Anteeksi, mun on pakko. Oon liikaa pitäny kaikkea tätä mun sisällä. Mua ahistaa joka päivä tämä ihan älyttömästi. Tuntuu että oma mieskään ei ymmärrä.
Muutin 2014 kauas pois kavereista. Ainut lähimmäinen joka oli, oli mun poikaystävä. Kaikki oli fine. Mutta tottakai poikaystävällä oli silloin kavereita siellä ja en halunnut mennä aina mukaan, koska halusin että ne viettää keskenäänkin aikaa. Noh, aloin vähitellen tuntemaan itteeni tosi yksinäiseksi, yritin tutustua ihmisiin, mutta tuntu ettei niitä vaan kiinnosta. Ja MINÄ olin se joka otti aina yhteyttä. Alkoi sitten tuntumaa siltä ettei niitä kiinnosta ku eivät kerta itse ikinä ota muhun yhteyttä.
Poikaystävä alkoi sitten tekemään reissuhommia eli oli 1-2vk reissussa ja tuli pariks päivää kotiin. Ps. Olin silloin työtön (täällä pikkupaikkakunnalla ei nuin vaan äkkiä töitä saanukkaan vaikka ahkerasti haki). Mun päivä koostui siiitä, että herään ja katon telkkaa ja syön. Hevospiireissä tutustuin yhteen tyttöön joka on mun kaveri nykyäänkin. Mutta hänelläkin oma elämä ja poikaystävä.. Ja ainakun mies tuli kotiin toki vietettii aikaa yhessä, mutta halusi tottakai viettää myös kamujensa kanssa aikaa.
Nyt mies lähti tammikuussa armeijaan ja sama paska jatkuu.. Olen yksin. Joskus nään sitä mun kaveria tyyliin kerran viikossa. Oon niin kypsä tähän touhuun. Tossa nyt tosi tiivistettynä tää juttu. Kai siellä on kohtalon tovereita?? Tämä ois vaa niin paljon helpompaa jos olisi kavereita kenen kanssa olla ja viettää aikaa ja avautua! En ole kellekkään kehannu puhua tästä ku omalle poikaystävälle, mutta mitäpä se tähän osaa sanoa..no ei mitään tai "kyllä se siitä. Kyl sie niitä kavereita saat" joopajoo.
Toki minä käyn välillä siellä missä mun kavereita asuu ja se on mahtava tunne ku näkee vanhoja ystäviä! :)
Emmä tiiä..ehkä vähän nyt aloin katumaan tätä kunnon romaaania. Vähättelen omia "ongelmia". Tuntuu nyttenki että valitan turhasta. Huoh. Oisko ketään kellä samoja fiiliksiä?
Muutin 2014 kauas pois kavereista. Ainut lähimmäinen joka oli, oli mun poikaystävä. Kaikki oli fine. Mutta tottakai poikaystävällä oli silloin kavereita siellä ja en halunnut mennä aina mukaan, koska halusin että ne viettää keskenäänkin aikaa. Noh, aloin vähitellen tuntemaan itteeni tosi yksinäiseksi, yritin tutustua ihmisiin, mutta tuntu ettei niitä vaan kiinnosta. Ja MINÄ olin se joka otti aina yhteyttä. Alkoi sitten tuntumaa siltä ettei niitä kiinnosta ku eivät kerta itse ikinä ota muhun yhteyttä.
Poikaystävä alkoi sitten tekemään reissuhommia eli oli 1-2vk reissussa ja tuli pariks päivää kotiin. Ps. Olin silloin työtön (täällä pikkupaikkakunnalla ei nuin vaan äkkiä töitä saanukkaan vaikka ahkerasti haki). Mun päivä koostui siiitä, että herään ja katon telkkaa ja syön. Hevospiireissä tutustuin yhteen tyttöön joka on mun kaveri nykyäänkin. Mutta hänelläkin oma elämä ja poikaystävä.. Ja ainakun mies tuli kotiin toki vietettii aikaa yhessä, mutta halusi tottakai viettää myös kamujensa kanssa aikaa.
