Olen kärsinyt masennuksesta kahdeksannelta luokasta asti eli n. 3-4vuotta(?). Olen nuorisopoliklinikan asiakkaana ollut nyt kaksi kertaa. Ensimmäisen jakson lopetuksen jälkeen n. Puolenvuoden päästä menin sinne taas koska olo taas paheni. Käyn siis psykologilla, mutta psykologini vaihtui viime joulun aikaan ja olin käynyt n.3 vuotta varmaankin vanhalla psykologillani ja olin oppinut luottamaan tähän, mutta nyt en oikein osaa luottaa tähän uuteen vaikka todella mukava henkilö hänkin on.
Mutta siis asiaan eli missä tilassa/tapauksessa pitäisi avata suu ja hakeutua osastohoitoon? Minulla on olo, että en ole varma pystynkö olemaan satuttamista itseäni ja välillä on outo olo, ihan kuin olisin sekoamassa ja tuntuu että kohta saan jotkut kauheat itkupotkuraivarit. Minulla siis on myös paniikkihäiriö ja aika voimakkaitakin kohtauksia melko usein. Pelkään sosiaalisia tilanteita ja vältän niitä paljon. Nykyään olen alkanut ahdistuksen ja masennuksen takia yhä enemmän jättämään asioita ja tekemisiä väliin verukkeiden turvin ja jäämään vain makaamaan kotiin. Vanhemmilleni en ole nyt pitkään aikaan kertonut mitään ja tuntuu että patoan kaikkea vain itseni sisään. Mietin joka päivä, että sekoankohan tänään ja että olenko täällä viellä huomenna. Kun halaan minulle tärkeitä ihmisiä eka ajatus on että tekisi mieli kuiskata "rakastan sinua" ja mietin onko se viimeinen hali jonka hänelle annan. Olen siis joskus vuosi sitten viillelly muutaman kerran mutta siihen se jäi. Nyt on olo että kohta pimahtaa ja sitten en tiedä mitä tapahtuu...
Olen nyt jo hetken miettinyt, että olisi ihanaa päästä pois läheisten luota hetkeksi johonkin osastolle/sairaalaan että voisin vain olla ja levätä ja yrittää saada otetta itsestäni ilman, että perheeni näkee. En ole kertonut heille koska en halua heille tuskaa itsestäni. Väkisinkin tulee kysymys, että olenko heille pettymys jos nyt menen ja sanon äitille tai psykologille, että haluan osastolle??
Kuinka vaikea on päästä osastolle? Voiko sinne päästä vain että puhuu psykologin kanssa ja menee Polin lääkärille puhumaan tästä vai pitäksikö tyyliin olla tekemässä joku itsemurha ja sitten joutua sinne? En vain tiedä jaksanko olla kotona koska en osaa/halua näyttää näitä ajatuksia kotona.
Mutta siis asiaan eli missä tilassa/tapauksessa pitäisi avata suu ja hakeutua osastohoitoon? Minulla on olo, että en ole varma pystynkö olemaan satuttamista itseäni ja välillä on outo olo, ihan kuin olisin sekoamassa ja tuntuu että kohta saan jotkut kauheat itkupotkuraivarit. Minulla siis on myös paniikkihäiriö ja aika voimakkaitakin kohtauksia melko usein. Pelkään sosiaalisia tilanteita ja vältän niitä paljon. Nykyään olen alkanut ahdistuksen ja masennuksen takia yhä enemmän jättämään asioita ja tekemisiä väliin verukkeiden turvin ja jäämään vain makaamaan kotiin. Vanhemmilleni en ole nyt pitkään aikaan kertonut mitään ja tuntuu että patoan kaikkea vain itseni sisään. Mietin joka päivä, että sekoankohan tänään ja että olenko täällä viellä huomenna. Kun halaan minulle tärkeitä ihmisiä eka ajatus on että tekisi mieli kuiskata "rakastan sinua" ja mietin onko se viimeinen hali jonka hänelle annan. Olen siis joskus vuosi sitten viillelly muutaman kerran mutta siihen se jäi. Nyt on olo että kohta pimahtaa ja sitten en tiedä mitä tapahtuu...
Olen nyt jo hetken miettinyt, että olisi ihanaa päästä pois läheisten luota hetkeksi johonkin osastolle/sairaalaan että voisin vain olla ja levätä ja yrittää saada otetta itsestäni ilman, että perheeni näkee. En ole kertonut heille koska en halua heille tuskaa itsestäni. Väkisinkin tulee kysymys, että olenko heille pettymys jos nyt menen ja sanon äitille tai psykologille, että haluan osastolle??
Kuinka vaikea on päästä osastolle? Voiko sinne päästä vain että puhuu psykologin kanssa ja menee Polin lääkärille puhumaan tästä vai pitäksikö tyyliin olla tekemässä joku itsemurha ja sitten joutua sinne? En vain tiedä jaksanko olla kotona koska en osaa/halua näyttää näitä ajatuksia kotona.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Et kertonut minkä ikäinen olet? Äitinä olisin pettynyt jos jotain tapahtuisi nuorellekin,meikä hän olisi luottanut apuni auttaa ja tukea! Oletko siis masentunut? Ahdistunut? Miten kulutat aikaasi päivisin? Osastohoitoon pääsee vain vakavimmin sairastuneet, mutta avopuolella, päiväpolilla on mahdollista käydä. Siellä myös mahd tavata muita ja tehdä yhdessä jotain? On mahdollista saada myös lääkitys. Onko kilpirauhasarvosi tarkistettu? Jos ei, niin pyydä seuraavalla kerralla t4,t3,Tsh -kokeet ja jos nippanappa rajojen sisällä tai Tsh paljon yli, pyydä lääkitys!
