Hei. Olen änkyttänyt koko ikäni. Änkytykseni oli tosi paha lapsena, mutta tiukalla harjoittelulla olen saanut parannettua puhettani todella paljon (enää on vain satunnaisia tilanteita, jossa sanat jäävät lukkoon enkä pysty niitä kunnolla sanomaan).
Olin saanut itseluottamusta, vaikka minua kiusattiinkin koko seiskaluokka asiasta. Olin ilman yhtäkään kaveria koko vuoden, mutta se ei minua kauheasti haitannut. Kasiluokalla sain muutaman kaverin, jotka lopulta johtivat minut masennukseen kaltaiseen tilaan.
Olin yhden kaverin luona yökylässä kesälomalla, kun hänen sisaruksensa kysyi, että miksi minulla oli ongelmia puhumisessa. Asia hävetti minua, ja yritin teeskennellä ettei minulla ollut mitään ongelmaa. No, silloin tämä kaverini huusi, että änkytänhän minä mutten vain itse huomaa sitä. Menin sanattomaksi. Olin paniikissa, enkä ollut täysin varma mitä tehdä. Kaverini jatkoi, käskien minua sanomaan jotain jotta hän voisi sisarustensa kanssa huomauttaa, milloin änkytykseni alkaisi. Olin koko loppuvierailun enimmäkseen hiljaa, puhuen niin vähän kuin mahdollista. Tämän kaverin vanhemmatkaan eivät reagoineet tilanteeseen mitenkään (kuulin tosin jälkeen päin heidän kertoneen tälle, että vika oli minussa koska en ollut maininnut asiasta).
Siitä lähtien olen aina toisille ihmisille puhuessa mennyt paniikkiin sanan jumittuessa, ja minulla on aina tunne että muut tarkkailevat minua kun puhun heille, ja etsivät virheitä puheestani. En myöskään voi purkaa tätä kenellekään läheiselle, koska tulen muuten aina muistamaan kertomani heille heidän kanssaan puhuessa, ja pelkään heidän ottavan asian puheeksi, saattaen minut entistä suurempaan häpeään.
Joskus minusta tuntuu, että olisi parempi, jos minulta leikattaisiin kieli irti, jotta välttyisin tältä tuskalta. En pystyisi enää koskaan puhumaan, mutta enpä kokisi tätä häpeääkään. Tiedän asian olevan hyvin pieni ongelma niistä kaikista, mitä ihmisellä voi olla, mutta minulle se on iso asia.
En pysty kuitenkaan pääsemään tästä ongelmasta omin avuin yli, enkä uskalla pyytää apua keneltäkään perheenjäseneltä, joten käännyn nyt teidän puoleenne. Toivoisin, että voisitte auttaa minua tämän yli, mutta tietysti näin huterilla taustatiedoilla ymmärrän, että se on vaikeaa/mahdotonta.
Kiitos todella paljon, että käytit kallisarvoista aikaasi tämän (tai edes osan) lukemiseen. Arvostan sitä, ja toivotan sinulle todella hyvää jatkoa ja iloa elämään.
Olin saanut itseluottamusta, vaikka minua kiusattiinkin koko seiskaluokka asiasta. Olin ilman yhtäkään kaveria koko vuoden, mutta se ei minua kauheasti haitannut. Kasiluokalla sain muutaman kaverin, jotka lopulta johtivat minut masennukseen kaltaiseen tilaan.
Olin yhden kaverin luona yökylässä kesälomalla, kun hänen sisaruksensa kysyi, että miksi minulla oli ongelmia puhumisessa. Asia hävetti minua, ja yritin teeskennellä ettei minulla ollut mitään ongelmaa. No, silloin tämä kaverini huusi, että änkytänhän minä mutten vain itse huomaa sitä. Menin sanattomaksi. Olin paniikissa, enkä ollut täysin varma mitä tehdä. Kaverini jatkoi, käskien minua sanomaan jotain jotta hän voisi sisarustensa kanssa huomauttaa, milloin änkytykseni alkaisi. Olin koko loppuvierailun enimmäkseen hiljaa, puhuen niin vähän kuin mahdollista. Tämän kaverin vanhemmatkaan eivät reagoineet tilanteeseen mitenkään (kuulin tosin jälkeen päin heidän kertoneen tälle, että vika oli minussa koska en ollut maininnut asiasta).
Siitä lähtien olen aina toisille ihmisille puhuessa mennyt paniikkiin sanan jumittuessa, ja minulla on aina tunne että muut tarkkailevat minua kun puhun heille, ja etsivät virheitä puheestani. En myöskään voi purkaa tätä kenellekään läheiselle, koska tulen muuten aina muistamaan kertomani heille heidän kanssaan puhuessa, ja pelkään heidän ottavan asian puheeksi, saattaen minut entistä suurempaan häpeään.
Joskus minusta tuntuu, että olisi parempi, jos minulta leikattaisiin kieli irti, jotta välttyisin tältä tuskalta. En pystyisi enää koskaan puhumaan, mutta enpä kokisi tätä häpeääkään. Tiedän asian olevan hyvin pieni ongelma niistä kaikista, mitä ihmisellä voi olla, mutta minulle se on iso asia.
En pysty kuitenkaan pääsemään tästä ongelmasta omin avuin yli, enkä uskalla pyytää apua keneltäkään perheenjäseneltä, joten käännyn nyt teidän puoleenne. Toivoisin, että voisitte auttaa minua tämän yli, mutta tietysti näin huterilla taustatiedoilla ymmärrän, että se on vaikeaa/mahdotonta.
Kiitos todella paljon, että käytit kallisarvoista aikaasi tämän (tai edes osan) lukemiseen. Arvostan sitä, ja toivotan sinulle todella hyvää jatkoa ja iloa elämään.
Vastaukset 3
Vanhimmat
En osaa kyl auttaa mut oon huomannu et yhestä tommosestatilanteesta vok tulla tommonen pelko on kokemusta siitä.
Mul itellä on se etten osaa sanoa -ng- äänettä. Se nyt on aika pieni asia verrattuna tohon mut kuitenki aattelin kertoo. Mut mua itteeni häiritsee paljon enempi se että oon täys helari vaikka oon 16!
Ja niin muista ettet oo yksin. Kui vanha muuten oot ?
Ja en näköjään taadkaan saanu sanottuu mitään järkevää josta ois hyötyy
Suosittelisin Sinua käymään esimerkiksi psykologin juttusilla, että pääsisit ainakin yli tuosta paniikista sanan jumittuessa. Jos se tuntuu ylivoimaiselta, voit itse koettaa hyväksyä sen asian, että änkytät ja se on okei. Yrittää olla myös ahdistumatta. En tiedä toimiiko sinulla, mutta itsellä on antanut juurikin asian hyväksyminen ja vähempi ajattelu. En usko, että tämä hirveästi Sinua lohduttaa, mutta tämän paremmin minä en osaa Sinua auttaa ja olen siitä pahoillani.
Olen 16-vuotias parhaillaan. Arvostan suuresti, että vaivauduitte kommentoimaan. Toivottavasti pääsen asian yli. Mukava tietää, etten ole ainoa (vaikka siltä välillä tuntuukin).
Kiitos vielä kaikille kommentoijille.
AP