Olen niin hukassa ajatusteni ja ikävien tuntemusten kanssa, että jospa täältä löytyisi vähän näkökulmaa tilanteeseeni. Olen 25-vuotias sinkkunainen, päällisin puolin kaikki hyvin, on hyvä opiskelupaikka ja työ sekä muutamia ystäviä (joita kuitenkin näen aika harvoin). Voin kuitenkin ajoittain aika huonosti johtuen jatkuvasta irrallisuuden, yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteesta. Mulla on ihan muutamia yksittäisiä kavereita joista monet asuvat ympäri Suomen, enkä varsinaisesti kuulu oikein mihinkään porukkaan. Opiskelu on usein hyvin yksinäistä puurtamista ja yhteydet opiskelutovereihinkin ovat ajan myötä hävinneet ihmisten muutettua muualle tai elämäntilanteiden muututtua niin paljon. Olen kuitenkin kantanut tietynlaista erillisyyden tunnetta koko elämäni ajan, siltä ainakin tuntuu... jopa ollessani ihmisten ympäröimä olen kokenut olevani jotenkin joukkoon kuulumaton.
Nykyään nämä tunteet ovat kuitenkin käyneet niin vaikeiksi, etten siedä yksin ja pysähdyksissä oloa ollenkaan. Saan todella pahoja ahdistuskohtauksia jos edessä on parikin päivää jolloin ei ole mitään suunnitelmia tai joudun olemaan yksin. Koko ajan pitäisi olla jotain menoa, juhlia, extreme-kokemuksia tai ihan muuten vaan edes tavallista ajanviettoseuraa. Silloin kun on tekemistä ja esimerkiksi mukavaa ajanviettoa hyvien kavereiden kanssa tunnen olevani elossa ja olo on kevyt. Välillä on kuitenkin jopa aikoja, että aamulla herätessä koko edessäoleva päivä tuntuu kammottavalta jos ei ole mitään tekemistä ja tiedän joutuvani olemaan yksin. Harrastan kyllä liikuntaa ja muutenkin pyrin tekemään asioita itseksenikin, mutta välillä tuntuu kuin eläisin yksin jossain kuplassa täysin irrallani muista ihmisistä. Olen kyllä todellisuudessakin melko yksinäinen, koska elämäntilanteisiin, välimatkoihin ym. liittyvistä syistä minulla ei oikein ole kiinteää ystävien tukiverkkoa. Mutta tuntuu siltä, että siitä huolimatta tämä yksinäisyys/erillisyys on ennen kaikkea tunnetila jota en pääse pakoon. Sen takia tapaankin sitten kiintyä ihan liikaa sellaisiin ihmisiin, joista saan turvallisuuden- ja osallisuuden kokemuksia. Olen myös viime aikoina päätynyt ylläpitämään miessuhteita pelkästään siksi, koska en kestä sitä tunnetta ettei ole ketään lähellä, emotionaalisesti tai fyysisesti. En ole suinkaan aina ollut tällainen, olen itseasiassa aloittanut miessäädöt vasta kuluneen vuoden sisällä. Sitä ennen en ollut seurustellut koskaan enkä muutenkaan juuri ollut läheinen miesten kanssa. Tälläkin hetkellä olen takertuneena ihmiseen, jonka kanssa seurustelusuhteesta ei pidemmän päälle tule mitään, mutta en vaan pysty laittamaan asialle päätöstä koska olen kärsinyt niin kauan näistä irrallisuuden tunteista, että kun viimein saan turvaa, rakkautta ja läheisyyttä (tai pystyn sitä vastaanottamaan) ajatuskin entiseen palaamisesta saa aikaan paniikinomaista ahdistusta.
Olen alkanut pelkäämään loma-aikoja, vapaapäiviä ja juhlapyhiä, koska aina joudun panikoimaan siitä jos jään yksin. Elämä tuntuu niin merkityksettömältä näiden tunteiden takia. Olen kuitenkin luonteeltani aika menevä ja seurallinen. Ulkopuoliset tuskin todellakaan uskoisivat mitä käyn päässäni läpi, olen aivan tavallinen mukavaksi, hauskaksi ja kauniiksikin kehuttu nuori nainen. Tämä kaikki on vaan muuttunut niin isoksi möröksi nyt, että menen paniikkiin jos joudun hetkenkin olemaan "tyhjän päällä" omine ajatuksineni tai omassa seurassani. En siis pysty tällöin keskittymään oikein mihinkään, ajatukset kulkevat samaa negatiivista rataa ja itken paljon. Välillä tuntuu kuin olisin taantunut pikkulapseksi joka ei selviä ollenkaan ilman aikuisen turvaa! Olen ajatellut josko jokin terapia auttaisi, mutta valitettavasti opiskelijana ei ole varaa maksuihin. Välillä tuntuu, että seinät kaatuvat päälle....
