Olen lueskellut silloin tällöin näitä keskusteluja, ja olen huomannut, että moni on varmasti saanut apua vastauksistasi. Niinpä ajattelin itsekin kysyä, jos voisit auttaa minua.. Olen kärsinyt n. neljän vuoden ajan sosiaalisten tilanteiden pelosta. Kaikki alkoi esitelmästä, jonka pidin yläasteen loppupuolella. Huomasin silloin, että jännitän esiintymistä valtavasti, ja että varmasti myös muut sen huomasivat. Tuolloin pelkoni kuitenkin rajoittui siis erityisesti vain luokan edessä pidettäviin esitelmiin ja puheisiin. Niinpä välttelin kaikin mahdollisin keinoin tuollaisia tilanteita. Pian aloin kuitenkin jännittää myös luokassa ääneen lukemista. Kouluun meno alkoi olla vaikeaa, kun joka aamu täytyi herätä pelkoon siitä, mitä päivän aikana tapahtuu. Nykyisin tilanteeni on sellainen, että jännitän joka ikisellä tunnilla niin, etten tiedä kauanko tätä jaksan. Pelkään tilanteita, joissa joudun avaamaan suuni, jo itseni esitteleminen uudelle opettajalle on vaikeaa. Pidän itseäni naurettavana. En ymmärrä miksi minun täytyy pelätä jotain noin normaalia. Koulun ulkopuolella olen aivan eri ihminen. Kavereideni joukossa ja tuntemattomienkin seurassa olen hyvin sosiaalinen. Koulun ohella ainoastaan puhelimella soittaminen on minulle vaikeaa. Kuitenkin, juuri siksi, että pidän itseäni naurettavan heikkona, olen pakottanut itseni esimerkiksi hoitamaan puhelimella erilaisia asioita, ja luokan edessä pidettävät puheetkin olen pitänyt. Se kuitenkin aiheuttaa suurta ahdistusta jo kauan ennen kyseistä tilannetta. Lisäksi apunani puheissa on ollut rauhoittavaa lääkettä, jonka otin salaa ihmiseltä, jolle niitä on reseptin kanssa määrätty.
Minua pelottaa. Ensi syksynä aloitan lukion jälkeiset jatko-opinnot, jos vain saan opiskelupaikan. Luultavasti tosin saan, koska olen aina ollut melko hyvä koulussa. Opiskelupaikkaa miettiessä ensimmäisenä kriteerinä minulla on ollut se, että mitään viestintään, puhumiseen tai muuhun esiintymiseen liittyvää en halua koskaan tehdä. En uskalla hakeutua haluamaani opiskelupaikkaan. Jossain vaiheessa jo harkitsin ammattikoulua, mikä tuntuu järjettömältä lukion käymisen jälkeen. Olen taistellut tämän asian kanssa nyt jo niin kauan, että haluaisin tietää, onko tästä edes mitään keinoa selvitä? Vai joudunko elämään koko loppuelämäni tämän pelon kanssa. Ennen se sentään rajoittui vain esitelmä-päiviin, nykyisin se on jokapäiväistä. Mikä tällaisen pelon on voinut laukaista? Voiko lapsuuden tapahtumilla olla vaikutusta tähän? Muistan lapsuudestanikin useat erilaiset pelot, ehkä pelot ovat lähtöisin jo sieltä ja ovat nyt kohdistuneet esiintymiseen. Vai mitä ihmettä tämä oikein on?:(
Minua pelottaa. Ensi syksynä aloitan lukion jälkeiset jatko-opinnot, jos vain saan opiskelupaikan. Luultavasti tosin saan, koska olen aina ollut melko hyvä koulussa. Opiskelupaikkaa miettiessä ensimmäisenä kriteerinä minulla on ollut se, että mitään viestintään, puhumiseen tai muuhun esiintymiseen liittyvää en halua koskaan tehdä. En uskalla hakeutua haluamaani opiskelupaikkaan. Jossain vaiheessa jo harkitsin ammattikoulua, mikä tuntuu järjettömältä lukion käymisen jälkeen. Olen taistellut tämän asian kanssa nyt jo niin kauan, että haluaisin tietää, onko tästä edes mitään keinoa selvitä? Vai joudunko elämään koko loppuelämäni tämän pelon kanssa. Ennen se sentään rajoittui vain esitelmä-päiviin, nykyisin se on jokapäiväistä. Mikä tällaisen pelon on voinut laukaista? Voiko lapsuuden tapahtumilla olla vaikutusta tähän? Muistan lapsuudestanikin useat erilaiset pelot, ehkä pelot ovat lähtöisin jo sieltä ja ovat nyt kohdistuneet esiintymiseen. Vai mitä ihmettä tämä oikein on?:(
Vastaukset 7
Vanhimmat
Olen vihdoin ja viimein menossa psykologille jossa aion ottaa selvää perinpohjin kaikesta, minäkin jännitän soittamista, esiintymistä ja kaikkea mahollista... osittain johtuu kai unen puutteesta, onko sinulla ollut univaikeuksia? Minulla on ollut siitä lähtien kun odotin tyttöäni joka on nyt vuoden (itse olen 21 ) ja oikeastaan niin kauan kuin muistan. Myös ammattikoulussa joutuu pitämään esitelmiä, minä olen käynyt sen kohtalaisen hyvin, vihaten esitelmiä.... mutta suosittelen että soitat lääkärille että pistävät sut mielenterveystoimistoon asiakkaaksi, sielä ne selvittävät kaiken lapsuudesta asti, parempi selvittää nyt ennenkuin tapahtuu jotain kauheaa, minä en apua ennemmin saanut, kun en uskaltanut soittaa mihinkään.... koita jaksela, ja usko minua, parempi selvittää nyt ja parantua kuin huomata 40 veenä eläneensä vain puolella teholla.
