Synnyin vuonna 2002 ja olin 4 vuotiaaseen asti iloinen pikku tyttö. Sinä vuonna tapasin ensimmäiset kiusaajani. Tytön nimeltä X ja hänen ystäviään. X ja minä olimme aluksi hyviä ystäviä ja leikimme pihalla yhdessä, sitten aloimme riitelemään joka on ihan normaalia kariutuvassa ystävyydessä (Eli tähän kohtaan ei kiusausta vielä ollut). Kiusaaminen astui mukaan kun hän alkoi seuraamaan minua puistosta kotiin kavereidensa kanssa ja yhdessä piikittelivät VAIN minua. Tätä jatkui vuoden ennen kuin koitti päivä jolloin sanoin vastaan. He olivat piirissä ympärilläni ja ilkeilivät minulle, minä tönäisin henkilöä X vihapäissäni ja kaikki alkoivat yhteen äänen huutamaan "IDIOOTTII IDIOOTTII!..." muistan vain kun juoksin kotiin itkien ja kerroin kaiken äidilleni. Sitten en enää saanut olla henkilön X kanssa, hyvä vain. Sitten menin ala-asteelle ja 1 luokalla olin hyvin yksinäinen. Minua syrji yksi toinen tyttö. Hän manipuloi kaikki luokan tytöt kiertämää minut kaukaa. Leikin poikien kanssa neljänteen luokkaan asti, kunnes kiusaajani vaihtoi koulua. Noiden neljän vuoden aikana hän oli levitellyt minusta juoruja, sanonut uusille oppilaille että olen outo, haukkunut minua, tehnyt minut syntipukiksi moneen asiaan ja kaikenlaista tuontapaista. Tuona aikana minulla oli 1 tyttö kaveri joka lopulta meni kiusaajani puolelle ja poikia joiden kanssa satunnaisesti leikin. Kun hän vaihtoi koulua kaikki olivat minun kanssani ja olin niin onnellinen sain monia ystäviä ja elämä loisti. Kuitenkin loisto kesti vain 2 vuotta, kunnes yläaste alkoi. Täällä aloin älyämään kaikki ilkeydet mitä minulle oli tehty ja sairastuin (ei diagnosoitu, selviää miksi) masennukseen. Nyt viimeisen vuoden aikana olen esittänyt muille hyvin voivaa ja iloista, vaikka sisälläni haluaisin vain kuolla. Kotona tuona koko kiusaamis aikana vanhempani erosivat, menetin kissani ja minulla ja äidillä oli paljon kinoja. Tällä hetkellä minä olen hyvä koulussa ja en anna minkäänlaista merkkiä että minulla oli masennus, joten kukaan ei tiedä. Itseasiassa kerron parhaalle kaverilleni mutta hän jätti minut samantein, alkoi eristäytymään minusta ja eilen laitoin hänelle viestin että "tämä oli tässä." Eli kukaan ei lähipiiristäni tiedä. Minulla on toinen parasystävä joka on kohellut minua parina vuotena kuin roskaa, joten en pysty hänelle enää olemaan oma itseni tai kertoa syvistä tunteistani. Poikaystäväni asuu Turkissa, joten mahdotonta hänellekkään mennä kertomaan. Eilen itkin yhteensä n. 2 tuntia ja viiltelin lisää viiltoja jalkaani. En pysty enää, en jaksa. Sain pari vuotta sitten tietämään kamalan asian isästäni ja vuoden jouduin kärsimään siitä että hän on tehnyt noin. (Hän ei myöskään itse tiedä että minä olen nähnyt) Olen ihan puhki. Tulevaisuutta en uskalla katsoa, koska pelkään että olen jossain lääketokkurassa ja hoidoissa masennuksen takia. Ja jos minulla diagnoitaisiin se, sattuttaisin vain perhettäni. He ylihuolehtisivat minusta ja kuinkakohan monta kertaa äitini itkisi vuokseni, en pysty siihen. Mitä teen? Kuolema ei mielestäni ole ratkaisu, en jaksa tätä enää pitkään, pelkään kertoa vanhemmilleni ja mitä jos tulevaisuuteni on jossain laitoksessa. En pysty käsittelemään näitä kysymyksiä yksin. Auttakaa minua.
Vahingoitan itseäni.
