Ensiksi ihan mielenkiinnolla kysyn, mitä diagnooseja latelisitte minulle? Taustaani kuuluu siis alkoholistinen isä, joka viimeksi kun näimme, antoi mun valita itse kaupasta alkoholit mitkä halusin, sitten vietimme aikaa mökillä keskenämme. Muuten hän päätti alkoholin olevan tärkeämpää kuin neljä muksua ja rahaton äiti, kun olin 5-vuotias. Jokainen lapsi on mielenvikainen; vanhin bipo, itsetuhoinen ja sekakäyttäjä, toisiksi vanhin oli masentunut ja syrjäytynyt ja kolmas masentunut, ahdistunut, syrjäytynyt ja sosiaalisten paikkojen foobikko. Äiti kiinnittää huomiota enimmäkseen kahteen vanhimpaan, eikä milloinkaan kuuntele mitä sanon. Ihan sama puhunko pahasta olosta vai päivän tapahtumista, hän on naama kiinni ruudussa eikä kuuntele. Minulle on diagnosoitu aiemmin sopeutumishäiriö, masennus ja jokin tunne-elämän häiriö tmv. Sen lisäksi on asioita, joita en ole kertonut kenellekään; ihailen suunnattomasti ihmisten kärsimystä. Selailen sivustoja, kuvia ja videoita jotka käsittelee mm. suurta itsetuhoisuutta, terrorismia, murhia, itsemurhia, tappoja, anoreksiaa ja muita tälläisiä. Ihailen aina vanhimman isosiskoni miljoonia pitkiä ja paksuja arpia poskessa, kaulassa, käsissä ja jaloissa. Samaten serkullani on mukavan näköisiä arpia käsissään, mutta ne ovat tulleen kännitoheloinnista ja muistan vieläkin kun sain kokeilla sormilla kuulaa hänen kätensä sisällä, kun sen sinne oli ampunut vahingossa eikä muistanut ottaa sitä pois. Monta kertaa päivässä yksin ollessani nostan hihaani ja katselen arpia kädessäni hivellen niitä sormilla, sillä minusta ne ovat kauniita. Olen myös useasti suunnitellut yksityiskohtaisesti miten murhaan ensin koko perheeni, sitten muutamat meidän koulun kusipäät ja lopulta itseni. Olen kirjoittanut monen sivun itsemurhakirjeitä ja kertonut niissä kaiken mitä olen aina tahtonut kertoa, mutta polttanut ne sitten. Silloin tällöin näen varjoihmisiä ja kuulen omiani. Useasti se on naurua, kissan naukumista ja miehen ja naisen vaimeaa puhetta, josta en saa selvää. Vaikka se voi kuulostaakin, että ne ovat naapureita, mutta kun olen niistä sanonut ääneen kukaan ei ole koskaan kuullut niitä, enkä usko että naapurit ja heidän lemmikkinsä seuraavat minua metsään, kouluun ja autoon. Välillä ehkä vuosi sitten tunsin erilaisia kosketuksia olkapäässäni, välillä kuin joku laskisi siihen hellästi kätensä tai sitten puristaisi niin että tuntuu. Minua ahdistaa ja masentaa, mutta osaan päivällä peittää kaikki pienen hymyn ja puheliaisuuden taakse, mutta ne kaksi tunnetta tulevat sitten kaksinkertaisiksi yöllä. Sen takia en nuku ja popsin enemmän kuin saisin unilääkkeitä, jotta nukahtaisin nopeammin eikä tarvitisi tuntea ahdistusta. Myös viilteleminen ja itkeminen tapahtuu suurimmaksi osaksi yöllä. Ärsyynnyn pienistäkin asioista, kuten jos joudun toistamaan itseäni tai jos joku ei ymmärrä jotain asiaa mitä kerron. Inhoan itkeviä, nauravia ja ylipäänsäkin ääntä pitäviä kakaroita ja hermoni repeytyvät kahtia aina, kun joudun olemaan samassa tilassa rääkyvän kakaran kanssa. Niin ja kun olin ala-asteella, jokaisessa leikissäni oli murhia, tappoja, itsetuhoisuutta, kidutusta ja väkivaltaa. Olen itsekin sellainen, etten viihdy ihmisten kanssa ja jos vain saisin ja pystyisin, asuisin aivan yksin metsän keskellä. En kerro mistään itseäni tai mieltäni käsittelevästä asiasta kenellekään, koska en luota kehenkään. En myöskään tunne empatiaa. Viikko sitten äitini isä sai elämänsä kolmannen sydänkohtauksen ja kuoli. Sinä samana iltana, kun äitini tuli kotiin puoli kahdelta yöllä itkien ja kertoi minulle ja veljelleni papan olevan kuollut, veli näytti surulliselta ja äiti itki. Mutta minua nauratti ja yritin peittää pakollista virnettä kädelläni ja poistuin tilasta huoneeseeni hihittelemään itsekseni. Hautajaisissakin hymyilytti, kun vanhin isosiskoni meni toisiksi vanhimman kanssa arkulle ja sanoi ääneen jonkun lauseen mutta murtui itkemään. Vaikka olimme papan kanssa ihan oikeasti läheisiä kun olin nuorempi ja tiesin olevani papan lempityttö. Hän kutsui minua muruksi ja ilmeili mulle aina naurattaakseen. Me aina halasimme, kun näimme toisemme ja kun piti lähteä. Kun en ensin tahtonut mennä ripille, pappa ja mummi suuttuivat, järkyttyivät ja pakottivat/painostivat mun menemään nyt ensi kesänä ripille. Kaikki johtui siis siitä, että papan suurin toive oli, että saisi siunata minut ripillä. Olen nyt vihoviimeinen lapsenlapsi, ketä pappa ei ehtinyt siunata vaikka tahtoi sitä kovasti. Nyt kun pappa on poissa, päätin etten todellakaan mene ripille ja nyt äiti, äidin kaksoissisko ja mummi ovat minulle vihaisia siitä, sillä "lupasin" papalle meneväni ja se olisi ollut hienoa papan mielestä. Se suututtaa ihan järkyttävästi ja monesti kun olen mummilla, minun tekee niin mieli lyödä mummia niin kovaa kuin ikinä pystyn. Tässä kaikki, mitkä nyt tulivat mieleen ja jos tarvitsee, olen muutaman kuukauden päästä 15-vuotias tyttö. Tulipa pitkä.