mikä voi katkaista paniikinomaisen pelkokierteen. Ei ammattikoulu ole huono vaihtoehto, vaikka olisi lukion käynyt. Itse tein myös sellaisen valinnan. Moni ammatti vain nykyisin vaatii mahdotonta tehokkuutta ja ihmisten edessä jaksamista.
Tuo on aika tavallinen jännittämistarina siinä mielessä, että usein se lähtee liikkeelle jostain yksittäisestä hankalasta kokemuksesta, jonka kautta alkaa vähitellen jännittää kaikkia vastaavia tilanteita. Nuo kuvaamasi esimerkit ovat varmaan tavallisimpia jännitystilanteita koulussa. Luokassa vähintään 1/3 oppilaista jännittää vastaavia tilanteita kuin pieni eläin. Jännityksellä on tapana laajeta helposti alkuperäistä tilannetta muistuttaviin tilanteisiin. Tilanteen välttäminen helpottaa oloa välittömästi ja suosii siten valintoja, joissa tilanteisiin ei mene. Helposti kynnys olla jännittävissä tilanteissa kasvaa ja niin kierre on valmis. Mitä enemmän välttää, sitä enemmän tilannetta pelkää. Hyvää tuossa kuvaamassasi tilanteessa on se, että olet löytänyt kaikesta huolimatta itsestäsi voimavaroja selvitä myös jännittävistä tilanteista (vaikka sitten sen rauhoittavan avulla.)
Usein fyysiset jännityksen oireet ovat myös psykologiseten tuntemusten takana (sydän hakkaa, hikoiluttaa, henki loppuu, ei saa sanaa suustaan, sekoilee sanoissa, ei tiedä yhtään mitä sanoisi). Kun jännittää niin hengitys menee epäluontevaksi. Kokeilepa puhua tai lukea niin, että hengität vain vatsasi avulla ja lyhyillä nopeilla vedoilla.
Huomaat kuinka vaikeata se on.
Tärkeitä asioita on kyky rentouttaa itseään myös jännittävissä tilanteissa, lihasjännitys on iso osa koko ongelmaa. Esim. sovelletun rentoutuksen ohjelmasta on monille apua (kaikki kehon lihasryhmät kerrallaan ensin jännitetään, pidetään jännitys yllä hetken aikaa ja sitten rentoutetaan. Opetellaan jäänityksen ja rentouden välinen ero näin.Aloitetaan säännöllinen harjoittelu päivittäin ja kun tuo sujuu hyvin niin jätetään jännitysosio pois ja rentoutetaan keho lihasryhmä kerrallaan. Kytketään mukaan hengitysrentoutus (jokaisella uloshengityksellä annetaan itselle ohje rentoutua). Harjoitellaan tällä tavoin itsen nopeampaa rentoutusta.
Ohjeita tuon tyyppisistä rentoutusharjoituksista voit löytää erilaisista rentoutuskirjoista. Se on yksi taito joka auttaa.
Toinen alue on tarkastella perusteellisesti jännitystilanteita ja niitä uskomuksia joita silloin herää tilanteen katastrofiluonteesta. Tässä takastelussa psykoterapeutti olisi tarpeellinen, jotta voitaisiin "ohjelmoida tilanne neutraalimmaksi vähitellen". Suosittelen kaikkiaan psykoterapeutin hakemista, samoin lääkitys voi olla tukena (SSRI-lääkkeet, betasalpaajat).
juttu jäi kesken. olennainen osa jännityksen hoidossa on asteittainen altistus jännitystilanteelle. Sitä voidaan tehdä terapiatilanteessa ensin ihan mielikuvaharjoituksilla yhdistettynä rentoutukseen. Vähitellen voidaan tehdä pieniä esiintymisiä, ottaa mukaan pieni yleisökin ja harjoitella. Toistaminen on tärkeä väline, että vähitellen oppii hallitsemaan pelottavaa tilannetta. Totuttamalla itseään "karaisemalla" turvallisesti terapeutin ohjauksessa opitaan jännityskierteestä vähitellen eroon. Ryhmämuotoiset hoidot voivat olla myös tehokkaita. Jännityksestä eroon ei välttämättä voi täysin päästä, mutta sen herraksi kylläkin. Terapeutin siihen työhön kyllä usein tarvitsee, että oppii ymmärtämään ja hyväksymään omia tunteitaan ja jännityksestä huolimatta selviytymään.
