Kansainvälinen Neuvostoliitto

Varastamisen kulttuuri oli suurta, niinpä ihmiset rakensivat talojaan siitä, mitä löysivät, mitä varastivat.

Ala-asteella kohdallani miettivät, että pitäisikö alentaa yhtä luokkaa alempaa, että selviäisin ohjelmasta. Mutta päättivät kokeilla ensin omassa ryhmässä. Koulu oli kiinnostunut, että lapsia integroitaisiin. Lapsia haastateltiin ja yritettiin ystävystyttää ujoihin etäisiin suomalaisiin. Kontaktia ei syntynyt, ainakin minulla ja yksin jäi.

Sitten alkoi kiusaaminen ja venäläisen koulumentaliteetin mukaan, annoin takaisin, siis löin poikaa kasvoihin, koska hän ei lakanut solvaamasta minua. Insendentin jälkeen toinen poika haastoi riitaa ja tappelimme koulukäytävällä. Näköjään pienessä ala-asteessa tappelu ei ollut mikään yleinen käytäntö. Mutta ei Neuvostoliitossakaan noin vain nimitelty, jos ei halunnut tapella, varsinkin kun on uusi kaveri. Uutta kaveria ensin haastateltu koululaisten omasta toimesta, että mitä kaveria on. Eli keskusteltu. Suomalainen oli etäinen alkuun ja halusi tapella. Tuntui epäreilulta. Venäjän sosiaalinen kulttuuri vie helpommin ihmisiä mukaan. Suomessa aikuisesta koulun sosiaaliohjaajasta tuli kaveri. Uutta oli myös vasikoimisen kulttuuri. Venäjällä edelleen vasikka ei ole ihminen. Suomessa vasikoiminen on suotavaa. Siihen ei tottunut ja osui usein samaan ansaan. Vasikoitiin aivan kaikesta. Ensimmäisenä koulupäivänä ystäväksi tuuppasi poika, joka halusi myydä minulle lyijykynän yhdellä markalla. Minä ostin, mutta kotona osoittautui rikkinäiseksi kynäksi. Saman poika tahtoi vierailla kotonani. Asunto oli tyhjää alkuun ja sai ihmetystä aikaan. Lapsena jotenki opiskeli suomen kieltä itsestään. Istui ummikkona tunnilla ja seurasi kaikkea uutta. Kivaa oli saada aina oma koulukynä, pyyhekumi, vihko ja viivoitin, mitä aikaisemmin sai osta itse. CCCP:n matematiikka taidot ovat pari vuotta edellä kuin Suomessa, mutta kielissä kuten englannissa ja muissa Suomi on edellä. Kieliopetus oli CCCP:ssä niin kehnoa kuin olla voi vaikka kävin kieliluokkaa. Mitä koululapset saivat aikaan tunnilla oli se, että joku opettaja kuoli. En tiedä työhön tai muuten. Ja toinen erosi, samasta Suomen kielen opetuksesta.

Menin kouluun seuraavana päivänä muuton jälkeen. En osanut kotiin, mutta sain löytää tieni. Eksyin matkalla. Olo oli orpo. Sellainen kokeilu kuin kansainvälinen ruokaviikko, tuntui mukavalta. Tarjolla on borsh keitto, jota kaikki pilkkasivat viitaten minuun. Borsch keitossa oli nakkeja, mitä Venäjällä ei tavannut, vaan perus lihaa. Muuten ruokaa sai syödä tarpeeksi, että ei jaksanut luokassa istua. Käsiä piti pestä rukousta lausua. Jälkeenpäin ajateltuna aika uskonnollinen meno oli tavallisessakin koulussa. Tarpeetonta. Vielä kouluopettaja virallisen kouluohjelman sijaan suosii aina kun kerkisi uskonnon opetuksia. Kaikki laulut olivat Jeesuksesta, kaikki jutu hänestä. Yksi opettaja oli ortodoksi ja toinen luterilainen, niin nyt epäilen, että olisiko heillä ollut keskinäistä kilpailua. Molempien tunneilla suosittiin uskonnollista tuokiota. Toinen opettajasta oli kiihkoisempi ja uhkasi lapsia helvetilla, että kaikki lapset pääsevät helvettiin. Hän puhui niin silloin kun lapset eivät kuunnelleet ja he tekivät niin usein. Niinpä rukoustuokio siirtyi koulutuksen mukaan kotiinkin, vaikka vanhemmille oli yksi lysti.

Jännitti eka päivä paljon. Olin innostunut valtavasti. Kävelin pitkää valoisaa käytävää pitkin, katselin kuinka hymyilevä opettaja avaa luokan ovea ja odotin H-hetkeä. Astuin varovasti luokkaan, mielessä koko neuvostoliittolainen kulttuuri, että miten käyttäytyä...ja siine he olivat silmämeri, joka tuijotti minua kohti. Opettaja viittasi minulle luokan ainoata vapaana olevaa paikkaa, joka sattui olemaan kauniin tytön vieressä. Rakastuin samaan tyttöön. Jostakin syystä kyseinen tyttö oli mieluisin. Onnisti. Mutta emme puhuneet. Istuimme vain. Tiirailin silloin tällöin. Rakkaus kesti yläasteen, mutta koskaan ei kohdannut Häntä. Paljon suunnitelmia kuhisi koko ajan, mutta ei luotu yhteen.

