Meillä on kohta 12-, 9-, ja 7-vuotiaat pojat, jotka tappelevat koko ajan. Usein riitely ja tappelu alkavat heti aamusta. Vanhin on esiteini, välillä fiksu, mutta useimmiten raivostuttava: kiusaa nuorempia veljiään, tai jos ei aloita kiusaamista, niin provosoituu heidän ärsytyksestään. Ihan siis lyövät ja potkivat toisiaan. Olen niin väsynyt koko touhuun, etten jaksa tätä enää yhtään! Ymmärrän toki, että jonkinlainen riitely kuuluu kasvamiseen, mutta tämä on uuvuttanut minut täysin. Tuntuu pahalta, kun on tunnustettava itselleen, että mieluummin lähtisin pois kun en kerta kaikkiaan jaksa. En halua edes nähdä heitä, enkä olla ystävällinen silloinkaan harvoin, kun eivät tappele. Jatkuvasti olen kieltänyt, toiminut poliisina, antanut jäähyjä, ottanut pois peli/telkkarioikeuksia, puhunut, yrittänyt saada ymmärtämään jne. Turhaan. Lisäksi he eivät tottele millään. Tuntuu kuin puhuisin ihan tyhjää, kukaan ei kuuntele jos puhun nätisti ja meno on kuin eläintarhassa. Jotain tapahtuu vasta, kun suutun ja huudan. Miksi ihmeessä? En ymmärrä, varsinkin kun sanon, että kohta suutun jos et tottele?? Miksi odottavat aina sitä että suutun??? Kestän kovaäänistäkin leikkiä ja annan touhuta vapaasti kun leikkivät yhdessä, mutta tappelu vie kaikki voimat.
Asumme tällä hetkellä ulkomailla, ja täällä on niin kuuma, ettei ulkona voi olla kuin vasta myöhemmin illalla. Olemme siis tuomittuja olemaan sisällä koko päivän. Mies on töissä, ja monesti siinä vaiheessa kun hän tulee kotiin, olen niin väsynyt ja lähes itkun partaalla, että koko ilta menee (ainakin omalta osaltani) pilalle. Kun hän on paikalla, en jaksa enää puuttua mihinkään, vaan annan vastuun hänelle.
Tiedän, että nyt pitäisi olla fiksu aikuinen ja osata ratkaista tilanne järkevästi, mutta en enää jaksa. Tuntuu, että olen lasteni kiusattavana omassa kotonani (tiedän, typerä ja lapsellinen ajatus, mutta siltä tuntuu), ja haluan vain saada olla yksin. En jaksa enää katsoa heitä rakastavin, tai edes ystävällisin silmin. Mihin hävisivät ne onnelliset, vaikka raskaat vauva-ajat? Ikinä en ajatellut, vaikka tiesinkin, että vanhemmuus ei ole vain onnea ja iloa, että tähän tultaisiin. Meillä ei ole mitään kivaa yhdessä perheenä. Käymme kyllä usein retkillä ja uimassa jne., mutta kaiken pilaa jatkuva tappelu, autossakin olo on pelkkää kidutusta, kun pitää koko ajan estää lyömistä ja potkimista. Mies tukee minua, emmekä riitele paljon keskenämme (olemme olleet jo pitkään naimisissa, ja tunnemme toisemme). Joskus tietysti jotain sanomista on, mutta ne sovitaan lasten nähden. Suhteemme on kunnossa ja viihdymme yhdessä.
Itselläni ei ole täällä läheisiä ystäviä, miehen perhettä kyllä, jotka ovat mukavia, mutta ei ketään sellaista, jonka kanssa voisi purkaa kaiken pahan olon. Tai yksi on, mutta hänellä on itsellään kolme pientä lasta, ja on itse hyvin väsynyt heidän kanssaan.
Tekisi mieli pakata laukkuni ja häipyä, mutta tietenkään en tee sitä. Kesäloma on edessä, odotan sitä lähinnä kuin vankeusrangaistusta. Marraskuussa onneksi alkaa opiskelu, joten pääsen edes välillä pois kotoa.
Asumme tällä hetkellä ulkomailla, ja täällä on niin kuuma, ettei ulkona voi olla kuin vasta myöhemmin illalla. Olemme siis tuomittuja olemaan sisällä koko päivän. Mies on töissä, ja monesti siinä vaiheessa kun hän tulee kotiin, olen niin väsynyt ja lähes itkun partaalla, että koko ilta menee (ainakin omalta osaltani) pilalle. Kun hän on paikalla, en jaksa enää puuttua mihinkään, vaan annan vastuun hänelle.
Tiedän, että nyt pitäisi olla fiksu aikuinen ja osata ratkaista tilanne järkevästi, mutta en enää jaksa. Tuntuu, että olen lasteni kiusattavana omassa kotonani (tiedän, typerä ja lapsellinen ajatus, mutta siltä tuntuu), ja haluan vain saada olla yksin. En jaksa enää katsoa heitä rakastavin, tai edes ystävällisin silmin. Mihin hävisivät ne onnelliset, vaikka raskaat vauva-ajat? Ikinä en ajatellut, vaikka tiesinkin, että vanhemmuus ei ole vain onnea ja iloa, että tähän tultaisiin. Meillä ei ole mitään kivaa yhdessä perheenä. Käymme kyllä usein retkillä ja uimassa jne., mutta kaiken pilaa jatkuva tappelu, autossakin olo on pelkkää kidutusta, kun pitää koko ajan estää lyömistä ja potkimista. Mies tukee minua, emmekä riitele paljon keskenämme (olemme olleet jo pitkään naimisissa, ja tunnemme toisemme). Joskus tietysti jotain sanomista on, mutta ne sovitaan lasten nähden. Suhteemme on kunnossa ja viihdymme yhdessä.
Itselläni ei ole täällä läheisiä ystäviä, miehen perhettä kyllä, jotka ovat mukavia, mutta ei ketään sellaista, jonka kanssa voisi purkaa kaiken pahan olon. Tai yksi on, mutta hänellä on itsellään kolme pientä lasta, ja on itse hyvin väsynyt heidän kanssaan.
Tekisi mieli pakata laukkuni ja häipyä, mutta tietenkään en tee sitä. Kesäloma on edessä, odotan sitä lähinnä kuin vankeusrangaistusta. Marraskuussa onneksi alkaa opiskelu, joten pääsen edes välillä pois kotoa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.