Sain joulukuun alussa tietää sairastavani imusolmukesyöpää. Vaikka hoitojen sanotaan olevan tehokkaita, varsinkin imusolmukesyövissä, oli uutinen luonnollisesti shokki. Kuinka te,jotka olette vastaavaa kokeneet, selvisitte siitä? Millaisten keinojen avulla löysitte ns. elämänhalunne ja voimaa käydä raskaat hoidot läpi? Mikä oli läheistenne rooli tuossa vaiheessa?
Kuinka selvisitte alkujärkytyksestä?
Hanna
41523
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Moi Hanna! Jos voin kysyä, niin kuinka sait tietää sairastavasi imusolmukesyöpää, huomasitko sen kenties itse? Oliko sinulla minkälaisia oireita?
Kaikkea hyvää sinulle jatkossa. :)
Kiitos hyvästä, hyvää myös sinulle. Kirjoitin omia kokemuksia tuolla alla olevaan keskusteluun turvonneista imusolmukkeista ja olikohan se nielurisoista. Käy lukasemassa siellä ja jos tulee jotain kysyttävää, niin kysele ihmeessä. Nyt tulee luettua näitä melkein koko ajan... =)
Mulla ei ainakaan kadonnut elämänhalu ensimmäisen, eikä toisenkaan hoidon aikana, vaan ihan viimeisimmissä kun tuntui että nyt ei enää jaksa mitään, edes nousta sängystä. Siinä sitä sitten vaan makasin ja iloisempi mieli tuli aina kun jaksoi vähän enemmän, huomasi jaksavansa vähän pelata pelikonsolilla ja se tietysti aina piristi kun sai kirjeitä sairaalaan kavereilta ja muutamia pääsi morjestelmaan minua sinne.
Pahempi masennus iski vasta hoitojen loputtua ja siinä vaiheessa kun olisi tarvinnut lähteä takaisin kouluun ja tajusi että onkin pudonnut kelkasta täysin.
Ystävien ja muiden läheisten läsnäolo sairastuttua on erittäin tärkeää, mutta heidän vaan tulisi ymmärtää että ei itse välttämättä jaksa hoitojen lomassa soitella tai pitää yhteyttä.
Aluksi kävelin paljon luonnossa ja kuuntelin luonnon ihmeellisiä ääniä. Niitä kaikkia en aikaisemmin ollut edes huomannut.
Samalla tuli mietiskeltyä kaikkea, myös kuolemaa. Kuitenkin minulle tuli mahdoton elämisen halu. Minuahan ei niin vain nujerreta. Samalla tuli syvä sisäinen rauha. Kaikki tehdään toipuakseni.
Tuli sellainen tunne, että sai jatkoaikaa elämään. Aluksi tietysti olin järkyttynyt ja itkuni itkinkin.Asiasta halusi puhua. Pahaa teki se, että kuitenkin läheisin ihminen suhtautui siihen liian välinpitämättömästi (siis minun mielestä). Ihan kun en olisi flunsaa kummempaa sairastanut. Hänen mielestään en olisi saanut pelätä. Nyt kun kaikki on hyvin, hänen mielestään sairaus on voitettu. Niinhän se onkin, mutta kuitenkin tuo vuosien kontrollit mietityttävät. Ja totuushan on se, puolet meistä parantuvat. Se olenko tuossa joukossa on se pelko.
Suon itselleni paljon hyvää tekeviä asioita. Koskaanhan ei voi tietää tulevasta. Ilman syöpääkin se on epävarmaa. Nyt tunnen eläväni täysillä. Epävarmuuden kuitenkin tuo läheiseni suhtautuminen jätti suhteeseemme. En lainkaan ole varma suhteemme jatkuvuudesta.
Kaikki varmaan kuitenkin selviää kunhan aikaa kuluu.