Nykyään nämä tunteet ovat kuitenkin käyneet niin vaikeiksi, etten siedä yksin ja pysähdyksissä oloa ollenkaan. Saan todella pahoja ahdistuskohtauksia jos edessä on parikin päivää jolloin ei ole mitään suunnitelmia tai joudun olemaan yksin. Koko ajan pitäisi olla jotain menoa, juhlia, extreme-kokemuksia tai ihan muuten vaan edes tavallista ajanviettoseuraa. Silloin kun on tekemistä ja esimerkiksi mukavaa ajanviettoa hyvien kavereiden kanssa tunnen olevani elossa ja olo on kevyt. Välillä on kuitenkin jopa aikoja, että aamulla herätessä koko edessäoleva päivä tuntuu kammottavalta jos ei ole mitään tekemistä ja tiedän joutuvani olemaan yksin. Harrastan kyllä liikuntaa ja muutenkin pyrin tekemään asioita itseksenikin, mutta välillä tuntuu kuin eläisin yksin jossain kuplassa täysin irrallani muista ihmisistä. Olen kyllä todellisuudessakin melko yksinäinen, koska elämäntilanteisiin, välimatkoihin ym. liittyvistä syistä minulla ei oikein ole kiinteää ystävien tukiverkkoa. Mutta tuntuu siltä, että siitä huolimatta tämä yksinäisyys/erillisyys on ennen kaikkea tunnetila jota en pääse pakoon. Sen takia tapaankin sitten kiintyä ihan liikaa sellaisiin ihmisiin, joista saan turvallisuuden- ja osallisuuden kokemuksia. Olen myös viime aikoina päätynyt ylläpitämään miessuhteita pelkästään siksi, koska en kestä sitä tunnetta ettei ole ketään lähellä, emotionaalisesti tai fyysisesti. En ole suinkaan aina ollut tällainen, olen itseasiassa aloittanut miessäädöt vasta kuluneen vuoden sisällä. Sitä ennen en ollut seurustellut koskaan enkä muutenkaan juuri ollut läheinen miesten kanssa. Tälläkin hetkellä olen takertuneena ihmiseen, jonka kanssa seurustelusuhteesta ei pidemmän päälle tule mitään, mutta en vaan pysty laittamaan asialle päätöstä koska olen kärsinyt niin kauan näistä irrallisuuden tunteista, että kun viimein saan turvaa, rakkautta ja läheisyyttä (tai pystyn sitä vastaanottamaan) ajatuskin entiseen palaamisesta saa aikaan paniikinomaista ahdistusta.
Olen alkanut pelkäämään loma-aikoja, vapaapäiviä ja juhlapyhiä, koska aina joudun panikoimaan siitä jos jään yksin. Elämä tuntuu niin merkityksettömältä näiden tunteiden takia. Olen kuitenkin luonteeltani aika menevä ja seurallinen. Ulkopuoliset tuskin todellakaan uskoisivat mitä käyn päässäni läpi, olen aivan tavallinen mukavaksi, hauskaksi ja kauniiksikin kehuttu nuori nainen. Tämä kaikki on vaan muuttunut niin isoksi möröksi nyt, että menen paniikkiin jos joudun hetkenkin olemaan "tyhjän päällä" omine ajatuksineni tai omassa seurassani. En siis pysty tällöin keskittymään oikein mihinkään, ajatukset kulkevat samaa negatiivista rataa ja itken paljon. Välillä tuntuu kuin olisin taantunut pikkulapseksi joka ei selviä ollenkaan ilman aikuisen turvaa! Olen ajatellut josko jokin terapia auttaisi, mutta valitettavasti opiskelijana ei ole varaa maksuihin. Välillä tuntuu, että seinät kaatuvat päälle....
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tuntuu niin kuin sinulla ei olisi yhteyttä omiin tunteisiin ja et olet kotona kehossasi. Et elää omaa elämää vaan koen sen toisten kautta.
Voisit saada apua lukemalla Tommy Hellstenin kirjallisuutta. Löytyy kirjastosta. Myös Seppo Jokisen kirjoja suosittelen.
Kiitos vinkistä, täytyy varmaan suunnata kirjastoon tutustumaan!
