täällä Tampereella aukeaa huomenna 4.7.16 Sampolan kirjastossa, Sammonkatu 2.
Autiot, hyljätyt talot aiheena.
" Unohdus vie vieraat mukanaan hylättyjen talojen, autioituneen maaseudun ja urbaanin rappion maailmaan. Teokset kuljettavat läpi tunteiden, niin surun, kaipuun, nostalgian kuin pelon ja toivonkin.
Kuvista välittyy ihmisen läsnäolon väliaikaisuus, ja kuinka luonto ottaa takaisin sen, mikä sille kuuluu."
Näyttely kestää 18. heinäkuuta saakka, joten nyt voisi alkaa suunnitella retkeä tänne monipuolisuuden kaupunkiin.
Olemmehan täällä palstallakin keskustelleet yo. aiheesta useampaankin kertaan, ite ootan kovasti nyt näyttelyä....jo huomenissa.
Autiot, hyljätyt talot aiheena.
" Unohdus vie vieraat mukanaan hylättyjen talojen, autioituneen maaseudun ja urbaanin rappion maailmaan. Teokset kuljettavat läpi tunteiden, niin surun, kaipuun, nostalgian kuin pelon ja toivonkin.
Kuvista välittyy ihmisen läsnäolon väliaikaisuus, ja kuinka luonto ottaa takaisin sen, mikä sille kuuluu."
Näyttely kestää 18. heinäkuuta saakka, joten nyt voisi alkaa suunnitella retkeä tänne monipuolisuuden kaupunkiin.
Olemmehan täällä palstallakin keskustelleet yo. aiheesta useampaankin kertaan, ite ootan kovasti nyt näyttelyä....jo huomenissa.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Mikä siinä onkin, että astuessaan hyljättyyn taloon, kokee sen tunnelmassa surua ja luopumista.
Jämsän kauden kouluaikana koin sen, nälkää pakoon lähteneiden asumuksessa, missä tuvan vuoteissa oli räsyisiä petivaatteiden jäännöksiä. Ankeus henki kaikessa, vaikka ikkunan alla kukki juhannusruusu.
Turun saaristosta oli eräästä saaresta lähdetty Amerikkaan, hirsimökki toimi sateen ja myrskyn suojana paikallisille pitkään. Vauraampia oli talonväki ollut, sen näki jäämistöstä, onhan meri melkoinen ruoka-aitta sentään!
Taitava valokuvaaja pystyy tuomaan kokemansa tunnelman hienosti esiin.
Antoisia hetkiä näyttelyssä!
Saatetaan hyvinkin poiketa Virtain reissulla tuossa valokuvanäyttelyssä, aihe on kiinnostava. Monasti on käyty matkan varrella Mäntän Serlachiuksen taidemuseoissa, ne ovat uusittuina todellisia helmiä.
Todellinen aavekaupunki on Jussarön vanhalla kaivossaarella . Kaivostornit ovat pystyssä upeassa merimaismassa katsellen avomerelle kallioiltaan, niiden ympäristö on rautapitoisen kiven peitossa. Sisempänä saaressa on kaivosmiesten 1960-luvulla rakennetut asuntokerrostalot rikkoutunein seinin, ikkunoin ja ovin. Niitä käytettiin myös ameijan kaupunkisotaharjoituksiin, joten jälki on sen mukaista. Purkaminen olisi varrallista niissä käytetyn asbestin takia, ja alueella on tiukat varoituskyltit. Saari on avattu yleisölle, ja joka kesä sinne veneilemme. Luonto on monipuolista, on rehevää lehtoa ja hempeää rantaniittyä , kihokkeja , kämmeköitä, mäntykukkaa ja muita harvinaisuuksia. Entiset kuljetusradat risteilevät , luontopolulla voi tavata lampaita aitauksessaan, peuran ja kyyn, on louhikkoa ja rotkoa. Ja ennen kaikkea aaltojen hiomat sileät rantakalliot ja kimalteleva aava ulappa. .
