Nyt kun oli ystävänpäivä, minusta tuntui että minut on unohdettu kokonaan. Itse olen lähettänyt tässä muutaman vuoden yli parikymmentä korttia ja aivan yllättäen tajusin etten ole saanut ainoatakaan takasinpäin.....
Olen ollut kaikessa omavarainen en ole tarvinnut keltään apua juurikaan missään asiassa, ainakun olen apua saanut olen sen rahalla korvannut.
Aina olen mennyt auttamaan kun joku 'kavereistani' on apua tarvinnut, ja siinä yhteydessä vipannut vähän kun on ollut 'hätä' takasi niitä vippejä en ole pyytänyt koskaan, olen ajatellut että jos joskus tarvitsisin apua niin saisin sitä kavereilta.
Perjantai iltana olisin tarvinnut apua!!!!!!
Tyrmistyin vastauksista!!
- paljonko maksat
- ei kuule kiinnosta
- en tule nyt, sopiiko ens viikolla
- ym.
Kukaan ei tullut, autoni jäi tien poskeen eikä ollut kysymys kuin muutamasta kilometristä. Seuraavana aamuna sain vasta hinaus auton mutta ei siellä paljon ollut hinattavaa, mulle vaan suositeltiin romuauton tilaamista, no eipä siinä muutakaan ollut tehtävissä.
Siinä yhteydessä soitti yksi niistä ja sanoi tarvitsevansa vähän jelppiä, suutuin ja sanoin että ei vähääkään kiinnosta, tämä suuttui ja rupes puhelimen päässä haukkumaan että ei yhtään kaveria auta, on rahat loppu ja jano olis kamala!
Tässä oli pieni esimerkki minun elämästäni, tämä tapahtui vuosi sitten ja muistan kaiken kuin eilispäivän.
Yhteen veto: Olen elämässäni ostanut ystäväni, ei mulla ollut todellista ystävää näköjään ikinä, nyt on noin vuosi mennyt, eikä ole ainoatakaan ystävää ei ole edes ainoatakaan mankujaa.
Kysyin jopa jo ammatti auttajalta mitä teen kun olen sisältä niin tyhjä, ei siitä mitään apua ollut paheni vaan, eikä minustakaan kai mitään vikaa löytynyt, ehkä se on kohtaloni........
Halusin vain tietää olenko yksin tämän ongelmani kanssa vai onko kohtalo tovereita olemassa
Mies 34
Olen ollut kaikessa omavarainen en ole tarvinnut keltään apua juurikaan missään asiassa, ainakun olen apua saanut olen sen rahalla korvannut.
Aina olen mennyt auttamaan kun joku 'kavereistani' on apua tarvinnut, ja siinä yhteydessä vipannut vähän kun on ollut 'hätä' takasi niitä vippejä en ole pyytänyt koskaan, olen ajatellut että jos joskus tarvitsisin apua niin saisin sitä kavereilta.
Perjantai iltana olisin tarvinnut apua!!!!!!
Tyrmistyin vastauksista!!
- paljonko maksat
- ei kuule kiinnosta
- en tule nyt, sopiiko ens viikolla
- ym.
Kukaan ei tullut, autoni jäi tien poskeen eikä ollut kysymys kuin muutamasta kilometristä. Seuraavana aamuna sain vasta hinaus auton mutta ei siellä paljon ollut hinattavaa, mulle vaan suositeltiin romuauton tilaamista, no eipä siinä muutakaan ollut tehtävissä.
Siinä yhteydessä soitti yksi niistä ja sanoi tarvitsevansa vähän jelppiä, suutuin ja sanoin että ei vähääkään kiinnosta, tämä suuttui ja rupes puhelimen päässä haukkumaan että ei yhtään kaveria auta, on rahat loppu ja jano olis kamala!
Tässä oli pieni esimerkki minun elämästäni, tämä tapahtui vuosi sitten ja muistan kaiken kuin eilispäivän.