Moi! Minulla oli täysin sama ongelma. Jostain syystä aloin pelkäämääm kaikkia sosiaalisia tilanteita missä minun piti tehdä jotain muiden tarkkaillessa. Lukion jälkeen oli suuri helpotus, kun havaitsin ettei viestintäopintoja ole pakko suorittaa koulutusohjelmassani, mutta aloin ajattelemaan asiaa ja sehän on ihan järjetöntä vältellä normaaleja asioita, miten muka ikinä pärjää työelämässä jos kokoajan vain jännittää. Jätin jopa pari kurssia väliin missä tehtiin pari/ryhmätöitä. Kavereiden kanssa pystyn olemaan ihan normaalisti, jos joudun toimimaan yksin uusissa tilanteissa niin iskee kauhea jännitys aina. Ajattelin että pakottamalla itsensä sosiaalisiin tilanteisiin kynnys kasvaa ja siihen tottuu pikkuhiljaa. Mutta valitettavasti se kynnys tuntuu yhtä korkealta aina, kyse ei ole ujoudesta vaan sosiaalisten tilanteiden pelosta ja siihen tarvitaan hoitoa, jos haluaa elää "normaalia" elämää. Jos vaiva alkaa jo vaikeuttaa kykyjään vastaavaan opiskelupaikan hakemiseen, niin on todellakin syytä hakea apua. Mene nyt ensiksi lääkärin vastaanotolle puhumaan asiasta. Hän sitten voi määrätä jotain lääkettä sosiaalisten tilanteiden pelkoon ja seurata tilanteen kehittymistä. Ja kirjoittaa lähetteen psykologille, jolloin saat myös terapiaa, puhuminen voi itsessään jo auttaa huomattavasti. Vaiva voi olla geneettinen, isälläni on täysin sama ongelma. En tiennyt tästä vasta kun oma ongelmani tuli esille (jota pidin salassa monta vuotta) Nykyään lääkkeiden avulla pystyn hillitsemään jännitystä. Terapiaan en vielä ole mennyt, kun lääkkeet ovat kumminkin sen verran hyvin tehonneet, saa katsoa kun koulu taas alkaa.
Kuulostaa NIIN TUTULTA!! Et todellakaan ole ongelmasi kanssa yksin.
Mullakin ongelma vaan yhtäkkiä ilmeni. Yläasteen parilla ekalla luokalla ongelmaa ei ollut, mut sit aivan yhtäkkiä se vaan tuli. Pelkäsin järjettömästi esitelmiä ja kaikkea esillä ja näkyvillä oloa. Luokassakin menin aina istuun mahdollisimman taakse, kun en kerta kaikkiaan pystynyt oleen "esillä" . Mulle tuli aina tunne, et joku tarkkailee mua koko ajan, minkä takia en pystynyt olemaan yhtään luontevasti. Aloin tarkkailla itseäni, jokaista elettäni, ilmettäni, ja tunneraktiotani. On todella uuvuttavaa elää jatkuvassa itse tarkkailussa ja pelossa. Esillä olon lisäksi tuli vähitellen muitakin ongelmia: en kyennyt syömään muiden nähden, puhuminen oli usein hankalaa, oli vaikea liikkua/kävellä muiden nähden ym ym..
Lukion ekalla ongelma vaan paheni. Ei mulla ollut siellä enää edes kavereita turvana! Tunsin olevani täysin yksin ja "muiden armoilla" . Kun piti yksin vastata kaikesta, kasvo vaan paniikki ja ahdistus.
Aina ennen tuntia tärisin jännityksestä, ja mietin, mitähän kamalaa sitä nyt tapahtuisi. Joutuisinko tekemään parityötä, ryhmätyötä, luokan eteen? Jossain puolessa välissä tuntia alko ahdistus helpottaa, kun tajusin että olen selvinnyt hengissä, ja tuntikin loppuu kohta. Aivan tunnin lopussa alko jo uusi paniikki seuraavasta tunnista. Elin jatkuvassa jännityskierteessä, ja usein lähdin jo muutaman tunnin jälkeen kotia, koska tuntu et olen aivan lopussa! Ja koska en jännityksen takia pystynyt menemään edes koulun ruokalaan syömään, oli pää hajota viimisillä tunneilla, jos sinne saakka olin jaksanut sinnitellä!
Nyt oon taas vähän saman ongelman edessä uudessa opiskelupaikassani, joka todellakin sisältää sitä viestintää ja esillä oloa! Luulin pystyväni tähän, kun tämä ala todella kiinnostaa, mutta enää en ole niin varma. Olen kuitenkin päättänyt tilata itselleni lääkärin, ja kokeilla josko lääkkeistä olis apua!
Moikka!
Todella helpottavaa lukea, että jollain muullakin on samankaltainen tilanne! Itse aloitin uudessa koulussa maanantaina, enkä tunne ketään. On ahdistavaa liikkua koulun käytävillä ihan kuin olisin hukassa, yksin. Ja tunnit/luennot ovat yksi helvetti. Kaikki energiani menee itseni tarkkailuun ja miettimiseen, että miten saisin ihmiset juttelemaan mulle... Raskasta!!!