Minä juttelisin sinuna psykologisi ja vanhempiesi, ainakin heistä läheisimmäksi kanssa. Myös mahdollisista itsemurha- ajatuksista tai pelosta muuten satuttaa itseä on tärkeä puhua, jotta oma olosi lähtisi helpottumaan. Jos osastolle et pääsisi, voisitte miettiä onko muita paikkoja päästä kauemmas omasta perheestä vähäksi aikaa, jos se tuntuu tässä vaiheessa tärkeältä? Muista aina, että paha olo ja ikävät ahdistavat tai masentavat tunteet ovat todellakin pelkkiä tunteita, ei mikään pysyvä olotila, muista se myös silloin kun tuntuu kaikkein pahimmalta (tuntuu kuin olisit sekoamassa) ja että se menee kyllä ohitse! Selvitä aikuisten avulla kaikki mahdolliset auttavat puhelinnumerot, päivystysnumerot ym. jotta voit varmasti aina tarvittaessa puhua jonkun kanssa, koska se auttaa yleensä pahimman yli. Ikäsi on herkkää aikaa, muista aina että, että kun näistä ajoista selviät, olet todennäköisesti vahvempi ja pystyt paremmin sietämään meille kaikille elämän varrella tulevia ahdistuksia ja vaikeuksia❤️ Tsemppiä ja luottamusta tulevaisuuteen Sinulle!
tsemii....lähe festareille kauas perheestä. kyl se siitä iloks muuttuu. ala elää äläkä vaivu synkkyyteen....
;>
Kerran osastolla olleena itsetuhoisena sanoisin, että en suosittele. Menin päivystykseen. Menin sieltä vapaaehtoisena suljetulle (muita ei ollut tarjolla)vastaanotto-osastolle, jossa oli psykoottisia, ihmisiä jotka ravasivat yötä myöten, huumeiden käyttäjiä,vakavasti masentuneita,hyvin rauhatonta. Nukuin huonosti, kun huonetoveri ravasi tupakalla.Lääkäri aloitti minulle m.lääkkeen, joka teki minut levottomaksi, mikä lopetettiin. Lopulta söin rauhoittavaa lääkereaktioon koska olo oli levoton ja pientä annosta ketipinoria uneen(uniongelmaa ei helpottanut huonetoveri!!). Lääkäri olisi halunnut kokeilla toista masennuslääkettä, mutta ekasta tuli niin paha olo etten tahtonut.Lääkekokeilut teki minulle vain pahaa ja lopetin lääkkeet heti kun kotiuduin. Pahimmillaan olisin 3:n lääkkeen koukussa.Suljetulla olo oli traumaattista jossa seurasin, kun jotain raahattiin eristykseen, ja ihmisiä pakotettiin syömään lääkettä, vaikka osa ei tahtonut. Kuulin, kun yhdelle ihmiselle sanottiin, että he pistävät häneen lääkettä jos hän ei ota suun kautta. Kys. hlö söi 4:ää eri lääkettä ja oli ihan eleetön.Yksi oli pakkohoidossa itsetuhoisuutensa vuoksi ja pakkolääkkeissä, ja sanoi haluavansa vaan enemmän tappaa itsensä. Paikka oli ankea ja väki työhönsä leipääntynyttä, tympeää, ja keskusteluapua niukasti, ainut "hoito" oli noiden myrkkyjen anto.Siirryin tuolta mielialaosastolle, joka oli ok paikka, täynnä mukavia ihmisiä. Kokemus oli traumaattinen suljetusta. Voin vain kuvitella, miltä pakkohoito tuntuu!! Hoidolta se varmaan ei tunnu.
Jos haluat johonkin hengähtämään, minun kaupungissa on ainakin kuntoutuskoteja, jonne pääsee avohoidon kautta, joissa voi asua 1-3kk, joissa lääkäri, hoitajia ja kuntoutustoimintaa tai jos paikkakunnallasi on avo-osasto.
Ei niissäkän mitään hengähdetä, vaan laittavat töihin. Jos et tee töitä, saatat joutua pakkohoitoon.
Ei työn tekemättömyys mikään pakkohoidon kriteeri oo, mut tosin ei ne kaikki hurulääkärit pakkohoidon tekemiseen lainmukaisia kriteereitä tarvii, saakohan ne hyvän mielen siitä ku saa ihmisen suljetulle?
Mä olin kerran yön päivystyksessä. Siellä 3 vartijaa seiso vierekkäin ympyrässä ja ji kahvia ja puhu että niiden ilta/yövuoron kuulemma 4 tunnin aikana oli jo 3 ihmistä laitettu suljetulle osastolle. Mä olin siellä päivystykses mahd.itsetuhoisuuden takia ni olin jo ihan paniikissa että en kai mä oo seuraava, mut luojan kiitos lääkäri oli jopa fiksu eikä ees ehottanu sitä ees!