Nyt mies lähti tammikuussa armeijaan ja sama paska jatkuu.. Olen yksin. Joskus nään sitä mun kaveria tyyliin kerran viikossa. Oon niin kypsä tähän touhuun. Tossa nyt tosi tiivistettynä tää juttu. Kai siellä on kohtalon tovereita?? Tämä ois vaa niin paljon helpompaa jos olisi kavereita kenen kanssa olla ja viettää aikaa ja avautua! En ole kellekkään kehannu puhua tästä ku omalle poikaystävälle, mutta mitäpä se tähän osaa sanoa..no ei mitään tai "kyllä se siitä. Kyl sie niitä kavereita saat" joopajoo.
Toki minä käyn välillä siellä missä mun kavereita asuu ja se on mahtava tunne ku näkee vanhoja ystäviä! :)
Emmä tiiä..ehkä vähän nyt aloin katumaan tätä kunnon romaaania. Vähättelen omia "ongelmia". Tuntuu nyttenki että valitan turhasta. Huoh. Oisko ketään kellä samoja fiiliksiä?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ihmissuhteet ovat tärkeitä ja monet tänä aikana kokevat yksinäisyyttä, kun suvutkin ovat pieniä ja suhteet sen jäseniin löysiä, epävarmoja erojen, uusperheiden ja välimatkojenkin vuoksi.
Yksin tässä pääosin elellään. Ei ole monia sukulaisia elossa, muutama ystävä on ja paljon tuttuja, joita näkee päivittäin työn ja toiminnan parissa.
Kyllä se elämä ja onnellisuus tulisi keheytyä oman minuuden ja persoonan kautta: ei elää toisten kautta ja hengittää vieraiden keuhkoilla. En tarkoita erakoitumista, en itsekkyyttä vaan että elämässä on tarkoitus ja juju itsenäisesti. Itse käsitän, että ihminen joka ei koe elävänsä täysipainoisesti kuin jatkuvassa liekassa toisiin on kuin kasvi, joka elää ja menestyy vain tukilankojen ja -tikkujen varassa.
Ihminen on sosiaalinen ja ei voi elää ilman jonkinlaista kosketusta toisiin ja yhteiskuntaa, mutta ikävää on jos se perusjuju on riippuvainen toisista. Totuus on vain niin, että ihmissuhteet ovat aina riskialttiita: puoliso voi kuolla, erota; samoin ystävyyssuhteet elävät ja muuttavat muotoaan.
Minulle usko Jumalaan on se kantavin voima ja en tarvitse takertua liikaa ihmissuhteisiin. Ne ovat olemassa ja kyllä erittäin hyviä lahjoja. On kiva tavata ihmisiä, mutta ei haittaa elää jopa päiviä ja viikkoja ilman tapaamista, kun on muuta mielenkiintoa arjessa. Tietenkin yksilöinä olemme erilaisia.
Hyvä juttu että sait purettua ongelmaasi. Se on sinulle konkreettinen. Jospa löydät jotain omia kivoja juttuja, jolloin arki sujuu hyvin ilman jatkuvaa toisen läsnäoloakin.
Asuimme vuosia pienessä kunnassa ja ihmiset sielä niin sisäänpäin lämpiävää porukkaa joten en koskaan tuntenut kuuluvani joukkoon.Töiden takia muutimme isompaan kaupunkiin pari vuotta sitten ja elämä on paljon sosiaalisempaa nyt.Miettikää mikä teidän kohdalla olis paras ratkaisu miehen armyn jälkeen.
Oli nuorena jaksa jolloin olin todella yksin. Ei edes seurustelukumppania moneen vuoteen. Vanhat kaveritkin otti silloin etäisyyttä vaikka en mitään heille tehnyt. Opettelin elämään ja nyt tunnen ihan kaikenlaisia ihmisiä. Lakkasin tavoittelemasti tietynlaista seuraa ja kasasin kaveripiirin niistä mitä elämä heitti vastaan. Nyt menee hyvin.
"Hevospiireissä tutustuin yhteen tyttöön joka on mun kaveri nykyäänkin. Mutta hänelläkin oma elämä ja poikaystävä."
Alkoi huvittamaan kun luin tämän sun lauseen. Sullahan itselläsikin on oma elämä ja poikaystävä. Eli tasoissa olette.