Toiseksi, mitä diagnooseja teillä on? Ja minkälainen tausta teillä on?
Toiseksi, mitä diagnooseja teillä on? Ja minkälainen tausta teillä on?
Vastaukset 6
Vanhimmat
en osaa muuta sanoa ku joko tää o trolli tai si oot vaa psykopaatin alku
Ei ole trolli.
Ihan jo lukematta diagnosoisin sinulle Psykiatrisen Uskon Häiriön (Psychiatric Belief Disorder tai PBD:n) sekä alkavan Psykiatrisen Psykoosin Häiriön (Psychiatric Psychosis Disorder tai PPD:n). Psykiatriseen Psykoosiin kuuluu sinisilmäinen usko valtion "mielenterveysjärjestelmään" sekä kaikkiin sitä tukeviin tahoihin potilasjärjestöistä, mediaan, sukulaisiin, naapureihin, politikkoihin ja niin edelleen. Psykiatriseen psykoosiin sairastutaan usein lukemalla THL:n, Psykiatrialiiton, Mielenterveystalon tai vastaavien materiaalia kuin gospelia. Seurauksena on oman ajattelukyvyn surkastuminen, hakeutuminen psykiatriseen käsittelyyn ja sekoilu sen jälkeen yksityiselämässä, työelämässä, koulussa tai ravinteleista meuhkaaminen (voi liittyä myös aseellista tulitusta) ja niin pois päin. Mitä enemmän materiaalia henkilön on imaissut sairastuminen alkuvaiheessa sitä heikompi prognoosi on. Sairauden parantumiseksi suositellaan pseudotieteilyn lopettamista ja paluuta maan pinnalle. Mystiikka ja todellisuus menevät usein huonosti yksiin.
En löytänyt tietoa englanniksi tai suomeksi kyseisistä sairauksista(?), mutta jos oikein ymmärsin, luulen vain olevani henkisesti sairas?
Jäin myös miettimään... En lue THL:n, Psykiatrialiiton, Mielenterveystalon tai muiden sivuja, enkä hakeudu hoitoon. Vuosi sitten kun kävin psykiatrilla ja psykologilla, lopetin sen niin nopeasti kuin pystyin. Osittain myös sen takia, kun lääkärini vaihtoi työpaikkaa ja tilalle tuli erittäin paskamainen ämmä. Ensimmäisen kerran kun näimme hoitoneuvottelussa, hän luuli tietävänsä kaiken alusta asti ajatuksistani, teoistani, tunteistani ja tilanteestani. Hän on myös kaverini lääkäri, mutta se ämmä on väittänyt kaveriani kouluampujaksi (vaikka hän ei edes omista asetta) ja että kaverini on yrittänyt tappaa lääkärin koirat. Lisääkin niitä löytyy. Mielestäni se ei ole auttamista, että laitetaan potilas ahdistavaan tilanteeseen, ei anneta helpottavia lääkkeitä (esim. ahdistusta lieventäviä) vaikka tarve olisi, syytetään kouluammunnasta ja koirien tappamisyrityksestä, ikäänkuin pakotetaan syömään psykiatrin kanssa jossain ravintolassa ja mitä muuta. Ja niin, en olisi todellakaan tahtonut ja sanoinkin siitä monta kertaa, etten halua mennä syömään psykiatrin kanssa, mutta kaikki vain patistelivat että se olisi hyväksi ja kohteliasta. Eikä todellakan ollut hyväksi. En siis pidä siitä, miten potilaita kohdellaan tuolla ja sen takia en hoitoon koskaan mene. Tämän kerroin sen takia, kun mainitsit sinisilmäisen uskon valtion mielenterveysjärjestelmään.
Mulla ei oo diagnoosia, ku en oo puhunu tästä muille ku yhelle kaverille jolla on samanlaisia ongelmia ku mulla. Viitelen, pistelen itteeni melkein joka päivä. Mua ahistaa ja itkettää jatkuvasti, enkä haluais olla muien ihmisten kans tekemisissä kovin paljoa. Kukaan muu ei siis tiiä, enkä tiiä haluanko mie säikyttää ketään ulkpuolisia tällä jutulla...
Että kyllä sullaki joku ongelma on mutten osaa antaa mitään diagnoosia...