Yhteen veto: Olen elämässäni ostanut ystäväni, ei mulla ollut todellista ystävää näköjään ikinä, nyt on noin vuosi mennyt, eikä ole ainoatakaan ystävää ei ole edes ainoatakaan mankujaa.
Kysyin jopa jo ammatti auttajalta mitä teen kun olen sisältä niin tyhjä, ei siitä mitään apua ollut paheni vaan, eikä minustakaan kai mitään vikaa löytynyt, ehkä se on kohtaloni........
Halusin vain tietää olenko yksin tämän ongelmani kanssa vai onko kohtalo tovereita olemassa
Mies 34
Vastaukset 10
Vanhimmat
Et tosiaankaan ole ainoa, jolle on käynyt samalla tavalla. Itselläni on useitakin ns. ystäviä, joita olen auttanut, mutta kun olen kaivannut apua itse (ja pyytänyt sitä) nämä ihmiset ovat keksineet verukkeita ym. selityksiä mikseivät halua auttaa.
No, olen alkanut toimia itseäni kunnioittaen, eli olen lopettanut tällaisten immeisten auttamisen ja oikeastaan kaiken muunkin kanssakäymisen. Minulla on sikäli ollut onnea, koska kaikki ystäväni eivät ole samanlaisia oman navan tuijottajia. Olen myös suoraan sanonut apuani kaipaaville, etten auta, koska en usko saavani apua heiltä kun sitä itse tarvitsen.
Itsekkyys on mielestäni ainakin omien kokemusteni perusteella todella yleistä. Tiedän muutaman tyypin joiden elämän motto on että kaikista ihmisistä pitää vain hyötyä niin paljon kuin se on mahdollista.
Uskon että maailmassa on sellaisiakin ihmisiä jotka arvostavat hienoa piirrettäsi auttaa. Ehkä olet vain liikkunut itsekkäissä porukoissa. Ajattelen ystävistäsi, että heille tärkeintä on saada pari tuoppia olutta kustannuksellasi, kun kaikki omat rahat on tullut tuhlattua. Ehkä he ovat jo niin alkoholisoituneet, ettei heillä ole muita tosiystäviä kuin veli viina.
Tsemppiä sulle, uskon että löydät niitä parempiakin kavereita. Karista tällaiset siipeilijät kannoiltasi, sinä et tarvitse heitä!
On hyvä tietää etten ole yksin tässä harmissa, harmi vaan kun olet joutunut kärsimään tuollaisesta asiasta..
Halusin lisätä tuohon aikaisempaan kirjoitukseeni muutaman asian.
Olen kyllä miettinyt sitäkin seikkaa, olenko liikkunut vain väärissä piireissä, mutta sekin tisaalta kumoutuu sillä olen elämässäni vältellyt niinsanottuja juottoloita ja juopuneita, mutta olenko ollut väärässä kun olen hakenut itselleni ystäviä kirjastoista, harrastuksien parista, työ yhteisöistä jopa netistä, Ym. Nämä kaikki ovat tuottaneet tyhjää...........
Ja nämä niin kutsutut ystäväni kuuluivat jokaiseen yhteiskunta portaaseen.....
Välillä pysähdyn kadulla katselen ihmisiä toiset menevät hirveällä kiireellä ja toiset matelevat nurkissa ja potkasevat roskiksen kumoon.
Minä en todellakaan halua tuommoista, sisäinen minäni pakoittaa minua etsimään jotakin parempaa jotakin jalompaa jotakin missä on tunteita.....
Kiitos sanoista sinulle woman, nyt pidän lipun korkealla, tiedän että menen oikeaan suuntaan..........PJ
Tutulta kuulostaa. Minäkin olen (olin) pitänyt itseäni omavaraisena... en ole tarvinnut toisten apua. Ja jos olenkin, niin sen vastaanottaminen on ollut vaikeaa ainakaan vastikkeetta. Itse ole ollut samanlainen auttaja kuin sinäkin. Minulla oli mielestäni runsaasti ihmisiä, jotka näin jälkikäteen voisi karkeasti jakaa luokkiin toverit (esim. työ-), kaverit ja ystävät. Olin sosiaalinen, seurallinen hauskuttaja ja siinä ominaisuudessa jälleen se tarvittu.
