parempi kai elää yksin koko elämä..
Alempana muutama kommentti jotka tämä lause herätti: "Tällöin hän paljasti hänen äitinsä ohjeen hänelle morsiamena olleen se, että miehellä on suuret halut ja että naisen tehtävä on hillitä niitä".
Jos sinä ja vaimosi olette noin 45-vuotiaita, niin vaimosi äiti ilmeisesti on noin 65-vuotias tai yli ja syntynyt 1940-luvulla tai 1930-luvulla. 60-luvulle saakka naisten seksin harrastaminen yleensä johti raskauteen. Lapsi per vuosi oli varmaan raskasta noina aikoina. Montako lasta vaimosi äidillä on? Muistan jo edesmenneen sotaveteraanin sanoneen että mukavaa oli ennen ensimmäistä lasta jokunen kuukausi, sitten tuli ensimmäinen lapsi, toinen, kolmas, neljäs ja kaksoset. Tässä vaiheessa he olivat päässeet melkein 60-luvulle ja jotain ehkäisyä oli löytynyt. Vaimo oli tietysti menettänyt kiinnostuksensa seksiin kun siitä pamahti jatkuvasti paksuksi, puhumattakaan kaikesta työstä mitä lastenhoito teettää.
Niin että kyllä noilla äitien nouvoilla joku perä on.
Kuuntelin nuorena usein salaa äitini ja tätini juttelua naisten kesken. He puhuivat asioista, joista en tiennyt kunnolla mitään, mutta joihin jokin ihmeen voimakas kiinnostus kuitenkin oli.
Heidän keskusteluissaan seksi oli 'inhottavaa' pakkotyötä, jota miehelle oli aina silloin tällöin annettava.
Kun samoihin aikoihin alkoi oma murrosikä olla ajankohtainen ja halutkin heräilivät, niin kaikkien nuorten lailla hiplailin itseäni ja nautin siitä ja olin ymmälläni miksi se minusta tuntui hyvältä. Itsetyydytystä tuli harrastettua usein ja ihmettelin mielessäni miksi äiti puhuu tällaisesta tuntemuksesta inhottavana asiana. Ajatuksissa oli kiihottavana myös mielikuva miehen kanssa olemisesta. Salaa tuli joskus katseltua sedän pornolehtiä, jos sellaisen sattui löytää.. ja luki niitä naurettavia juttujakin silmät ymmyrkäisinä.
Minulle tuo ahdasmielinen kasvatus ei mennyt perille, vaan olen iloisesti nauttinut seksistä jo nuoresta saakka. Ehkä asiaa auttoi omaan kehoon tutustuminen ja asian ymmärtäminen tuntemusten perusteella. Minulla on ollut myös onni osanani miesten suhteen. Elämäni miehet ovat olleet myös ihania rakastajia.
Meidän perheessämme oli kolme lasta, ei laumaa!
Ehkäisystä ei enää silloin (-70 luvulla) haluttomuus ei enää ollut kiinni.
Vanhemmat tekevät tahtomattaan suuriakin virheitä, tarkoittaessaan 'hyvää' lapsilleen. Nykypäivän virheet nähdään jonkin ajan kuluttua, mutta tuskinpa seksuaalisista estoista kärsivää porukkaa enää samassa määrin on kasvamassa.