Sitten sain opettajalta erikoiskoheltua, että minua vietiin henkilökohtaisesti autolla urheilukentälle, mikä luokkalaisten mielestä oli pahinta maailmassa, koska kaikki muuta tulivat omaa menoa.

Onneksi Suomessa katsottiin sormien läpi ja tehtävien vaatimukset oli suhteutettu tapauskohtaisiksi, ettei jäänyt luokalle. Se olisi ollut pahinta. Vihasin koulua, halusin pois. Luonnostaan. Venäjällä oli ollut Viiden pisteen arvostelu järjestelmä, Suomessa kymmenen. Nautin siitä, että sain tehdä montakin virhettä, ennen kuin tuli hylätty kokeessa ja vieläkin opettajat olivat armahtavaisia. Se oli kivaa, velttous, jota terästyttivät monipuoliset liikunta-, tekninen työ ja taidetunnit, sekä luokkaretket ja tietty yltäkylläisyys Neuvostoliiton laman heti jälkeen, jossa odotin sinistä kanan lihaa tunteja jonossa, ensin rahakassaan ja sen jälkeen lihatiskille, jossa kuittia vastaan sai ostoksen. Ihmisiä jonossa oli paljon kuten tavallista.

Suuren panoksen toi blondi tyttö, joka ehkä tykkäsi minua. Hän oli rakkauden kohteeni paras tyttökaveri. Hän puhui paljon minulle ja kaikesta. Hän häivytti ujouteni, ennakkoluuloni. Nautin suunnattomasti tästä puheliaasta tytöstä, mutta sitten hän muutti pois ja alkoi pitkä hiljaisuus. Mutta sosiaalistuminen alkoi. Rakkauteni kohde oli hiljaa, puhui kun kysyi, eikä enempää. Kuudennen luokan valmistujaisissa, viimeisenä päivänä, kun hän oli menossa koulusta kotiin todistus mukana, annoin koulun pihaaidan vieressä hänelle Fazer suklaa levyn. Katsoin häntä, pelkäsin ja halusin pois. Hän kiitti kohteliaasti, otti suklaalevyn ja lähti kotiin. Olin niin ihastuksissani, paniikissa, että juoksin nopeasti kotiin. Vihasin itseäni, että sittenkin suunnitelma onnistunut. Tuntui että kyseessä oli viimeinen mahdollisuuteni. Kesän jälkeen olin aikuisempi kuin koskaan ja yläaste sijaitsi eri paikassa. Rakkauten kohde kävi nyt eri vierekkäistä luokkaa. Rakkaus kyti, mutta tuhlaavasta nuoruuden liekistä se siirtyi kestävään polttavaan, täynnä pettymystä, vihaa. Mutta tyttö oli samaa, hiljainen, hyvää koulussa, rauhallinen, valoisa, puoleensavetävä.

Kuudennella luokalla koulun sirkuspelle toi leikin, että piti puhaltaa ilmaa ulos ja sisälle ja sitten sulkea hanat ja hän teki jotakin ja sitten pääsi transsiin. Ilmoittauduin vapaaehtoiseksi ja näin mustaavalkoista. Halusin oksentaa ja pelkäsin kadottavani tajun. En enää pitänyt tästä sirkuspellesta.

Toinen tyttö, jolla oli ikänsä nähden aika aikuisen oloinen vyötärö, kurvikas, mutta jolla oli kasvot täysin eri astetta, käveli ohitseni samaan aikaan kun kumarruin nostamaan kynän lattiasta. Pongahdin ylös samassa, koska tyttö haisi paskalle. Se oli uutta. Koskaan aikaisemmin en ole tavanut, että tyttö pieraisi ja vielä yleisessä tilassa. Edes omat vanhempani eivät sallineet pierua kotona, puhumattakaan Neuvostoliiton käyttäytymissäännöistä. Olisi voinut vajota kuolemaan, jos pieraisi koulussa, bussissa ym, joten Suomen pierukulttuuri oli aluksi shokki. Sikailua jatkui suoraan ruokapöydässä kaikkien kuulleen, että kaikki muut hyväksyivät ja nauroivat kilpailleen.

Ihmetytti ihmisten helppo pukeutuminen, reikäiset sukat jalassa, mitä ei voitu kuvitella Neuvostoliitossa, opettajien sinutteleminen, nimellä kutsuminen, että sai vastata istuen, että koulusta sai paljon tarvikkeita...

Kotona syötiin tavallisella haarukalla ja ruokaa, ainakin meillä, avustettiin leivän palalla. Leipä oli Neuvostoliitossa pyhimyksen asemassa, koska kansa jossakin historian vaiheessa eli pelkällä leivällä ja teellä, toiset pitkälle nykyaikaan. Suomen koulussa opiskeltiin veitsen käyttöä. Ihmettelin, että miksi veitsi pidettiin oikeassa kädessä, jos oli oikeakätinen ja haarukka vasemmassa. Vieressä poika ei sopeutunut hänkään ja piti lusikkaa miten sattuu ja ruoka valui kaikialle.

MAHLAVUORI TOIMII JOSSAKIN KORKEASSA VALTION VIRASSA...