Olenumpikujassa
20344
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Masennus ja siitä paraneminen on yksilöllistä. Ei aina tarvitse mennä laitokseen. Masennuksesta paraneminen ei myöskään tarkoita suoraan pitkäaikaista lääketokkuraa. Lääkkeet ovat usein käytössä vain sen hoidon alkuajan. Kun yhdistetään lääkkeet ja toimiva terapia, voi oppia elämään arjessa pikku hiljaa ilman lääkkeitä, terapiassa käytyjen tietojan ja opitujen taitojen avulla.
On ymmärrettävää, että sinua huolettaa, mitä tunteita perheesi joutuisi kokemaan. Tässä kohtaa kannattaa ehkä muistaa, että masennus ei ole mikään lopullinen tuomio, vaan se on yhtälailla sairaus joka voidaan hoitaa. Tiedät ehkä itsekin, että ei kannattaisi pidentää tätä masennusta, sillä asiat voivat mennä koko ajan vain pahempaan suuntaan.
Avun pyytäminen on varmasti se vaikein tehtävä. Jos perheesi reaktiot huolettavat, voit lähestyä ammattilaisia yksinkin. He ovat vaitiolovelvollisia. He eivät voi myöskään pakottaa sinua mihinkään, kunhan osoitat ettet ole vaaraksi itsellesi. Hoitomuodoista päätetään yhdessä sinun kanssasi ja katsotaan mikä sopii parhaiten juuri sinulle. Masennusta voidaan hoitaa monin eri tavoin.
Voit myös soittaa kriisipuhelimeen tai ottaa yhteyttä eri järjestöjen edustajiin, jotka antavat sinulle tukea. Heidän kanssaan voit käsitellä näitä kysymyksiä yhdessä. Jos koet, että kaikenlaisen tuen ja avun hakeminen tuntemattomilta on haastavaa, voit jutella mun kanssa.
Tsemppiä!
@
kirjoituksestasi ja elämänkokemuksestani päättelen:
--tiedät varmaan, että et arvosta itseäsi
--syynä tähän todennäköisesti on se, että koet, ettet ole tällä hetkellä hyväksytty, rakastettu, ( kaikki me sitä tarvitsemme elääksemme edes koht. tyytyväisinä )
,, voit aistia asian vaikket sitä tietoisesti huomaa,,
--ole rauhassa outo,,mikä synti se on,,
1. -kaikki vanhemmat eivät osaa/pidä/jaksa pitää lapsistaan, vaikka haluaisivat
2.-itsensä vahingoittaminen on sitä, ettei arvosta itseään
3.-on opittava arvostamaan itseään, jotta voi arvostaa, rakastaa muita ja nauttia joskus elämästä
4.-isäsi ei voi tehdä mitään sellaista, mitä et vanhempana ymmärtäisi
5.-ajatukset määrittävät olomme,,jos ajattelet huonoja asioita,,asiat ovat/menevät huonosti ja päinvastoin,,tietoisesti, tahallaan on ajateltava hyviä, mukavia asioita..
6.-jos antaa itselleen vallan ajatella kaikkein huonoimpia asioita, ne usein myös tapahtuvat ,,sellaiset ajatukset on tietoisesti torjuttava,
7.-elämme aikoja, jolloin lääkkeillä pyritään hoitamaan kaikki,,VARO,,
Sinulla on yhtä hyvät ja iästäsi johtuen fyysiseti jopa paremmat aivot kuin muilla tässä maassa,,älä pilaa niitä lääkkeillä,,Jos vain pidät huolta liikunnasta ja siitä, että lepäät kunnollisen yöunen sekä syöt terveellisesti,,,asiat hoituvat..
Ajattele kriittisesti kaikista ja kaikesta,,ota vastuu itsestäsi.
Suurin osa ihmisiä elää vanhaksi tai koko elämänsä menemällä vain massan mukana, ajattekematta, tarvitaan myös ripaus itsekkyyttä,,
Mieti, tunnetko tuttavapiirissäsi älykästä vanhaa ihmistä, joka ajattelee omilla aivoillaan ja tekee päätökset itsenäisesti,,.juttele hänen kanssaan,, ( kaikki eivät tosin kohtaa tämänkaltaisia ihmisiä ).
Tiedätkö muuten yhden elämän perussäännön meidän fysiikasta/ hengestä ja tottumuksesta sekä nautinnosta:
Mikäli alat harrastamaan mitä tahansa liikuntaa, mitä tahansa, vaikkapa uintia,,,alussa pari viikkoa ´´pitääkö lähteä´´taasko on se päivä ´´jne. Parin viikon kuluttua se menettelee, sitten myöhemmin liikunta alkaa vaikuttaa ja kohta se on must.juttu, antaen tyydytystä, iloa ja nautintoa,,,tehden riippuvaiseksi..