Sitten sairastuin työuupumukseen ja vakavaan masennukseen. En enää jaksanut pitää yhteyttä näihin ihmisiini. Ja niin vain kävi, että ihmiseni ovat kaikonneet yksi toisensa jälkeen.
Se on surullista. Ajattelen nyt, että en ole ollut heille tärkeä omana itsenäni, vaan esim. juuri tuona hauskuttajana ja auttajana. Niinpä olen päättänyt puhdistaa pöydän... En enää lähettänyt joulukortteja enkä ota yhteyttä niihin, jotka eivät ole välittäneet otta yhteyttä minuun. Olen vaihtanut puhelinnumeroni.
Tämän sairastumisprosessini myötä (kävin ja käyn edelleen terapiassa) vasta olen pystynyt kohtaamaan itsessäni sen kipeän asian kuinka paljoa ja nälkäisesti todellisuudessa olisin tarvinnut/kaivannut sitä toista ihmistä. Mutta olen tuon tarvitsevuuteni joutunut kieltämään, koska olen pelännyt niin voimakkaasti sitä, ettei kukaan todellisuudessa voisi minusta pitää, välittä. Ja siksi en ole pystynyt päästämään ketään ihmistä todella lähelle itseäni ja tutustumaan siihen herkkään kauniiseen tarvitsevaan, mutta myös antavaan ja rakastavaan minuun. Suojakseni olen vetänyt sen klovnin naamarin, hauskuuttajan, organisaattorin, auttajan roolin.
Ystävänpäivä oli vaikea, taas kerran joutui kohtaamaan sen kivun. Mutta olen matkalla...
Toivotan sinulle elämääsi Ihmistä!
Minua oikeastaan harmittaa enempi ja enempi, kun tuntuu kohtalotoverit lisääntyvän, tässä maailmassa täytyy olla joku perusteellinen virhe, se virhe on jossain paljon syvemmällä kuin on tullut aavistettua......
Minäkin olen tämän muutoksen aikana vaihtanut puhelinnumeroni laitoin sen jopa salaiseksi....
Elämäni muutoksen tein myös työpaikkaa vaihtamalla ja vaihdoin myös paikkakuntaa....
Tunsin vahvistuvani näistä muutoksista ja tunnen että matkani on vasta alussa.........
Toivotan sinulle menestystä ja onnea!
Mä olen kohta nelikymppinen nainen, joka on pohtinut samaa problematiikka. Yleensä olen saanut ystäviltäkin takaisin kaikenlaista hyvää, mutta tuntuu kuin mulla olis joku sellainen perusfiilis, että mulla itsellä täytyy olla tosi paljon tarjottavaa, että ihmiset pysyis mun elämässä. On ikäänkuin itse olis kauppias, jolla on oltava aina jotakin antaa, muuten ihmiset menee muualle.
Kaikki juontaa juurensa lapsuuteen. Lapsen pitäisi saada rakkautta ilman vastalahjaa. Itse olen esikoistytär, jolle syntyi pikkuveli kun olin vuoden ikäinen. Jäin vaille sitä huomiota, jota olisin tarvinnut. Siitä lähtien olen ostanut huomiota. Antaen, kuunnellen, kehuen muita. Olen unohtanut itseni. Olen kuin kauppias, jolla on oltava aina jotakin tarjottavaa, muuten ihmiset menevät muualle. Paha olo syntyy siinä vaiheessa, kun tajuan itsekin tarvitsevani jotakin.