Alpo Jaakola oli värikäs persoona kuvataiteilija Loimaalla. Kiinnosti niin että poikettiin katsomassa. http://www.loimaantaidemuseo.fi/kokoelmat/alpo-jaakola-kokoelma/
Ehkä taiteilija oli vielä elossa. Tämä kuitenkin maalaustaide, eikä valokuvanäyttely.
Autioita taloja maaseutu on pullollaan. Perikunnat ne yleensä omistaa ja tappelee myydäänkö jos joku ostaa tai vuokrataanko vai pidetäänkö kesämökkinä. Elämä ja palvelut on karanneet kaupunkeihin. Maalla on vaikea asua etenkin kun on iäkäs, bussit ei kulje kauppoja ei ole. Seuraava vaihtoehto on muuttaa kunnan keskustaan, sitten vanhainkotiin ja lopunhan me jo tiedetään.
Autiotalo entinen lapsuuden kotinikin on, ei ole omistuksessamme enää. Katto on uusittu muuta en tiedä. Monen lapsuuden kaverini koti on vaan kesäkoti lähellä körttikaupungin keskustaa.
Vuosikymmeniä sitten asuessamme vielä Itä-Suomessa, vuodesta 1967 Kainuussa, siitä määrävuosin alemmaks vihdoin Haminaan noin vuonna -79, olikin minulla mahdollisuus löytää maaseuduilta paljonkin hylättyjä taloja laudat ikkunoitten päälle lyötyinä, alistettuina yksinäisyyteen....ja kuolemaan.
Sitten 1987 mieheni jäätyä eläkkeelle, 25 vuotta armeijassa palveltuaan siihen oli mahdollisuus, teimme vielä uuden koukkauksen suunnalle Liperi-Polvijärvi-Tuusniemi-Eno-Joensuu. Minä työn perässä, jäljelläoleva perhe mukana. Paljon löytyi yksin suremaan jätettyjä taloja, monesti niitä ihan etsin, pihoissa kuleksin. Luonto otti tosiaankin omansa takaisin.
Onkohan se EU:n syytä että suomen maaseutu autioituu? Muuten sama juttu muissakin pohjoismaissa.
Minunkin syntymäkodissa asui sinnitellen iso perhe. On se suvun nimissä kun veljeni osti meidät yhtä vaille ulos.
Valitettavasti syntymäkoti ei vaan tunnu paikalta jonne voisi mennä pitämään muutama päivä lomaa. Liian paljon ahdistavia muistoja sinne liittyy.
Hyvällä autolla ja muutamalla kahvilla käynnillä sinne köröttelisi 4-5 tunnissa.
Sillamäen suljettu kaupunki Virossa Narvan suunnalla oli todellinen suljettu kaupunki, mielenkiintoinen paikka. Sieltä ei päässyt pois eikä sinne päästetty ulkopuolisia Neuvostoliiton aikaan, historiaa on satojen vuosien takaa. Hyljätty kaupunki, jossa asukkaat kuin vankeina.
Lukekaapa kiinnostuneet, kaupunkia ei ollut merkitty edes Viron karttaan.
Niin tais muuten olla Porkkalankin suhteen asiat sulloin sodan jälkeen. Jopa junien ikkunat piti kuulemma luukuttaa Porkkalan alueen läpi ajettaessa.
Kohta saadaan ihmetellä 50-60-70 luvun kesämökkejä. Niissä aherrettiin ja kaikki oli alkeellisen kivaa. Elämä oli erilaista. Nyt vanhat kesämökit luhistuu omistajat on vanhoja tai kuolleet. Nuoria ei kiinnosta kesämökkirehkintä. Toinen osapuolemme myi mökkinsä jo 16 vuotta sitten. Tais olla viisas teko.
No niin, kävimme näyttelyssä. Nuoren miehen ensimmäinenkö? näyttäytyminen julkisuudessa, siitä se alkaa. Näyttelytilan pienuusko esteenä enemmän kuin kolmentoista kuvan esillelaittamiseen.
No, itse olen nähnyt, etsinyt ja kokenut enemmän, hänenkin aikansa tulee, jos hän aihettaan rakastaa.