8.- kaikki muuttuu paremmaksi,,huomenna on kaikki toisin,,
9.-tiedätkö, esim että vanhempien ero on itkuun saakka traumaattista vielä 34 vuotiaalla lapselle, vaikka vanhemmat ovat olleet yhdessä jo n 40 v.
@
- -
Harrastan liikuntaa säännöllisesti ja siitä nautin ennen hyvin paljonkin... En ikinä voi hyväksyä sitä mitä isäni teki se on laitonta. (Minulle ei mitään siis!)
Sait tuossa ylhäällä hyviä neuvoja. Hienoa että päätit kirjoittaa ja avautua palstalla. Tämä on ensimmäinen askel ja voit ottaa sen toisen hakemalla apua, johon sinua kannustettiin. Kyllä se hoito rakennetaan yhdessä sinun kanssasi. Et joudu laitokseen ja ei sinulle väkisin aleta pumppaamaan lääkitystä. Ei tosiaankaan kannata enää jäädä pohtimaan murheitaan yksin.
Ja tosiaan, apua ei kannata jättää hakematta vain sen takia koska lääkkeet herättävät pelkoa. Masennusta voidaan hoitaa juuri sillä tavalla kuin sinä haluat, eikä siihen tarvitse kuulua lääkkeitä enempää kuin haluat. Jos et halua, että sinua hoidetaan lääkkeillä, toivomustasi kuunnellaan.
"Psykoterapeutti tarjoaa psykoterapiaa. Psykoterapia on psykologinen menetelmä. Se perustuu terapeuttiselle keskustelulle ja sisältöihin, ei lääkkeisiin. Haluttaessa lääkkeiden käytön voi kuitenkin yhdistää psykoterapiaan."
http://www.terapiapsykologi.fi/psykoterapeutti-psykologi-psykiatri/
Mä en halua olla mikään pommi joka räjähtää ja satutan ympärilläni olevia ihmisiä. Sen takia myös en hanki paljon hyviä tuttavia.
Olet yksin...
Tiedän miltä tuntuu kun ei uska katsoa tulevaisuuteen, koska pelkää ettei siellä ole mitään hyvää. Et uskalla kertoa äidillesi, koska pelkäät satuttavasi häntä,mutta tiedätkös... Sie satutat äitiäs koko ajan vaan enemmän. Jokainen viilto minkä omaan kroppaas jätät, sattuu fyysisesti hetken vaan. Henkisesti se sattuu pitkään... Mutta vaikka satutat vain itseäsi, samalla satutat äitiäsi. Tiedän että päässäsi on ajatus "olen kävelevä aikapommi", ja ajattelet suojella äitiäsi tuskalta. Kuitenkin puhuminen ihmiselle jolle sie oot aina kaikki kaikessa, ja rakkainta tässä maailmassa voisi keventää siun oloas.
Masennus ei tarkoita, että makaisit tulevaisuudessa laitoksessa lääkepäissäsi. Ei. Masennukseen lääkkeiden lisäksi auttaa myös puhuminen, ja tieto siitä että sinnuu rakastetaan. Jotenkin helpotuin, kun luin siulta sen että kuolemaa et halua mut et jaksa kauaa. Oot siinä romahtamisen kynnyksellä. Nyt jos koskaan olisi oikea aika puhua äidillesi.
Oot joutunut kestää rankan elämän, mut kuule, kaikki järjestyy. Joka päivä kun heräät, vaikka tuntuisi että heräisit uuteen painajaiseen. Silti heräät aamuisin, ja siun sydän lyö yhä. Muista silloin, et siulla on monta taisteltua päivää takana. Aseta itelles pieniä kevyitä tavoite päiviä, ja niinä muistelee hetkiä jolloin oot ollut onnellisimmilas. Esim. Ensisuudelmaasi, hetkiä poikaystäväsi kanssa. Rakkautta.