Itse olen ollut toisaalta "yksin" viitisen vuotta kun loppui työt ja asiakkaiden säännöllisten tapaamisten takia lopahti ns. sosiaalisuus. Mutta se olikin niinsanottua sosiaalisuutta, ei ystäviin perustuvaa sosiaalisuutta. Nyt tapaan tai olen sähköpostin tms. välityksellä muutamaan ystävääni silloin tällöin, mutten muuten. Omalla tavallani nautin omasta olostani ja omien ideoideni ja ajatusmaailmoitteni kehittelemisistä. Taiteilija kun olen. Katson juuri tällä hetkellä läpi nuoruudessani vielä julkisesti häpeilemiäni Walt Disneyn animaatioita, Pinocchio, Bambi, Fantasia, Lumikki ja 7 kääpiötä, Prinsessa Ruusunen, Dumbo, Pieni merenneito, Maleficent, Big hero 6, Kaksin karkuteillä, Atlantis, Viisi legendaa, Tuhkimo, jne jne. Ja muiden upeita leffoja : Salainen valtakunta, Fantastic 4, Ex machina, Silta salaiseen maahan, Urhea, Star wars saaga, Kadonneen aarteen metsästäjät, Percy Jackson Salamavaras, Inside out, Päättymätön tarina, X-men, Teräsmies, Interstellar, Vesihevonen, Mad Max Fury road, jne jne. Luovan työni puolesta saan hurjasti virikkeitä näistä fantasiamaailmoista, enkä oikeastaan haluakaan että kukaan mies- tai muu tyhmä ns. ystäväni häiritsisi tai pääsisi nolaamaan minut näiden satujen ja tarinoiden kanssa. Tiedän että he nauraisivat tai halveksisivat minua ja pitäisivät minua pikkupoikana, tai muuten vain vähä-älyisenä. Vaikka homma on juuri päinvastoin, minä pidän heitä vähä-älyisinä ja mieleltään typistettyinä. He eivät yleensä koskaan yritäkään jatkaa minun mielikuvitukseni siivittämiä ajatuksiani. Miksi? Tämä jos mikä on ollut turhauttavaa ja ahdistavaa. Mutta en aio ottaa enää stressiä tästä jatkossa. Enkä halua muutenkaan selitellä heille enää innostustani Walt Disneyhin ja satuihin ja fantasioihin jne, tämä minun yksityisasiani. Viihdyn omassa kuplassani täysin! Nautin kun saan lähteä John Carterin saappaissa pelastamaan Dejah Thoristani Isis-virran lihansyöjiltä ja Issus-jumalattaren hullulta raivolta!
Ja, herättelen omaa nuoruudessani kirjoittamaani satua uudelleen henkiin näiden katselemisten jne. myötä, ja suunnittelen tietty lisää. Ja aion piirtää satuun kuvituksen Jos luoja suo ja yritän saada sen toimimaan myös animaationa. Ehkä piirrän sadun sarjakuvana ensin. Saapas nähdä sanoi Saapasjalkakissan ihailija.
En oikein ymmärrä, miksi sinun pitää ottaa stressiä omasta elämästäsi turhaan. Ehkä suhteesi poikaystävääsi nostaa tämän stressin sulle. Vaikutatkin nuorelta. Minulla ikää jo lähemmäs 60 vuotta. Mutta omassa elämässäni Disneytä en tule häpeämään enää koskaan, kuten nuorena miehenä vielä tein muiden nähden. Walt ja veljensä Royhan olivat itsekin raavaita miehiä, ja silti he tekivät työkseen lasten animaatioita! Ja kuitenkin, ja siksi, ja silti Disney-yhtiö on nykyään yksi maailman rikkaimmista tuotantolaitoksista. On tämä Suomi vaan yksi takapajula näiden asioiden suhteen. Pimeä paikka, taitaa olla helvetin oma esikartano tai sen perimmäinen pimeä kylmä paikka koko mesta. Toivon, että minulle tulisi mahdollisuus matkustaa vielä kun elonpäiviä riittää tutustumaan Disneyn studioille. Ja miksei myös Disneylandiinkin, vaikkakin se on enemmän huvittelupaikka. Haluaisin nähdä ja jutella näiden animaattoreiden kanssa. En häpeä enää tippaakaan lapsenmielisyyttäni, en ota enää ahdistusta tästä asiasta. Se on turhaa. Ole sinäkin ylpeä oikeista, hyvistä, hienoista asioistasi jotka sydämessäsi omistat!
Voisko muutto toiseen paikkaan auttaa? Onko mahdollista?