Olen viettänyt jo kuutisen vuotta sinkkuna, eikä minulla ole tuona aikana ollut yhtään vakavempaa suhdetta. Kaikki tapaukset mitä tuona aikana on ollut ovat olleet ns. säätöjä, joista ei ole syntynyt mitään muuta kuin huono fiilis. Ovat kaiketi olleet jotain epätoivoisia yrityksiä tai laastareita.
Nyt tämä yksinäisyys onkin sitten alkanut ahdistamaan ja se näkyy mm. lisääntyneenä alkoholin käyttönä sekä sulkeutuneisuutena. En siis karta (vielä) muita ihmisiä tai seuraa, mutta olen alkanut jo arastelemaan julkisilla paikoilla liikuskelua. Eli tuo ahdistusneisuus alkaa vaikuttaa jo sosiaaliseen elämäänkin. Onneksi on edes harrastus, missä näkee väkisinkin muita ja pääseepähän edes hetkeksi pois neljän seinän sisältä. Lisäksi minulla on kavereita, mutta heidänkin seurassaan olen nykyisin passiivisempi.
Mielessä pyörii vain ajatus, että jäänkö sinkuksi ikiajoiksi. En oikein uskalla lähestyä vastakkaista sukupuolta luontevasti. Jos lähestyn, niin silloin tulee vain vedettyä jotain roolia ja heitettyä mukamas nokkelaa juttua. Ei hyvä. Näin ollen nuo onnettomat yritykset ovat jo katkeroittaneet mieltä sen verran, etten enää jaksa edes yrittää. Ei auta, vaikka kaverit tilittävät, kuinka pitäisi vaan mennä jutulle. En vaan osaa olla oma itseni tuolloin. Ja ne homoviittaukset voi sitten unohtaa samantien!
Onko tämä yksinäisyys vaan hyväksyttävä?
Nyt tämä yksinäisyys onkin sitten alkanut ahdistamaan ja se näkyy mm. lisääntyneenä alkoholin käyttönä sekä sulkeutuneisuutena. En siis karta (vielä) muita ihmisiä tai seuraa, mutta olen alkanut jo arastelemaan julkisilla paikoilla liikuskelua. Eli tuo ahdistusneisuus alkaa vaikuttaa jo sosiaaliseen elämäänkin. Onneksi on edes harrastus, missä näkee väkisinkin muita ja pääseepähän edes hetkeksi pois neljän seinän sisältä. Lisäksi minulla on kavereita, mutta heidänkin seurassaan olen nykyisin passiivisempi.
Mielessä pyörii vain ajatus, että jäänkö sinkuksi ikiajoiksi. En oikein uskalla lähestyä vastakkaista sukupuolta luontevasti. Jos lähestyn, niin silloin tulee vain vedettyä jotain roolia ja heitettyä mukamas nokkelaa juttua. Ei hyvä. Näin ollen nuo onnettomat yritykset ovat jo katkeroittaneet mieltä sen verran, etten enää jaksa edes yrittää. Ei auta, vaikka kaverit tilittävät, kuinka pitäisi vaan mennä jutulle. En vaan osaa olla oma itseni tuolloin. Ja ne homoviittaukset voi sitten unohtaa samantien!
Onko tämä yksinäisyys vaan hyväksyttävä?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Luin rivien välistä, että olet eronnut, keski-ikäinen mies.
Miten olisi, jos lopulta uskaltautuisit kohtaamaan itsesi ja elämän suuret kysymykset?
Kuka minä olen, mitä vikaa minussa on, miksi käyttäydyn niin kuin käyttäydyn, mihin uskon, mikä on minulle aidosti tärkeää...
Elämä voi muuttua enemmän kuin uskotkaan, kun uskaltaa murtaa kuorensa.
Luit osittain oikein rivien välistä. Olen päälle 30v mies ja tosiaan eronnut, vaikkakin avoliitosta. Lapsia ei ole. Välillä tuntuu ettei ole edes suuntaa elämälle. Toimeentulo on sekä kattokin pään päällä. Lisäksi jo mainitut kaverit sekä perhe, mutta siitä huolimatta on tunne, että nämä ei riitä ja jotain vielä puuttuu.
Ehkäpä tuo itsensä kohtaaminen on paikallaan ainakin siinä mielessä, että selvittäisin mitä oikeasti haluan. Tätä samaa kysymystä miettii varmaan melko moni ikäiseni. Kai nuo mainitsemasi pointit auttaisivat johdattelemaan vastausta tuohon kysymykseen...
Itse suosittelisin sinulle Tommy Hellstenin kirjaa elämän paradokseista "saat sen mistä luovut: elämän paradoksit". Ainakin itsellä se aukaisi monta asiaa ja johdatti tiellä eteenpäin.
Vanhassa elämässä, minulla oli jonkinlainen tyhjyys, jotakin olennaista puuttui. Ulkoiset puitteet oli kunnossa, mutta silti tunsin sisältä tyhjyyttä, sen ettei kaikki ollut kunnossa...sitä on vaikea kuvata.
Nykyään se tyhjyys on poissa, olen löytänyt jopa sellaisia uusia tunteita, joita en edes tiennyt olevan olemassakaan. Elämäni on muuttunut todella paljon ja parempaan suuntaan.
Itsellä vielä toivottomampi tilanne kun en ole koskaan seurustellut eikä ole ollut edes niitä säätöjä eikä ole mitään harratusta eikä töitäkään. Kavereistakin olen etääntynyt niin että ehkä pari kertaa vuodessa tavataan. Kaupassa käyminenkin tuntuu tosi ahdistavalta. Itselläkin on alkanut alkoholia kulua lähes päivittäin. Eipä ihme että tekis mieli päättää tällainen surkea elämä.
En+sitten+tiedä+olisinko+kuitenkaan+yhtään+sen+onnellisempi+vaikka+olisin+kokenut+katkeran+eron+tai+minulla+olisi+ollut+jotain+seksisuhteita+naisten+kanssa.+Tuntuu+vähän+siltä+että+ihminen+ei+ole+koskaan+onnellinen.