Itse olen sairastanut vaikeaa masennusta 12 vanhasta lähtien, mutta diagnoosin sain 13 vanhana. Satutin itseäni, viiltelemällä ja hakkaamalla. Sanoin mielessäni pahoja sanoja, huusin, raivosin ja itkin yksin pimeässä aina. Kun 4 vuotta olin taistellut... Päätin ensimmäisen kerran luovuttaa.... Vanhempani löysivät minut... Sain kuitenkin jatkaa elämääni "normaalisti" söin lääkkeitä, ja yritin vain taistella. Iltaisin mielessäni oli usein toive, etten heräisi enää aamulla. Että sisältäni vihdoin helpottuisi tuska. Yhtenä aamuna, yritin taas päästä pois täältä. Ei. Minut pelastettiin taas, siitä alkoi sitten hoitojaksot jolloin söin vahvoja lääkkeitä, ja makasin vain paikoillaan. Olin tyhjäkuori.... Samoihin aikoihin tapasin kihlattuni, ja olimme ystäviä aluksi. Hän auttoi minnuu parantumaan, ja syyn nousta aamuisin sängystä uuteen tuskallisen päivään. Kuitenkin, rakastuin häneen ja nyt 13kk on ollut tasaista. Nyt yritän nähdä elämääni jo seuraavaan viikkoon. Kun pahin kausi iskee, en näe elämääni edes parin tunnin päähän.
Asiat mitä kadun koko elämässäni; etten puhunut. En puhunut kenellekään. En edes vanhemmilleni, jotka ovat jo kuolleet...
Elämä on meillä yhtä taistelua, mutta älä tyttöpieni anna elämän lannistaa sinnuu, niin kuin se teki miulle. Hankalaa se on, ja rankkaa. Kuitenkin, et koskaan tiedä mitä nurkan takana odottaa ❤ BE STRONG AND DON'T GIVEN UP❤
Mikä sinun nimesi on? Kuulostat tutulta.
Aika outoa en olis uskonut et kukaan enää laittaa tänne mitään, mut mun nimi on Anna. Ja oon oikeesti 2003 en vaan silloin kehdannut sanoa et oon niin nuori.
WWItut oot sillä tiedän kuka luupää oikeasti olet.
aha kuinka niin?
Moi. Aluksi haluan sanoa, että olen sinua paljon nuorempi. Silti, olen itsetuhoinen ja masentunut. Tuli äskenkin taas ahdistuskohtauksen takia viillettyä ranteeseen. Mutta, tiedän jotenkuten miltä tuo tuntuu. Tuntuu aika hassulta, että olen sinua nuorempi mutta silti yritän antaa nyt edes jonkinlaisia apuja. Tilanteestasi kannattaa kertoa jollekkin luotettavalle. Äitisi kyllä ymmärtäisi, vaikka teillä onkin jotain kinasteluja ollut. Jos et halua kertoa äidillesi, voisit kertoa esim. kuraattorille, tai vaikka terveydenhoitajalle (tosin he saattavat ilmoittaa huoltajillesi asiasta, jos nyt et välttämättä halua vanhempiesi tietävän). Kannattaa myös hankkia uusia ystäviä. Sellaiset ystävät osaisivat varmasti auttaa ja tukea, jotka ovat käyneet/käyvät itse saman läpi.
Muista, että et ole todellakaan yksin. Pysy vahvana♥
Huoks taas samaa viiltelen olen masentunut viisitoitavuotta mitähän kiksejä nämä pipipäät saavat noista trollauksistaan
oletko kolauttanut pääsi jossain vaiheessa, vai mistä lähtien sulla ollut tuo pakko-oireinenhäiriö.
Vauvana minut pudotettiin pää edellä lattialle
Ja 15 vuotiaana viiltelin-makkarasiivuja leivän päälle. Onneksi hyvä kaverini antoi korville mätkyn. Parannuin
kummalla tavalla lie keskushermoston lamauttaminen viisaampaa. 15 vuotta kun psyykelääkkeitä käyttää, niin ei paranemisesta kyllä kannata toivoa. minulla se lääkitys on, kun ei saanut päätä lyötyä, silloin, kun tarvetta olisi ollut. nyt on lääkkeitä vain syötävä, eikä lopettamaan pysty.
Mä siis sain Tampereen poliklinikalle lähetteen koulusta, ku näkivät mun arvet/jäljet. Nyt oon siis ollu joku vuoden siellä hoitelemass asioitani.
Tuo kiusaamis marina on saanut luonnottoman suuret mittasuhteet. Kyllä ennenkin kiusattiin, tai ainakin yritettiin. Kiusaja yleensä lopetti siihen kun kiusauksen kohde puolustautui. Ei siis kannellut vaan puolustautui,