Mutta ei hätää. Kun tiedostaa tämän, voi yrittää elää toisin. Päivä kerrallaan. Kummasti vaan toiset ihmiset kiinnostuvat seurastasi, kun et sitä tai apuasi tyrkytä. Kiinnostuvat melkein enemmän kuin ennen! Pidä huolta itsestäsi, tee sellaisia asioita joista itse pidät. Luota siihen, että olet itse tosi hyvä tyyppi!
Kaikkea hyvää sinulle, kirjoita lisää tänne!
Kirjoitin paljonkin tekstiä tähän alkuun, oikeastaan elämän tarinani, mutta pyyhin sen pois. En voinut nyt sellaista tekstiä laittaa tähän....... Ehkä joskus johonkin!
Mutta lapsuuteni oli yhtä kilpajuoksua synnyin nuorimmaiseksi, aina mainittiin että kyllä sinä paremmin kuin nuo isommat, pitää olla kiltimpi kuin nuo isommat, pitää kouluttautua paremminkuin nuo isommat, ym. Sitten isommat aina ahdisteli ja kiristi, olenko saanut jotain enempi kuin he.
Viimeksi kun vaihdoin auton, sisarus parvi tuli kummastelemaan millä se on hankittu........
Mutta silloin kun oli syntymäpäiväni eipä kukaan sitä muistanut, olenpa sen itsekkin melkein vuosien saatossa unohtanut.
Nykyään olen tehnyt asioita itselleni joita olen halunnut, pyöräilen, uiskentelen, luen, ym. Olen lisäksi ruvennut miettimään jotakin matkaa johonkin kauemmaksi, sellaiseen paikkaan mikä ei olisi turistirysä.
Kiitos muuten kannustavista sanoista ja toivotan kaikkea hyvää sinulle!
Voi v. kun joskus inhoan tätä itseriittoista iltalehtimaailmaa. Meidät kyllästetään kertomuksilla misseistä, joilla on ihana kannustava perhe ja omat perintöprinsessatkin ovat parhaita ystäviä. Ihan oikeasti suurin osa meistä parkuu illalla kotonaan tätä kaikkea ulkonäkö- ja suosiokilpailua ja toivoo tulevansa hyväksytyksi ihan omana itsenään, ilman mitään yritystä! Voi kun me ihmiset puhuttais toisillemme ja kerrottais kuinka yksin me oikeasti ollaan! Ja vaikka kulissit on OK ja me näytetään iloista naamaa, välillä tuntuu kuin kukaan ei oikeasti välittäisi... oh shit!!! Missä on kaikki oikeat ihmiset joitten kanssa voi olla vaan???
Minäkin inhoan tätä maailmaa aina välillä....
Tuli tuosta missi jutusta mieleeni eräs vanha juttu...
Mulla oli luokkakaverina eräs tyttö, josta aikanaan tuli miss suomi, voi sitä elämää mitä siinäkin perheessä vietettiin, tiedän sen hyvin, naapuri kun melkein olin. Kyllä ne kulissit kaiken peittää ja raha loput. Että semmosta elämää.
Tsemppiä!
Rahalla kun ei voi mitään ostaa....sinulle on tainnu käydä niin et kaverit ja ystävät on tottuneet siihen että olet ostettavissa!
Itse EN KOSKAAN tai edes voisi antaa rahaa tilalle, jos minua jossain tilanteessa autettaisiin, tai sitten palkkaisin jo itselleni ammattitaitoisen ihmisen!
Olenpa tuota miettinyt paljonkin, mutta en ole kylläkään mitään rahaa hirveästi sillai käyttänyt, paremminkin tekoja juossut joka pyynnöstä paremminkin.
Mulla oli se ystäväpiiri aika laaja siihen kuului, muutama julkisuuden henkilökin silloin tällöin näkee televisiosta kasvot, eräs lääkärikin ja sitä pappia eniten ihmettelin.
Ehkäpä minä olen itse niin itsekäs ettei kukaan viihdy mun seurassa, olenpa vain sitä ruvennut miettimään...........