Jos annat sähköpostiosoitteesi, niin kirjoitan sinulle. Minulla on joskus ollut samanlaisia tuntemuksia kuin sinulla. Ehkä voisimme auttaa toisiamme saamaan uusia näkökulmia asioihin. Laita vaikka sellainen osoite, jossa ei ole nimeäsi, jos et halua paljastaa sitä.
Hei dndsnjg
Kerrot taitavasti tunteistasi, joita yksin ja 'ohjelmoimattomana' oleminen sinussa herättää.
Ajattelen, että esille ottamasi asia on eräs näitä elämän suuria teemoja. Miten oppia olemaan itsensä kanssa? Ajattelen, että itsensä hyväksyminen näkyy myös siinä, miten voi olla levollisesti yksinkin, tarvitsematta ulkopuolisten kohtaamista koko ajan. Että oppii löytämään myös turvan sisältään. Sitä kutsutaan myös itseohjautuvuudeksi.
Ihmisissä on paljon eroa siinä, kuinka hyvin he viihtyvät itsekseen. Siihen vaikuttaa varmasti peruspersoonallisuus (introverttiys/ekstroverttiys) , temperamentti, mutta se lienee myös ainakin osittain opittu asia. Kun mietit esimerkiksi lapsuudenperhettäsi, voiko olla, että siellä on yksinoloa jotenkin pidetty uhkaavana? Varoteltu esim. liikaa mitä voisi sattua? Vai onko lapsuudenperheessäsi sinua myös kannustettu olemaan itseksesi?
Jotain sinun elämäntarinassasi on, minkä takia pelkäät olla vain itsesi varassa ja kohdata itsesi sellaisena kuin olet. Mietin, mitä pelkäät? Voiko kyse olla osittain myös tottumisesta? Vai liittykö tämä elämässäsi suurempii luottamuksen/turvattomuuden kysymyksiin?
Vaikutat älykkäältä pohdiskelijalta. Voisit varmaan hyötyä myös terapiakeskusteluista. Mutta voit myös alkaa harjoitella yksin olon taitoa, pienin askelin. Opetella tekemään juttuja myös yksin. Ihan kuten opetellaan muitakin taitoja. Voit rauhoitella itseäsi, muistuttaa itseäsi siitä, ettet ole mitenkään vaillinainen silläkään hetkellä kun seuraa ei ole. Sinä riität. Seura on kivaa, muttei välttämätöntä.
Millaisia ajatuksia tämä herätti?
Merja, diakoni
Olen 27-vuotias mies ja minulla on paljon samanlaisia kokemuksia kuin sinulla. Minullakin on elämässä moni asia "hyvin". Opiskelen itseäni aidosti kiinnostavaa alaa, minulla on tekemistä ja sisältöä elämässä, joitakin kavereitakin. Kaikkein läheisimmät ystävät tosin asuvat myös hieman kauempana kuten sinunkin tapauksessasi, joten en käytännössä tapaa heitä kovinkaan usein. Loput kaverini tunnen taas lähinnä opiskelujeni yhteydestä ja minua yhdistää heihin yhteinen mielenkiinto kyseiseen alaan, mutta en koe heitä henkilökohtaisella tasolla läheisiksi, mikä tarkoittaa, että silloin kun voin henkisesti huonosti, en edes oikeastaan jaksa nähdä heitä.
Olen lapsesta asti kokenut itseni ulkopuoliseksi, oudoksi ja erilaiseksi. Minulle on kehittynyt myös jonkinlainen tarve hakea turvaa toisista ihmisistä, erityisesti parisuhteen kautta. Minulla on kerran elämässäni ollut pitkä parisuhde ja se kesti reilut kolme vuotta. Tuona aikana koin elämäni olevan onnellisempaa ja tasapainoisempaa kuin se on koskaan muulloin ollut aikuisiälläni. Vähän yli vuosi sitten tuli ero, jonka yhteydessä elämäni suistui pitkästä aikaa perusteellisesti raiteilta ja olen siitä lähtien ollut henkisesti huonossa kunnossa. Kärsin masennuksesta ja ahdistuksesta. Pystyn välillä pitämään ikävät tunteet sivussa jonkin aikaa, joitakin tunteja tai parhaimmillaan joitakin päiviä, mutta aina ne palaavat. Minua ahdistaa suunnattomasti se, ettei minulla ole ketään, jolta saisin niin fyysistä kuin henkistäkin läheisyyttä.
Jos haluat jutella kanssani lisää, minulle voi kirjoittaa sähköpostia osoitteeseen [email protected]