Heippa. Vaimoni on sairastanut bipoa yli 20 vuotta. Olemme olleet yhdessä saman verran. Lääkkeitä hänellä on mennyt 10 vuoden ajan tolkuton määrä. Nyt on alkanut ns. Parkinsonismi. Hän on ollut raskas hoidettava, olen ollut omaishoitajana kolme vuotta. Olen muuttunut viimeisen kahden vuoden aikana kovapintaiseksi ja hän ei pysty käsittelemään sitä, koska on erityisherkkä.
Toissapäivänä hän muutti kodistamme pois ja syytti minua liiasta hoitamisesta. Kertoi rakastavansa minua edelleen, mutta on mentävä. Haluaa ns. tilaa hengittää. Olemme olleet kyllä liian kauan paita/perse-meiningillä ja hän on ollut työkyvytön jo 8 vuotta.
Sanoi myös pakenevansa sairauttaan ja pahaa oloaan. Kerroin, että ei sairautta voi paeta. Mietin vaan, että onko rankka neuroleptilääkitys jatkuvine vekslaamisineen muuttanut persoonaa?
Jotenkin hän ei ole enää se sama ihminen, jonka kanssa avioiduin.
Toissapäivänä hän muutti kodistamme pois ja syytti minua liiasta hoitamisesta. Kertoi rakastavansa minua edelleen, mutta on mentävä. Haluaa ns. tilaa hengittää. Olemme olleet kyllä liian kauan paita/perse-meiningillä ja hän on ollut työkyvytön jo 8 vuotta.
Sanoi myös pakenevansa sairauttaan ja pahaa oloaan. Kerroin, että ei sairautta voi paeta. Mietin vaan, että onko rankka neuroleptilääkitys jatkuvine vekslaamisineen muuttanut persoonaa?
Jotenkin hän ei ole enää se sama ihminen, jonka kanssa avioiduin.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Aluksi, VOIMIA SINULLE!
On todella kunnioitettavaa, että olet oikeasti kantanut avioliittolupauksesi velvoitteen kuin mies, kunnioitan sitä sinussa todella paljon!
Tämän päivän minäminä-yhteiskunnassa tuo on ikävän harvinaista.
On todella raskasta hyväksyä olevansa sairas ja joku Parkinson usein tuntuu vielä kuolemantuomiolta. Ei ole mitenkään tavatonta, että mieleltään "tervekin" saattaa lähteä karkuun totuutta kun se on liian kipeä hyväksyttäväksi.
Siunausta ja voimia sinulle!
Parkinson saattaa vaikuttaa persoonaan ja etenkin lääkkeet.
Neuroleptit pitkään ja isolla annoksella käytettynä rikkovat valitettavasti aivoja pysyvästi. Noi parkinsonismit ja extrapyramidaalioireet ovat ihan vaurioita, eivät mitään "sivuvaikutuksia", jotka lähtevät pois sen jälkeen kun on lopettanut lääkkeiden käytön. Mun elämä paskottiin aika huolella vuosien lääkityksellä, vaikka olisin pärjännyt vähemmälläkin määrällä. Mulla on ykköstyypin bipo ja sellaisia tupataan lääkitsemään reilulla kädellä. Lopputuloksena pitkä eläkeputki, zombie-elämää (lue: elämää, joka ei ole elämisen arvoista) ja lääkkeiden alasajon jälkeen elämäntilanne, jossa mahdollisuudet on menetetty: töitä on turha hakea ison mustan aukon CV:ssä vuoksi ja myös naiset katsovat taustoja kieroon. Sellaista, ihan vinkkinä, että jos neuroleptejä menee paljon, niin pienemmälläkin määrällä voi pärjätä ja joku toinen lääkäri voikin olla sitä mieltä, että sitä sietäisi kokeilla.
Mulla meni isompi lääkecocktail ja vähennysten jälkeen seksuaalinen halu, tunne-elämä ja toiminnanhalu on ihan toista kuin aineissa.
Oisko lähdettä tuolle väitteelle aivojen pysyvästä muutoksesta?
Tuntuu tässä unohtuvan, että ihminen itse myös muuttuu kokoajan.Kasvetaan eri suuntiin ja sitä rataa.
Eikö ole helpompaa kun toinen lähtee? Ettei itselle jää sitä jättäjän tuskaa.
Myös sinulla on oikeus siedettävään elämään.
Sitä miten elämä olisi mennyt ilman sairautta, ei voi tietää, kun on ollut vain tämä yksi mahdollisuus.
Jumala suokoon meille tyyneyttä hyväksyä asiat joita ei voi muuttaa
ja rohkeutta muuttaa mitkä voimme
ja viisautta erottaa nämä toisistaan.
Aika perinteinen bipo reaktio ja paska defenssi. Koittaa paeta sairauttaan ja kohta huomaa, ettei se auta mitään ja vonkuu takasin.
Kaikilla ei ole vaimoa, joten painu helvettiin täältä saatanan paskakasa. Mun pitää lähteä nyt kouluun.