en ole ikinä kokenut itseäni oikeastaan masentuneeksi.. ammattikoulun ekalla luokalla terveydenhoitaja oli ehdottomasti sitä mieltä että olen masentunut :O en oikeastaan voinut ymmärtää.. ei mulla nyt niin kovin hyvin mennyt mutta olin silti tyytyväinen kuitenkin... lopetin sen koulun toisella luokalla (reilu vuosi sitten) olen siis nyt 18-vuotias.. nykyään mulla tulee hirveen paha olo henkisesti välillä.. ilman syytä tai varoitusta.. en tiedä yhtään miksi. välillä on aivan mahtava olo.. mutta ihan helposti se saattaa muuttua tosi huonoksi oloksi.. monesti siinä on jokin iha pieni ja typerä juttu mikä sen aina saa aikaa.. ei nyt tuli mitään esimerkkiä mutta joku vain sanoo jotain ihan pientä ja normaalia kuitenki vähän semmoista ei niin kivaa.. semmosta mistä ei normaalisti mieli muutu mihinkään mutta minä käyn itkemään vain :O poikaystävä ihmettelee aina että mikä mulla on mutta vastaan vain että mä en tiedä.. enkä todellakaan tiedä.. on vain nin huono olo :( mutta miksi? en löydä mitään järkevää selitystä asialle? olen jopa tyytyväinen elämääni... jotain pieniä juttuja lukuunottamatta :P jotain sellaisia mistä ei myöskään pitäisi tulla henkisesti huono olo :S tunnen vain itseni jotenkin huonoksi :/ MIKSI.. mikä mulla on.. tää on niin outoa.. kauheeta tuntea olonsa niin kurjaksi ilman mitään syytä..
Mikä mulla on?
Ei ymmärrä.
6577
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kuulostaa tutulta,vaikka oonkin jo paljon vanhempi.Elämänilo katoaa eikä saa mitään tehdyksi,vaikka haluaisi.Se on masennusta se.Kaikista raskaimmalta tuntuu tunne siitä.että elää toisella planeetalla kuin toiset ihmiset eikä saa kontaktia muihin ihmisiin.On kuin oisi lukittu syvälle sumun sisälle..ja aika kuluu ja kuluu..elämä tuntuu menevän ohi...sellainen on ainakin oma kokemukseni.
Ei auta kun sairastaa.Ihmisillä on oikeus olla masentunut.Sellanen naminami-fiilikset ei oo kaikkien velvollisuus--onneksi.Siks toisekseen masennus ei ole mieliala.Se on jotain vielä suurempaa.Se on sellainen sumuinen säkki,missä ihminen ei näe kunnolla eteen eikä taakse,ja uupuu yrittäessään selvitä.
Paradoksaalista kyllä,sitä vastaan ei kannata taistella,se löytää sut kyllä kaikkialta.Ei auta kun sukeltaa siihen ja antaa itselleen luvan olla masentunut.Siten säilyy tosipaljon voimia.
Onnen aurinko tulee sitten kun on sen aika.Sitä odotellessa voi olla hyvä etsiä kunnollista terapeuttia,lääkkeitä en kuitenkaan suosittele.Ei oo hyviä kokemuksia ne.
terapeuteista oon aina ollu mieltä että ei mielellään.. mutta jos oikeesti alkaa huonosti mennä niin pakko kai se on. on kuitenkin pakko jotakin asialla tehdä... en jaksa tätä :( ja juu lääkkeitä en ainakaan halua.. en varmasti, vaikka itselläni ei niin kokemusta ole. kavereilla kylläkin. Minä aion pärjätä ilman niitä.. vaikka kuinka masentaisi..
sanon,että apua on sinunkin hyvä hakea.Elämä on varmasti sitten vähän helpompaa,kun saa puhua tuntemuksistaan,vaikeistakin.Voimia ja rohkeutta sinulle.
tiedän että on pakko. ei tämä voi näin enää jatkua. katselempa nyt vielä kuitenkin vähän ennen kuin mitään kunnon apua haen. nyt näyttäisi siltä että lähtee asiat kyllä paramtumaan... jos vain voitan tänään itseni ja pelkoni niin onnistun jatkossakin varmasti helpommin tappamaan pelkoni lähteä jonnekin.. hmmh.. yleisiä juttuja.. kun en mihinkään oikein uskalla soitella tai mitään.. minulle vain niin vaikeaa.. uskon että jos nyt tänää pystyn tekemään mitä pitäisi niin voitan asiaa muutenkin ja se taas vaikuttanee masennuksen tunteeseen :) varmasti mieli piristyy kun vain pakotan itseni kohta asioille..
jo tänne kirjoittaminen auttoi kummasti.. kiitoksia teille.
Mitä kauemmin "katselet" sitä syvemmälle voit joutua. Lääkitys ei ole mikään vihollinen, vaikka siinä on sellanen kurja kaiku. Itse käytin jonkin aikaa ja nyt lopetin, se autto mut pahimman yli ja voisi kai sanoa pelasti henkeni. Ensimmäinen terapeutti ei välttämättä ole paras sulle eli joskus joutuu etsimään sellasta jonka kanssa klikkaa, eli sinuna alkaisin hakea nyt heti ennen kuin masennut enemmän eikä sulla sit enää oo voimia tuollaiseen!
Mä oon 21-vuotias tyttönen ja kärsin/olen kärsinyt jo puoli vuotta pitkittyneestä masennuksesta. Munkin poikaystävä ihmetteli et miks mä itken koko ajan ja otan hirveet kohtaukset pienistäkin asioista. Pääsin hoitoon, aloitin lääkityksen ja terapian. Ensihoitajastani on tullut kuin toinen äiti kuin paras ystäväni jolle voin kertoa kaiken joka ymmärtää ja kuuntelee.
Mun parisuhde on ollut kovalla koetuksella tän sairauden takia ja tulee vielä olemaankin, mutta en voi olla kuin kiitollinen poikaystävälleni kaikesta ymmärryksestä ja tuesta. Meidän täytyy muistaa ettei masennus koske pelkästään meitä vaan myös meidän lähimmäisiä. Poikaystäväni huomasi heti kuinka positiivisesti lääkitys vaikutti yhdessä terapian kanssa elämääni. Olin lopettanut turhan murehtimisen, itseni arvostelun ja syyttelyn ja itku- ja raivokohtaukset loppuivat lähes kokonaan.
Ensihoitajani sanoi mulle, että masennus on kuin syöpä...pahimmassa tapauksessa yhtä tappava, mutta onneks tähän tautiin saa lääkityksen. Itse syön mielialalääkkeitä ja ajoittain Diapam johdannaisia, enkä ole riippuvainen niistä.. Itseasiassa masennushan on fyysinen sairaus, jonka voi hoitaa oikeilla lääkkeillä...siis miksi emme käyttäisi niitä.
Toivotan sulle kuitenkin jaksamista!!! Ja mietithän uudestaan sitä hoitoon hakeutumista ja lääkitystä...joohan!? ;)